Olen ollut seurustelusuhteessa kahdeksan kuukautta.
Suhde on minulle ja poikaystävälleni ensimmäinen.
Koko suhde on ollut yhtä vuoristorataa. Pieniä shokki-iskuja, mustasukkaisuutta, luottamuspulaa - mutta myös paljon erittäin hyviäkin ja onnellisia hetkiä niiden vastapainoksi.
Kuitenkin, etenkin parin ensimmäisen kuukauden aikana pohdin vakavasti mehen jättämistä - epäilin, olivatko tunteeni enemmäkin erittäin vahvaa ystävyysrakkautta kuin ihastumista romanttisessa mielessä.
En ollut varma mistään. Päätin kuitenkin, aina uusien epäilyjen jälkeen, jatkaa. Meillä oli hyviäkin hetkiä ja usein erittäin hauskaa keskenämme - eikä meillä kummallakaan ole aikaisempia suhteita eikä erittäin laajaa kaveriporukkaakaan.
En myöskään halunnut jättää häntä yksin.
Epäilyni haihtuvat miehen ollessa erittäin läheisyydentarpeinen ja vuolaasti tunteitaan sanoin ilmaiseva - olen kuulemma parasta mitä hänelle on tapahtunut. Että on maailman onnellisin kanssa.
Meillä synkkaa. Toisen seurassa on mukava ja rento olla.
Kuukausien kuluessa tunteet luonnollisestikin syvenivät ja toisen kanssa vietettiin enemmän aikaa.
Eilen puhuimme kuitenkin poikaystäväni kanssa suhteen tilasta - olin huomannut, että jokin painaa mieltä ja syyn jouduin väkisin kaivamaan häneltä esiin.
Hän, aika yllätyksekseni, sanoi että aivan kuten minäkin, hän on ensitapaamisestamme lähtien ollut hieman epäilevä - kyseenalaistanut kuinka paljon meillä onkaan kipinää, onko hän varma tästä suhteesta, että onko tämä sitä mitä hän haluaa.
Olemmehan nuoria molemmat, 20 vuotiaita. Onko elämä nyt tässä. Katselee avoimesti muita naisia ja pohtii mahdollisuuksia.
Hän sanoo näiden ajatusten tulleen mieleensä aina silloin tällöin, viimeksi noin viikko sitten lähtiessäni lomalle.
Hän sanoi, että tuntee minua kohtaan voimakasta, tasaista rakkautta - hullun intohimoisen rakastunut hän ei kuitenkaan minuun ole.
Hän kuvaili asiaa niin, että tuntee minua kohtaan voimakasta ystävyyttä, mutta pinnallista rakkautta, rakkautta joka helposti pyyhkiytyy pois ja tulee sitten taas takaisin. Aalloittain, riippuen tilanteesta.
Tunne, jota hän tuntee minua kohtaan on tasaista - hän on kuulemma onnellinen ja rauhallinen. Vertasi itseasiassa tuntemaansa rakkautta lautaselliseen puuroa - pitää hänet kylläisenä ja tyytyväisenä.
Asia, minkä hän nosti erityisesti esille oli, että hän ei omasta mielestään pysty tarjoamaan minulle hullua intohimoista rakkautta tai kipinää. Että ei ole reilua häneltä olla suhteessa ja antaa minun ymmärtää, että rakastumisen tunnetta on.
Hän sanoo, että minä olen rakastunut häneen, mutta hän ei minuun. Että ei halua satuttaa minua antamalla olettaa, että on rakastunut.
En tiedä, olenko itsekään rakastunut. En edes tiedä, mitä se on.
Tiedän vain, että olen syvästi kiintynyt häneen.
Viime aikoina olen ollut suhteellisen onnellinen ja aika varma suhteesta.
Suhteen tulevaisuudesta puhuttaessamme hän sanoi, että voimme jatkaa näinkin, ettei tässä ole mitään vikaa. Hieman hämäsi kuitenkin, että hän on käynyt näitä asioita niinkin syvällisesti päässään läpi kuin pohtinut eroa ja kyseenalaistanut suteen tilaa.
Niinhän minäkin olen tehnyt, mutta oli aika yllätys että hänkin on sitä pohtinut.
Olemme ilmeisesti molemmat pysyneet yhdessä, koska emme halua menettää toisiamme ja sitä mitä meillä on.
Toiseksi vaihtoehdoksi mietimme seurustelun lopettamista mutta ystävyyssuhteen aloittamista.
En tiedä, mitä haluan.
Pallon hän heittikin keskustelun lopuksi minulle.
En tiedä mitä tehdä, sillä en ole ikinä ollut parisuhteessa enkä edes tiedä, kuinka pitäisi tuntea tai kuinka pitäisi menetellä.
Apua, mielipiteitä?
Mitä itse tekisitte vastaavassa tilanteessa?
Suhde on minulle ja poikaystävälleni ensimmäinen.
Koko suhde on ollut yhtä vuoristorataa. Pieniä shokki-iskuja, mustasukkaisuutta, luottamuspulaa - mutta myös paljon erittäin hyviäkin ja onnellisia hetkiä niiden vastapainoksi.
Kuitenkin, etenkin parin ensimmäisen kuukauden aikana pohdin vakavasti mehen jättämistä - epäilin, olivatko tunteeni enemmäkin erittäin vahvaa ystävyysrakkautta kuin ihastumista romanttisessa mielessä.
En ollut varma mistään. Päätin kuitenkin, aina uusien epäilyjen jälkeen, jatkaa. Meillä oli hyviäkin hetkiä ja usein erittäin hauskaa keskenämme - eikä meillä kummallakaan ole aikaisempia suhteita eikä erittäin laajaa kaveriporukkaakaan.
En myöskään halunnut jättää häntä yksin.
Epäilyni haihtuvat miehen ollessa erittäin läheisyydentarpeinen ja vuolaasti tunteitaan sanoin ilmaiseva - olen kuulemma parasta mitä hänelle on tapahtunut. Että on maailman onnellisin kanssa.
Meillä synkkaa. Toisen seurassa on mukava ja rento olla.
Kuukausien kuluessa tunteet luonnollisestikin syvenivät ja toisen kanssa vietettiin enemmän aikaa.
Eilen puhuimme kuitenkin poikaystäväni kanssa suhteen tilasta - olin huomannut, että jokin painaa mieltä ja syyn jouduin väkisin kaivamaan häneltä esiin.
Hän, aika yllätyksekseni, sanoi että aivan kuten minäkin, hän on ensitapaamisestamme lähtien ollut hieman epäilevä - kyseenalaistanut kuinka paljon meillä onkaan kipinää, onko hän varma tästä suhteesta, että onko tämä sitä mitä hän haluaa.
Olemmehan nuoria molemmat, 20 vuotiaita. Onko elämä nyt tässä. Katselee avoimesti muita naisia ja pohtii mahdollisuuksia.
Hän sanoo näiden ajatusten tulleen mieleensä aina silloin tällöin, viimeksi noin viikko sitten lähtiessäni lomalle.
Hän sanoi, että tuntee minua kohtaan voimakasta, tasaista rakkautta - hullun intohimoisen rakastunut hän ei kuitenkaan minuun ole.
Hän kuvaili asiaa niin, että tuntee minua kohtaan voimakasta ystävyyttä, mutta pinnallista rakkautta, rakkautta joka helposti pyyhkiytyy pois ja tulee sitten taas takaisin. Aalloittain, riippuen tilanteesta.
Tunne, jota hän tuntee minua kohtaan on tasaista - hän on kuulemma onnellinen ja rauhallinen. Vertasi itseasiassa tuntemaansa rakkautta lautaselliseen puuroa - pitää hänet kylläisenä ja tyytyväisenä.
Asia, minkä hän nosti erityisesti esille oli, että hän ei omasta mielestään pysty tarjoamaan minulle hullua intohimoista rakkautta tai kipinää. Että ei ole reilua häneltä olla suhteessa ja antaa minun ymmärtää, että rakastumisen tunnetta on.
Hän sanoo, että minä olen rakastunut häneen, mutta hän ei minuun. Että ei halua satuttaa minua antamalla olettaa, että on rakastunut.
En tiedä, olenko itsekään rakastunut. En edes tiedä, mitä se on.
Tiedän vain, että olen syvästi kiintynyt häneen.
Viime aikoina olen ollut suhteellisen onnellinen ja aika varma suhteesta.
Suhteen tulevaisuudesta puhuttaessamme hän sanoi, että voimme jatkaa näinkin, ettei tässä ole mitään vikaa. Hieman hämäsi kuitenkin, että hän on käynyt näitä asioita niinkin syvällisesti päässään läpi kuin pohtinut eroa ja kyseenalaistanut suteen tilaa.
Niinhän minäkin olen tehnyt, mutta oli aika yllätys että hänkin on sitä pohtinut.
Olemme ilmeisesti molemmat pysyneet yhdessä, koska emme halua menettää toisiamme ja sitä mitä meillä on.
Toiseksi vaihtoehdoksi mietimme seurustelun lopettamista mutta ystävyyssuhteen aloittamista.
En tiedä, mitä haluan.
Pallon hän heittikin keskustelun lopuksi minulle.
En tiedä mitä tehdä, sillä en ole ikinä ollut parisuhteessa enkä edes tiedä, kuinka pitäisi tuntea tai kuinka pitäisi menetellä.
Apua, mielipiteitä?
Mitä itse tekisitte vastaavassa tilanteessa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.