Haluaisin kuulla teidän ajatuksia/tapoja lähellä asuvista vanhemmistanne/ appivanhemmista ja heidän kanssaan vietettävästä yhteisestä ajasta.
Meillä miehen vanhemmat asuvat samassa kaupungissa ja nyt ongelmaksi on muodostunut se, että meidän pitäisi viettää suunnilleen kaikki vapaa-aika heidän kanssaan tai lapsen pitäisi olla heillä jatkuvasti hoidossa. He ovat eläkkeellä, minä kotiäitinä (1,5v lapsi) ja mies töissä. Meillä on ollut koko kesän sellainen järjestely, että lapsi on yhden päivän viikossa isovanhemmillaan, mutta tämä ei tunnu riittävän, lapsen pitäisi olla heillä useammin, ja lasta pitäisi nähdä päivittäin (näkisivät lasta kyllä noitten hoitopäivien lisäks muulloinkin). Meillä ei saisi olla mitään perheen omia juttuja, vaan kaikille retkille ja reissuille heidät pitäisi pyytää mukaan. Emme uskalla enää kertoa mistään menemisistämme, koska he tuppaavat mukaan TAI vaativat että lapsi on tuotava heille siksi aikaa hoitoon. Tämä on johtanu jo niin naurettavaan tilanteeseen, että joudutaan tekemään asioita salaa!! Asutaan melko pienessä kaupungissa, joten välillä jäädään "kiinni" ja siitähän he sitten pahoittaa mielensä, että miks ette kertonu, mekin ois voitu lähteä jne... Nyt anoppi on ollut minulle puhumatta juhannuksesta asti, koska mentiin juhannukseks minun vanhemmille, joita välimatkan takia nähdään n. 5 kertaa VUODESSA. Ja anoppihan oli tietenkin ehtinyt suunnitella meille jotain yhteistä juhannusmenoa.
Mä en oikeesti enää jaksa! Ihan kuin meillä ei saisi olla muuta elämää kun heidän kanssaan olemista! Siks haluaisin kuulla että kuinka teillä muilla arki pyörii vanhempien kanssa? Kuinka usein tapaatte? Kuinka usein lapset on heillä hoidossa? Minkälaisia asioita teette yhdessä? Miten vietätte juhlapyhät/lomat/viikonloput? Oletteko tilanteeseen tyytyväisiä?
Tuntuu välillä että olenko sittenkin liian joustamaton, ja pitäskö mun nyt sit tehdä joku myönnytys?? Anoppi ei ole juhannuksen jälkeen käynyt meillä, appi kyllä piipahtelee muutaman kerran viikossa. Ärsyttää niin paljon tuo anopin tyhmä/turha mökötys, että mulla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa asian korjaamiseen! Jos aikuinen ihminen viittii mököttää tuollaisesta asiasta niin mököttäköön! Mutta rassaahan se silti koko ajan mielessä, vaikka sitä kuinka yrittäs olla ajattelematta...
Meillä miehen vanhemmat asuvat samassa kaupungissa ja nyt ongelmaksi on muodostunut se, että meidän pitäisi viettää suunnilleen kaikki vapaa-aika heidän kanssaan tai lapsen pitäisi olla heillä jatkuvasti hoidossa. He ovat eläkkeellä, minä kotiäitinä (1,5v lapsi) ja mies töissä. Meillä on ollut koko kesän sellainen järjestely, että lapsi on yhden päivän viikossa isovanhemmillaan, mutta tämä ei tunnu riittävän, lapsen pitäisi olla heillä useammin, ja lasta pitäisi nähdä päivittäin (näkisivät lasta kyllä noitten hoitopäivien lisäks muulloinkin). Meillä ei saisi olla mitään perheen omia juttuja, vaan kaikille retkille ja reissuille heidät pitäisi pyytää mukaan. Emme uskalla enää kertoa mistään menemisistämme, koska he tuppaavat mukaan TAI vaativat että lapsi on tuotava heille siksi aikaa hoitoon. Tämä on johtanu jo niin naurettavaan tilanteeseen, että joudutaan tekemään asioita salaa!! Asutaan melko pienessä kaupungissa, joten välillä jäädään "kiinni" ja siitähän he sitten pahoittaa mielensä, että miks ette kertonu, mekin ois voitu lähteä jne... Nyt anoppi on ollut minulle puhumatta juhannuksesta asti, koska mentiin juhannukseks minun vanhemmille, joita välimatkan takia nähdään n. 5 kertaa VUODESSA. Ja anoppihan oli tietenkin ehtinyt suunnitella meille jotain yhteistä juhannusmenoa.
Mä en oikeesti enää jaksa! Ihan kuin meillä ei saisi olla muuta elämää kun heidän kanssaan olemista! Siks haluaisin kuulla että kuinka teillä muilla arki pyörii vanhempien kanssa? Kuinka usein tapaatte? Kuinka usein lapset on heillä hoidossa? Minkälaisia asioita teette yhdessä? Miten vietätte juhlapyhät/lomat/viikonloput? Oletteko tilanteeseen tyytyväisiä?
Tuntuu välillä että olenko sittenkin liian joustamaton, ja pitäskö mun nyt sit tehdä joku myönnytys?? Anoppi ei ole juhannuksen jälkeen käynyt meillä, appi kyllä piipahtelee muutaman kerran viikossa. Ärsyttää niin paljon tuo anopin tyhmä/turha mökötys, että mulla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa asian korjaamiseen! Jos aikuinen ihminen viittii mököttää tuollaisesta asiasta niin mököttäköön! Mutta rassaahan se silti koko ajan mielessä, vaikka sitä kuinka yrittäs olla ajattelematta...
Vastaukset 7
Vanhimmat
kaikki isovanhemmat asuvat joko samassa kaupungissa tai hyvin lähellä. Nähdään joskus pari kertaa viikossa, joskus voi mennä pari viikkoa tai enemmänkin, ettei nähdä kertaakaan. Lapsi ei ole koskaan hoidossa isovanhemmilla, mutta hän onkin vielä aika pieni. Tosin en usko, että vanhempanakaan tulee kovasti hoidossa olemaan, ei ainakaan mitään kerran viikossa.
Yhteiset tapaamiset ovat yleensä noin parin tunnin mittaisia kahvitteluja. Juhlapyhät, lomat ja viikonloput vietämme pääsääntöisesti miehen ja lapsen kanssa keskenään eli OMAN PERHEEN kesken. Ei tulisi mieleenkään isovanhempien kanssa lähteä joka retkelle ja reissuun, vaikka hyvissä väleissä ollaankin. Jouluna käymme molempien isovanhempien luona, mutta sekin vietetään suureksi osaksi omassa kodissa.
Nyt sinun tai oikeastaan miehesi on laitettava stoppi tuolle anopin päättömälle touhulle! Ette ole velvollisia kertomaan joka menosta miehesi vanhemmille, eikä teidän missään nimessä kuulu joutua valehtelemaan omista menoistanne, jotta saisitte mennä keskenään. Tehän olette aikuisia, ettekä mitään teinejä.
Minkälainen tossukka miehesi on, jos ei saa vanhempiaan ruotuun? Nyt juttele miehelle ja sano ettet enää jaksa tällaista pelleilyä. Mies voisi käydä juttelemassa vanhemmilleen ja kertomassa, että hänestä tuntuu siltä, ettei voi tehdä mitään vain oman perheen kanssa. Isovanhemmille on laitettava selkeät rajat. Kun ongelmana on miehesi vanhemmat, on myös hänen tehtävänsä korjata asia. Isovanhemmat luultavasti loukkaantuvat, mutta se on sitten heidän ongelmansa. Tässä on nyt valittava pienempi paha eli joko loukkaantuneet isovanhemmat tai sitten se, että olette jatkossakin heidän talutusnuorassaan.
Hei!
Teidän tilanne kuulostaa just ihanteelliselta! Ja normaalilta! Just tuommonen kerran-pari viikossa kahvittelu ja kuulumisien vaihto kuulostaa siltä mitä itsekin haluaisin! Tai jos ei jollain viikolla ehditä nähdä, niin ei kenenkään maailma siihenkään pitäisi kaatua. Minulle tuo meidän järjestely, että lapsi on kerran viikossa isovanhemmilla kyllä sopii, koska sillon saa tehtyä rauhassa koti/piha hommat kuntoon. Mutta sen pitäisi riittää myös heille! Saavathan he kokonaisen päivän aikaa olla lapsen kanssa juuri niinkuin haluavat! Enkä kait minä ole velvollinen heitä viihdyttämään, tai en minä ole tehnyt lasta heidän viihdykkeeksi!
Juhlapyhinä (pääsiäinen, juhannus, joulu) monesti vietetään minun vanhempien luona, ihan siitä syystä, että kun heitä harvoin nähdään ja juhlapyhien aikaan heillä on yleensä pitemmät vapaat ja aikaa. Joulun kanssa vuorotellaan.
Siinä kyllä osut oikeaan, että miehessä on vähän "tossukan" vikaa... Tosin hän on kyllä asiasta jutellut äidillensä muutaman kerran ja alkaa olla myös kyllästynyt/turhautunut koska asia ei muutu miksikään. Anoppi vetää herneet nenään kun asiasta sanotaan, leikkii marttyyria aikansa, ja heti kun me tavalla tai toisella mennään asiassa vastaan, karkaa homma taas hetken päästä hanskasta. Mitään välimuotoa ei siis ole. Kaikki on joko tai. Joko pompitaan heidän mukaan tai sit ollaan riidoissa. Ehkä juuri sen takia ollaan menty nyt siihen, että tehdään asioita "salaa" siitä heille raportoimatta ( siis sehän on ihan normaalia toimintaa, mutta he ovat saaneet vaan meidät tuntemaan siitäkin syyllisyyttä!), yritetään olla välittämättä, koska se on helpompaa kuin yrittää saada jokin järkiratkaisu asiaan.
Niin, voisin tuohon alkuperäiseen viestiin vielä lisätä jatkokysymyksen että silloin kun olette lasten isovanhempien kanssa, paikasta riippumatta, niin kenen säännöt lapselle silloin pätee?
Tässä siin ongelma numero kaksi: silloin kun ollan miehen vanhempien kanssa anoppi PÄÄTTÄÄ kuinka toimitaan, oli se sitten meidän kasvatusperiaatteiden mukaista tai ei. Tai siis yrittää päättää eli ollaan jatkuvasti siitäkin nuottasilla, että kuka määrää ja se on yksi syy miksi heidän kanssaan vietetty aika on niin epämiellyttävää. Nuo päivät, jotka he viettävät lapsen kanssa keskenään, on ihan täysin rauhotettua aikaa. Minä en puutu miten he lapsen kanssa toimivat (luotan kuitenkin siihen etteivät he vahingoita lasta). Mutta silloin kun me vanhemmat ollaan paikalla, minun mielestä toimitaan meidän sääntöjen mukaan!
Ööö, vai nipotanko turhaan tästäkin? Pitäisikö ottaa jotenkin rennommin, ja antaa anopin pumpata lapsi täyteen keksejä ja pillimehua, jos ruoka ei ole maistunut, noin niinku vaan esimerkkinä...?
vanhempien tehtävä se lapsen kasvatus! Ei teidän kasvatusperiaatteisiin ole mitään sanomista anopilla eikä kenelläkään muullakaan!
Meillä toiset isovanhemmat asuvat 5 kilsan päässä ja toiset 150 kilsan päässä. No, näitä lähellä asuvia näemme ehkä kerran viikossa, joskus useammin. Käväsevät meillä esimerkiksi ja ulkoiluttavat isompaa tunnin pari ja lähtevät asioilleen. Tai me sitten joskus käydään heillä päivää viettämässä. Olen kotona kahden lapsen kanssa 10 kk ja 3v. Kolmatta odotan. He mielellään hoitavat lapsiamme, mutta eivät tunkeile. Silloin jos käyn asioilla (mies töissä) niin katsovat kyllä sovittaessa. Eli en minäkään lapsiani heille lykkää tuosta vain. No, nämä toiset isovanhemmat saisivat käydä useamminkin, ollaan kutsuttu, mutta harvoin käyvät meillä ja usein vain kun on täällä asti asiaa. Siellä käydään ehkä parin kk:n välein. He ovat hieman katkeran oloisia, kun eivät näe lapsenlapsiaan, mutta toisaalta eivät ole kovin innokkaina näkemäänkään. Olen sanonut usein, että mikä se on, että meidän pitää siellä käydä, kun hekin voisivat välillä käydä meillä. Lisäksi he joskus lupaavat hoitaa, hakea sinne isomman yökylään tms. mutta eivät koskaan ole sitä toteuttaneet. Jotenkin en voi ottaa edes enää todesta mitään mitä he ehdottavat. Lähempänä asuvat isovanhemmat ovat pyyteettömämpiä ja aidosti kiinnostuneita lapsenlapsistaan ja meidänkin vanhempienkin hyvinvoinnista. Usein sanovat, että hoitavat, että saisimme kahdenkeskista aikaa. Toisille isovanhemmille se jää puhumisen asteelle. Sinulla on oikeus juhannuksen viettoon ehdottomasti kauempana olevien luona, näettehän te niitä lähellä asuvia ihan tarpeeksi muutenkin. Lisäksi teillä on omia menoja ja tehkää stoppi, oma elämä on teidän.
Kuulostaa kyllä vähän siltä, että rajanveto on nyt tehtävä ja jollei miehesi siihen pysty, on sinun se tehtävä. Aivan käsittämättömältä kuulostaa, itse en katselisi tuollaista päivääkään. Olen tosin jo päälle kolmikymppinen äiti, joten ehkä olen oppinut pitämään puoleni paremmin. Usein kuulee etenkin nuorien äitien epäilevän oikeuttaan omaan perhe-elämään ja omiin kasvatusperiaatteisiin, jos vanhemmat tai appivenhemmat ovat eri mieltä.
Meillä asuvat oma äitini ja anoppi samassa kaupungissa ja ovat innokkaita lasten hoitajia. Apu otetaan mielellään vastaan, kun tarvitaan, mutta selkeä raja on vedetty oman ydinperheen ja mummien välille. Mummit käy kyläilemässä tai käydään mummeilla kylässä, mutta ei meillä ole esimerkiksi mitään automaattista viikottaista kyläilykiintiötä, joka pitää täyttyä. Jokaisella, myös mummeilla, on oma elämänsä ja tavataan kun ehditään.
Voi olla, että teidän tilanteessanne vaaditaan kunnollinen keskustelu porukalla aiheesta. Voittehan istua porukalla alas ja käydä asian läpi. Silloin kukaan ei voi väittää, että jotain olisi jäänyt epäselväksi. Voitte keskustelun päätteeksi vielä todeta, että ikävää, jos välinne katkeavat tämän rajanvedon takia, mutta olette valmiita ottamaan sen riskin. Isovanhempien valinta sitten on, haluavatko he osallistua teidän elämäänne asettamienne rajojen puitteissa. Samalla olisi hyvä käydä läpi, että teidän lapsenne kasvatetaan ilmanmuuta ja poikkeuksetta teidän haluamallanne tavalla, eikä isovanhemmilla ole siihen mitään sanottavaa. Otatte mielellänne neuvoja vastaan kokeneemmilta ja vanhemmilta, mutta loppujenlopuksi päätös on aina teidän.
Kun esitätte oman näkökantanne tarpeeksi painokkaasti ja itsevarmasti, mutta kohteliaan asiallisesti, luulisi asioiden helpottuvan - jollei heti, niin jonkin ajan kuluttua. Teidän kuitenkin kannattaa hoitaa asia, ennenkun se alkaa liikaa vaikuttaa teidän ydinperheenne elämään. Ei ole mitään järkeä siinä, että joudutte salaa tekemään asioita, johon jokaisella perheellä on oikeus. Aivan hyvin voitte todeta isovanhemmille, että halusimme tehdä asioita perheen kesken. Kohteliaasti voitte esim. sanoa "on hienoa, että haluaisitte olla mukana kokemassa ja tekemässä asioita, mutta juuri tänään haluasimme viettää aikaa perheen kesken. Tulkaa mukaan seuraavalla kerralla." Jos he siitä loukkaantuvat, se on heidän hölmöyttään. Ei kukaan vanhempikaan oleta, että lapsi kutsuu vanhemmat mukaan treffeille tai kaikkiin menoihin, joihin mennään poika- tai tyttöystävän kanssa. Muuta eroa ei teidän tilanteeseen tässä ole, kun että olette saaneet jo yhteisen lapsen. On hieno asia, että perhe viihtyy keskenään ja haluaa tehdä asioita yhdessä. Jollei tätä isovanhemmat ymmärrä, on heille se sanottava.
Lykkyä teille ongelmanne kanssa, toivottavasti saatte asiaan toivomanne ratkaisun.
Sinäkin olet ihan oikeassa. Juuri noinhan sen kuuluisi mennä. Asiassa vaan tuntuu olevan niin monta ylivoimaista muttaa, että en tiedä mistä niitten selvittämiseen löytyisi tarpeeksi voimia ja tahtoa... En nyt tunnu pääsevän asiassa puusta pitkälle, mutta kyllähän tämä tuo uutta ajattelemista. Jo senkin asian tietäminen, että tilanne on epänormaali, enkä vain turhasta niuhota.
Ensinnäkin miehen perhe on TODELLA perhekeskeinen. Itse en ole sellaiseen tottunut, ja pyristelen koko ajan siinä välillä, että haluanko sellaista elämää vai en. Olen itsenäistynyt varhain, enkä ole ollut tilivelvollinen vanhemmilleni yli kymmeneen vuoteen (niin, ollaan kolmekymppinen pariskunta), ja tuntuu oudolta, että yhtäkkiä olen velvollinen raportoimaan tekemisiäni sinällään minulle vieraille ihmisille. Tällä perhekeskeisyydellä tarkoitan sitä, että tämän perheen sisällä kaikki tietää kaiken ihan kaikesta, siis IHAN KAIKESTA. Vanhemmat ja sisarrukset ovat päivittäin puhelinyhteydessä keskenään. Jos sisarrusten perheessä tapahtuu jotain, tietää siitä hetken päästä kaikki. Ja harvemmin tämän kyseisen sisarruksen kertomana, vaan tieto tulee toisten kautta, useimmin anopin. He ovat perillä jokaisen lapsensa (ja siis myös lapsen puolison) raha-asioista, tekemisistä, menemisistä, ihan kaikesta! Kun yhdellä sisaruksista oli avioliitto-ongelmia oli appivanhemmat sitä selvittämässä. Muut sisarrukset asuvat eri paikkakunnilla, joten me ollaan ainoat jotka konkreettisesti joka päivä ollaan kokemassa tätä "perheen yhdessä oloa". Onhan se vähän eriasia kuin pelkkä puhelimella soittelu. Ja kyseessä siis ihan perus suomalainen perhe.
Jotenkin tämän selvittäminen on minullekin vaikea asia, koska en haluaisi olla se konna, joka heitä repii erilleen. Mutta myöskin haluan meidän perheelle oman elämän. Mies on tässä vuosien varrella itsenäistynyt paljon, eikä enää halua olla tilivelvollinen vanhemmilleen ja haluaa meille yksityisyyttä. Alkuaikoina hän mm. kysyi joka asiassa vanhempiensa mielipidettä, siis vaikka oltais jo keskenään sovittu miten jokin asia tehdään. Tästä nyt on päästy lähes kokonaan, vieläkin joskus hän saattaa jonkin asian ottaa puheeksi, mutta se on jo normaalin rajoissa. Kyllähän minäkin välillä kysyn äidiltäni esimerkiksi jotain lapsen hoitoon liittyvää asiaa, lapsen vauva-aikoina etenkin.
Ollaan yritetty tuota alasistumista ja asioista puhumista, mutta tilanteet menee jotakuinkin näin: appi jyrähtää mielipiteensä, joka tiedetään jo ennestään, ja josta hän ei järky. Anoppi hermostuu alta aikayksikön, meuhkaa aikansa ja poistuu martyyrina paikalta. Et kovin montaa tällaista tilannetta vuodessa ei halua kokea, koska lopputulos on aina sama. Viimeksi vuosi sitten on tämä "keskustelu" käyty. Anoppi vietti aikansa mykkäkoulua, "hoiti asioita" meille päin apen tai miehen sisaren kautta. Oikeestaan sillon alotettiin tämä asioiden salaaminen, koska todettiin sen olevan helpoin keino. Aina ei vaan jaksa väitellä tai olla riidoissa!
Lapsi tykkää kumminkin kovasti isovanhemmistaan ja päinvastoin, eikä heitä haluta erottaa. Lapset on fiksuja, ja pelottaa ihan, missä vaiheessa hän alkaa ymmärtää aikuisten välillä olevia erimielisyyksiä...
Minun äitini mielellään ohjeistaa vieläkin minua puhelimitse - olen 40 vuotta, asun eri kaupungissa. Hän ohjeistaa myös sisareni perhettä, joka asuu äitini kanssa samassa kaupungissa ja on sitä mieltä, että hän saa antaa sääntöjä sisareni lapsille. Mielestämme hän on läheisriippuvainen, hänen elämänsä sisältö on hänen lapsissaan ja heidän perheissään, eikä hänellä ole tarpeeksi muuta tekemistä eläkkeellä. Hän ei myöskään ymmärrä, missä kulkee raja omien lasten ja heidän perheidensä yksityisyyden osalta.
Hän lukee tiliotteemme, jos sellainen on saatunut jäämään pöydälle. Löysi lasten koulukuvat kaapista, jonne ei ole mitään syytä mennä (muuten astioita, joita ei käytetä). Järjesti oman mielensä mukaiseksi WC:ni kaappien sisällön. Kertoi lapsille, milloin heidän tulee tulla kotiin iltaisin. Ja listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Lopulta ei auttanut muu kuin ottaa etäisyyttä ja sanoa hänelle suoraan, että napanuora olisi syytä katkaista viimeistään tässä vaiheessa (siis ihan oikeasti nelikymppisenä). En tietenkään tarkoittanut kuitenkaan, että välit menisivät poikki vaan sitä, että rajoja pitäisi vetää. Seurauksena nyyhkimistä ja se, että hän ei enää soittele juurikaan tai soittaa lasten kännyköihin. Oma valintansa siinä tapauksessa, mutta vaihtoehtona oli kaikkien muiden päätyminen terapiaan. Päätin, että minun tehtäväni on pitää itseni ja perheeni järjissään.