en tiennyt mitä laittaisin otsikoksi kun en oikein edes tiedä mistä aloittaisin. saati sitten miksi yleensä kirjoitan.
olen käyttänyt eri masennuslääkkeitä noin kuusi vuotta. ensin fevarinia, epätoivoiseen mustaan masennukseen. luulin että se auttoi; vähän aikaa elämä hymyili. olin kuitenkin hermostunut ja ylivilkas. sitten lääkkeeni vaihdettiin seroniliin jonka arveltiin ehkä auttavan myös syömishäiriöön, lähinnä ahmimiseen. söin sitä kuukauden verran minkä jälkeen totesin että ei koskaan enää. näin käsittämättömän hirveitä painajaisia jotka eivät helpottaneet hereillä ollessanikaan vaan olin säikky hermoraunio.
seuraavaksi kokeiltiin efexoria. se ei tuntunut auttavan ollenkan. jälkiviisaana mietityttää, josko olin liian kärsimätön, joten en voi olla aivan varma siitä miten olisi tehonnut jos annosta olisi suurennettu ja olisin malttanut odottaa vähän kauemmin. omasta aloitteestani vaihdettiin takaisin fevariniin. sen rinnalle sain ensin busparia joka aiheutti ikäviä sivuvaikutuksia ja myöhemmin deprakineä. niihin aikoihin sain diagnoosin: määrittelemätön kaksisuuntainen mielialahäiriö. silloin olin diagnoosista samaa mieltä mutta enää en ole varma. elämäni oli siihen aikaan tosi levotonta, unet jäivät vähiin, viina virtasi, olin järjettömän sosiaalinen, seksuaalisesti holtiton, rahaa kului kunnes sitä ei ollut (otin lainaakin vain törsäämiseen) jne. sitten tuli talvi ja ahdistus paisui ihan uusiin mittoihin. näin taas kauheita painajaisia, kärsin voimakkaista pelkotiloista ja jouduin karttamaan julkisia paikkoja koska jouduin niissä aina paniikkiin. fevarin (jota söin jo maksimiannostuksella) vaihdettiin remeroniin. olo helpotti mutta olin niin väsynyt etten jaksanut olla kuin pari tuntia kerrallaan hereillä. tätä jatkui muutama kuukausi jonka jälkeen lääkäri totesi että tuskin väsymys on enää tässä vaiheessa ohimenevää. vaihdettiin taas, seroxatiin. (deprakine oli jossain vaiheessa jäänyt, nyt sain sitä taas.) aloin olla siinä pisteessä etten uskonut minkään auttavan. opinnot olivat jääneet kokonaan, olin rahallisesti tosi heikoilla ja väsynyt kaikkeen. aloin käyttää huumeita. totesin että miksi ei kun ei ole mitään menetettävää. sain nopeasti paljon uusia ihmiskontakteja, olin avon ja iloinen ja aina menossa. lopetin lääkkeet. tätä jatkui yli vuoen ajan, minkä jälkeen olin loppuunpalanut, yhä pahemmin veloissa ja aika lailla pohjalla. päätin että nyt riittää. otin etäisyyttä kaikkiin ja vietin kuukausia ihan yksinäni. opettelin olemaan kuivilla ja tekemään taas normaaleja asioita...maksamaan laskuja, laittamaan ruokaa, lukemaan kirjoja. toisaalta olin helpottunut, toisaalta masennus ja ahdistus pitivät otteessaan.
aloin omin päin käyttämään toiselta henkilöltä yli jääneitä zolofteja. menin taas vanhalle läkärilleni joka antoi minulle oman zoloft -reseptin. olo helpotti. käytin niitä puolisen vuotta kunnes tajusin että olen lillunut omissa maailmoissani ilman mitään tavoitteita tai motivaatiota. kysyin lääkäriltäni mitä nyt tehdään ja hän sanoi hoitosuhteen irti koska "se olisi parempi meille kummallekin." hän sanoi sähköpostissa olevansa pettynyt itseensä koska ei ole onnistunut auttamaan minua ollenkaan. olin niin vihainen ja pettynyt etten mennyt enää tapaamaan häntä ollenkaan vaikka hän puhui viimeisestä kerrasta. tiedän että hoitosuhde oli mennyt liian henkilökohtaiseksi mutta tuntui tosi pahalta että ainoa järjellinen saareke kaiken hulluuteni keskellä vietiin pois. hän ei myöskään lähettänyt minua toiselle lääkärille.
yritin lopettaa zoloftin. mikään ei tuntunut miltään. halusin tuntea. lopetin hitaasti ja pari kuukautta olin ilman. elämä oli helvettiä. itkin ja itkin. kävin psykiatrilla joka kehotti aloittamaan taas zoloftin. sanoin harkitsevani. hän halusi laittaa minut päiväsairaalaan mutta ajaus tuntui tosi ahdistavalta. kävin tapaamassa häntä vielä kerran ja sain uuden reseptin zoloftiin ja nukahtamislääkkeisiin. nyt olen käyttänyt zoloftia taas melkein vuoden. olo on enimmäkseen kai aika ok mutta mikään ei oikein tunnu miltään enkä pysty motivoitumaan mihinkään. kun lähden kotoa odotan vain että pääsen takaisin omaan pikku kolooni. olen yrittänyt palata opiskelemaan mutta ihmisten kohtaaminen on vaikeaa ja tuntuu että elämä on ajanut ohitse. yön pimeinä tunteina joskus mietin voisiko joku vielä joskus auttaa minua mutta normaalisti en edes kuvittele koskaan voivani elää normaalia täysipainoista elämää. olen voimaton. elämä on niin vaikea yhtälö että teen mitä tahansa välttyäkseni tekemästä suunnitelmia jotka eivät kuitenkaan toteudu.
luulen että minulla on epävakaa persoonallisuus. kukaan lääkäri ei ole siitä puhunut enkä usko että minun on mitään hyötyä tarjota heille omia mutu-diagnoosejani. en yleensäkään oikein jaksa uskoa lääkäreihin. sen tiedän(?) että tarvitsisin pitkäkestoista terapiaa mutta sellaisen organisointi tuntuu niin isolta prosessilta etten ole jaksanut sitä paljoa pohtia. en osaa kertoa lääkäreille itsestäni. tai ehkä en enää uskalla. se tuntuu turhalta ja nöyryyttävältä. tuntuu että he haluaisivat minun vain ryhdistäytyvän. että olen tällainen vain laiskuuttani tai ihan kiusallani.
en tiedä miksi olen tällainen. lapsuudesta ei ole mitään maita mullistavia traumoja. olen monessakin asiassa ihan lahjakas. olen ihan nätti ja vielä aika nuorikin. kaikki ihmettelevät miksi en tee mitään. en jaksa tai en uskalla. kai.
olen käyttänyt eri masennuslääkkeitä noin kuusi vuotta. ensin fevarinia, epätoivoiseen mustaan masennukseen. luulin että se auttoi; vähän aikaa elämä hymyili. olin kuitenkin hermostunut ja ylivilkas. sitten lääkkeeni vaihdettiin seroniliin jonka arveltiin ehkä auttavan myös syömishäiriöön, lähinnä ahmimiseen. söin sitä kuukauden verran minkä jälkeen totesin että ei koskaan enää. näin käsittämättömän hirveitä painajaisia jotka eivät helpottaneet hereillä ollessanikaan vaan olin säikky hermoraunio.
seuraavaksi kokeiltiin efexoria. se ei tuntunut auttavan ollenkan. jälkiviisaana mietityttää, josko olin liian kärsimätön, joten en voi olla aivan varma siitä miten olisi tehonnut jos annosta olisi suurennettu ja olisin malttanut odottaa vähän kauemmin. omasta aloitteestani vaihdettiin takaisin fevariniin. sen rinnalle sain ensin busparia joka aiheutti ikäviä sivuvaikutuksia ja myöhemmin deprakineä. niihin aikoihin sain diagnoosin: määrittelemätön kaksisuuntainen mielialahäiriö. silloin olin diagnoosista samaa mieltä mutta enää en ole varma. elämäni oli siihen aikaan tosi levotonta, unet jäivät vähiin, viina virtasi, olin järjettömän sosiaalinen, seksuaalisesti holtiton, rahaa kului kunnes sitä ei ollut (otin lainaakin vain törsäämiseen) jne. sitten tuli talvi ja ahdistus paisui ihan uusiin mittoihin. näin taas kauheita painajaisia, kärsin voimakkaista pelkotiloista ja jouduin karttamaan julkisia paikkoja koska jouduin niissä aina paniikkiin. fevarin (jota söin jo maksimiannostuksella) vaihdettiin remeroniin. olo helpotti mutta olin niin väsynyt etten jaksanut olla kuin pari tuntia kerrallaan hereillä. tätä jatkui muutama kuukausi jonka jälkeen lääkäri totesi että tuskin väsymys on enää tässä vaiheessa ohimenevää. vaihdettiin taas, seroxatiin. (deprakine oli jossain vaiheessa jäänyt, nyt sain sitä taas.) aloin olla siinä pisteessä etten uskonut minkään auttavan. opinnot olivat jääneet kokonaan, olin rahallisesti tosi heikoilla ja väsynyt kaikkeen. aloin käyttää huumeita. totesin että miksi ei kun ei ole mitään menetettävää. sain nopeasti paljon uusia ihmiskontakteja, olin avon ja iloinen ja aina menossa. lopetin lääkkeet. tätä jatkui yli vuoen ajan, minkä jälkeen olin loppuunpalanut, yhä pahemmin veloissa ja aika lailla pohjalla. päätin että nyt riittää. otin etäisyyttä kaikkiin ja vietin kuukausia ihan yksinäni. opettelin olemaan kuivilla ja tekemään taas normaaleja asioita...maksamaan laskuja, laittamaan ruokaa, lukemaan kirjoja. toisaalta olin helpottunut, toisaalta masennus ja ahdistus pitivät otteessaan.
aloin omin päin käyttämään toiselta henkilöltä yli jääneitä zolofteja. menin taas vanhalle läkärilleni joka antoi minulle oman zoloft -reseptin. olo helpotti. käytin niitä puolisen vuotta kunnes tajusin että olen lillunut omissa maailmoissani ilman mitään tavoitteita tai motivaatiota. kysyin lääkäriltäni mitä nyt tehdään ja hän sanoi hoitosuhteen irti koska "se olisi parempi meille kummallekin." hän sanoi sähköpostissa olevansa pettynyt itseensä koska ei ole onnistunut auttamaan minua ollenkaan. olin niin vihainen ja pettynyt etten mennyt enää tapaamaan häntä ollenkaan vaikka hän puhui viimeisestä kerrasta. tiedän että hoitosuhde oli mennyt liian henkilökohtaiseksi mutta tuntui tosi pahalta että ainoa järjellinen saareke kaiken hulluuteni keskellä vietiin pois. hän ei myöskään lähettänyt minua toiselle lääkärille.
yritin lopettaa zoloftin. mikään ei tuntunut miltään. halusin tuntea. lopetin hitaasti ja pari kuukautta olin ilman. elämä oli helvettiä. itkin ja itkin. kävin psykiatrilla joka kehotti aloittamaan taas zoloftin. sanoin harkitsevani. hän halusi laittaa minut päiväsairaalaan mutta ajaus tuntui tosi ahdistavalta. kävin tapaamassa häntä vielä kerran ja sain uuden reseptin zoloftiin ja nukahtamislääkkeisiin. nyt olen käyttänyt zoloftia taas melkein vuoden. olo on enimmäkseen kai aika ok mutta mikään ei oikein tunnu miltään enkä pysty motivoitumaan mihinkään. kun lähden kotoa odotan vain että pääsen takaisin omaan pikku kolooni. olen yrittänyt palata opiskelemaan mutta ihmisten kohtaaminen on vaikeaa ja tuntuu että elämä on ajanut ohitse. yön pimeinä tunteina joskus mietin voisiko joku vielä joskus auttaa minua mutta normaalisti en edes kuvittele koskaan voivani elää normaalia täysipainoista elämää. olen voimaton. elämä on niin vaikea yhtälö että teen mitä tahansa välttyäkseni tekemästä suunnitelmia jotka eivät kuitenkaan toteudu.
luulen että minulla on epävakaa persoonallisuus. kukaan lääkäri ei ole siitä puhunut enkä usko että minun on mitään hyötyä tarjota heille omia mutu-diagnoosejani. en yleensäkään oikein jaksa uskoa lääkäreihin. sen tiedän(?) että tarvitsisin pitkäkestoista terapiaa mutta sellaisen organisointi tuntuu niin isolta prosessilta etten ole jaksanut sitä paljoa pohtia. en osaa kertoa lääkäreille itsestäni. tai ehkä en enää uskalla. se tuntuu turhalta ja nöyryyttävältä. tuntuu että he haluaisivat minun vain ryhdistäytyvän. että olen tällainen vain laiskuuttani tai ihan kiusallani.
en tiedä miksi olen tällainen. lapsuudesta ei ole mitään maita mullistavia traumoja. olen monessakin asiassa ihan lahjakas. olen ihan nätti ja vielä aika nuorikin. kaikki ihmettelevät miksi en tee mitään. en jaksa tai en uskalla. kai.
Vastaukset 16
Vanhimmat
moi,
ei toi päiväsairaala niin pahalta kuulosta.
jos siinä menee joku kuukausi ,se ei ole koko elämässä paljon mitään.
joo en mä tarkota etteikö mun aika joutais käytettäväksi päiväsairaalassa. aikaahan mulla on vaikka muille jakaa. mutta ajatus siitä että olen jossain paikassa sörkittävänä ja ihmeteltävänä 8 tuntia päivässä? paniikki! mulle on muutenkin ihmisten kanssa oleminen niin vaikeaa että jos yhtenä päivänä olen "sosiaalinen," menee sen jälkeen monta päivää akkujen lataukseen totaalisen uupumuksen vallassa. en silti sano että se on poissuljettu vaihtoehto. tää psykiatri ei vaan ainakaan kovin tarkkaan kertonut millaista siellä on ja mitä siellä tehdään. asiaa pitää sulatella.
Tässä tilanteessa on paikallaan tehdä uusi arvio. Puhdas veikkaukseni on että kyse on enemmän persoonallisuushäiriöstä kuin maanisdepressiivisyydestä. Toki ne molemmat esiintyvät usein yhdessä.
Jos kyseessä on epävakaa persoonallisuus, on siihen ylivoimaisesti paras hoito 1-2 vuoden terapia. Pienellä osalla potilaita saadaan apua lääkkeistä joita ovat impulsiivisuutta ja masennusta helpottavat SSRI- ja SNRI-lääkkeet ja joskus myös pienestä annoksesta Risperdalia on ollut apua.
Maanisdepressiivisyyteen taas auttaa parhaiten lääkitys. Deprakine, Lito, Lamictal, Zyprexa, Seroquel ja Neurotol tasaavat mielialojen muutoksia ja jos niistä joku auttaa, sitä on syytä käyttää pitkän aikaa, jopa vuosia. Niiden lisänä voi masennuskausina käyttää masennuslääkettä, joista SNRI-tyyppiset näyttävät tehoavan parhaiten (Efexor ja Ixel).
Jos sinulla on email-yhteys psykiatriisi, hän voisi kokemuksensa perusteella suositella sopivinta psykiatria sinulle.
Uuden psykiatrin voi hakea myös netistä:
http://www.psykiatriyhdistys.net/psyhaku/default.asp
http://www.coronaria.fi/www/etsi_laakari/index.php
ei ole email-yhteyttä eikä hän edes oikeastaan ole "psykiatrini." kävin hänen luonaan vain ne pari kertaa.
tuon ensimmäisen lekurin, jonka luona kävin piitkät ajat (ja joka ei muuten ole psykiatri ollenkaan vaan ainoastaan konsultoi psykiatreja tarpeen tullen) saisin kyllä meilitse kiinni mutta suoraan sanottuna ylpeys ja suuttumus estävät vielä pitkän ajan jälkeenkin.
mitäs jos tuolta listalta etsii psykiatrin? ovatko noi yksityisiä? eikö niille tarvitse lähetettä? en myöskään voi maksaa kauheita hoidosta. tyhjästä on paha nyhjästä.
kiitoksia vinkeistä kuitenkin.
alan jo ärsyyntyä omaan kitinääni mutta pakko sanoa...
senkin suhteen olen ihan hukassa että mitä uudelle lääkärille pitäisi sanoa. olen tosi epäjohdonmukainen ja rönsyilevä kertoja enkä ollenkaan osaa erottaa asiasta olennaista. kun varaan aikaa ja minulta kysytään mikä on ongelmana en osaa sanoa oikein mitään. jos sanon etten oikein tunne olevani olemassa, oletan että mulle joko nauretaan tai tarjotaan pehmustettua koppia. vanhalla lääkärilläni on omituisista tempauksistani kymmeniä sivuja muistiinpanoja. tuntuu että olin liian avoin ja luottavainen kun kerroin suunnilleen kaiken mitä tapahtui. saanko valita mitä kerron? tuntuu että on asioita joita kuultuaan lääkärien on vaikea pysyä objektiivisina. miten psykiatri mahtaisi suhtautua siihen että uusi potilas kirjoittaisi itsestään pitkän jutun luettavaksi ennen hoidon alkua tai alkupuolella? puhuminen on niin vaikeaa.
Kirjoitusten perusteella ei tietenkään voi tehdä diagnooseja, mutta tuo vastauksesi oli hyvin tyypillinen epävakaalle persoonallisuudelle. Pyydät apua ongelmiisi ja sitten et voikaan ottaa sitä vastaan, kun ei ole varaa käydä yksityisellä. (Samalla tavallahan kieltäydyit päiväsairaalasta.) Tunnin käynti yksityisellä maksaa noin 70-80 euroa ja siitä saa 31 euroa Kelalta takaisin. Jos olet nuori ja työkyvytön ihminen ja sinulla on varaa Zoloftiin, on tässä selvä ristiriita. Sanon tämän suoraan kun sellainen on näissä asioissa viisainta.
On erittäin hyvä tapa tehdä etukäteen kirjallinen kuvaus elämästään ja oireista. Mieluiten kronologisena ja tunnekokemuksia painottaen.
Jos ongelmasi on epävakaa persoonallisuus, on terapiahoito koko hoidon perusta ja ilman sitä oireilu voi kestää ja kroonistua vuosien aikana.
ei siinä ole mitään ristiriitaa. sossu maksaa lääkkeet. ei muuten ole kauhean hyvää käytöstä hypätä johtopäätöksiin ja vihjailla että toinen valehtelee - ainakaan samassa viestissä jossa "tarjoaa apua."
en tarkoita ettenkö olisi kiitollinen ihan hyvistä vinkeistä mutten myöskään halua perusteettomia syytöksiä. en myöskään ole niin dorka että kuvittelisin sinun oikeasti olevan psykiatri vain siksi että käytät nimimerkkinäsi "psykiatria." en sano ettetkö voisi olla mutta sitähän en voi tietää.
En vihjannut että valehtelet. Toin esiin ristiriidan. Toisaalta toivot apua, mutta et ota sitä vastaan. Tämä on erittäin tavallista epävakaassa persoonallisuudessa. Koska ko häiriö on vakava ja ilman hoitoa ennuste voi olla hyvinkin huono, on näitä keskeisiä asioita tuotava esiin. Uudestaan ja uudestaan. Siitäkin huolimatta että potilas kääntää puheen aina terapeuttiin tai hoitavaan lääkäriin ja hoitosuhde on henkisesti raskas. Näitä keskeisiä teemoja on siis toistettava ja toivottava että potilas tarttuu tarjottuun hoitoon. Ilman potilaan omaa halua ja motivaatiota ei kukaan voi ulkopuolelta tulla ja auttaa.
Luepa muitakin viestejä niin tiedät enemmän siitä onko psykiatri psykiatri.
...niin yksityiselle en voi mennä ellei joku laupias samarialainen ilmaannu sitä maksamaan.
ja lueskelin juu noita tekstejä juuri äsken mutta eiväthän ne mitään kerro, paitsi nyt sen että joku nimimerkkiä jorkka mainio käyttävä (joka myöskin voi olla kuka tahansa, mukaanlukien sinä itse) uskoo sinun olevan psykiatri. tästä lienee ihan turha jankata. pointtini oli lähinnä se ettei kannata uskoa kaikkea mitä lukee.
Työskentelen itse aikuispsykiatrian piirissä ja tiedän, että täytyy olla psykiatri kirjoittaakseen kuin palstan Psykiatri. Nyt voit tietysti epäillä, olenko minä psykologi. Sitä en lähde tässä todistelemaan. Toivon, että löydät itsellesi toimivan hoitosuhteen. Muutaman viestin perusteella ei voi ketään diagnosoida, mutta tunne-elämältään epävakaan persoonallisuuden piirteitä tulee viesteistäsi esiin. Saat todennäköisesti apua tiiviistä psykoterapeutista, kun löydät toimivan hoitosuhteen ja asetut siihen.
Kyllä lääkäri varmaan ihan mielenkiinnolla ottaisi vastaan kirjoittamasi tarinan. Olisi varmaan jopa mielissään siitä ja se olisi hyvä alku uudelle suhteelle. Vielä kun kerroit, että puheesi rönsyilee sinne tänne, voisi tälläinen kirjoitettu juttu olla hyväksi.
Toisaalta meillä kaikilla varmaan puhe rönsyilee eikä aina niin johdonmukaista ole. Taitava lääkäri osaa kuitenkin kysellä kaiken olennaisen. Mutta tosiaan uskoisin kuitenkin, että kirjoitettu juttu antaisi lääkärille heti paremman yleiskuvan asiasta.
Olen ollut sisällä koko kauniin aurinkoisen päivän. Nukkunut, hortoillut unen ja valveen rajamailla. Olen suunnitellut tekeväni vaikka mitä, mutta en pääse rupeamaan ryhtymään... olo on syyllinen ja huono.
Luin jokin aika sitten, että masentunutta auttaa lukemalla vertaistensa juttuja. Niinpä sitten avasin pitkästä, pitkästä aikaa suomi24- masennuspalstan, toiveena saada jonkinlaista avunkokemusta. Luin ekana sinun juttusi. Kyllähän sitä samanlaisuutta löytää varmaan monenkin tarinasta, mutta enemmän erilaisuutta sittenkin. Olet nuori ja opiskelet. Elämää on edessä... Olen jo 55- vuotias, nainen. Työuraa on takana yli 30v.
Sairastuin reilu viisi vuotta sitten eli silloin diagnosoitiin keskivaikea masennus ja persoonallisuushäiriö. Toki, kun terapiassa olen asioitani selvitellyt, ymmärrän, että olen oirehtinut enemmän tai vähemmän koko ikäni. Mutta sitä ei ole tunnistanut eikä etenkään millekään jaksamattomuudelle ole antanut tilaa. Työtä, työtä, työtä... sehän on meidän ikäisten "mantra". Ja kauan ja paljon jaksoinkin, kunnen sitten perhekriisi pysähdytti totaalisesti. Olen ollut monilla pitkillä sairaslomilla ja toista vuotta osatyöttömyyseläkkeellä.
Terapian anti oli alkuvaiheessa aivan suuri. Asioille ja ilmiöille nimen saaminen oli löytö. Koin voivani paremmin kuin koskaan elämässäni. Mutta sitten on ollut vaihtelevia jaksoja. Viime aikoina mieliala on ollut pohjalukemissa ja tuntuu että en saa mitään aikaan. Unohtelen asioita ja tavaroiden etsimiseen menee aikaa...
Nyt en jaksa enää kirjoittaa... ehkä toiste... Kääk, tätä tällaista elämää!
täällä kans hortoilua pyjamassa kaikkina aikoina ja tyhjän panttina istuskelua.
joo eroja on kyllä vaikka paljon samaakin. ite en kovin usein lueskele muiden juttuja. varmaan pitäisi niin ei tuntisi olevansa niin yksin ongelmiensa kanssa ja ehkä voisi olla avuksikin jollekin.
en tiedä mahdatko enää palata tätä lukemaan jos vain sattumalta lukaisit tekstini mutta kysynpä kuitenkin. käytkö vielä terapiassa? sain sen käsityksen ettet käy. vähän hönttiä multa ehdottaa,ikään kuin et sitä itse voisi oivaltaa, mutta ehkä masennus on uusiutunut ja olisi taas terapian aika? tai lääkkeiden? se on kuitenkin hyvä merkki että aikaisemmin hoidosssa olo helpotti. mulle ainakin kelpaisi tosi mainiosti vaikkapa pari hyvän olon vuotta vaikka masennusmörkö sitten tulisikin taas takaisin.
... käyn edelleen terapiassa. Jos olisi varaa, kävisin edellen varmaan ainakin viikottain. Jotenkin koen voimaantumista aina terapiakäynnin älkeen. Onnekseni minulla on hyvä terapeutti, siis hyvä minulle. Hän osaa sanoittaa asioita ja tehdä sellaisia kysymyksiä, joiden avulla koen pääseväni eteenpäin. Kai sitä yrittää kovasti saada ymmärrystä elämänsä tapahtumille ja valinnoille. Fevarin- lääkitys jatkuu minulla edelleen. En toistaiseksi näe mitään syytä sitä lopettaa.
Ilon löytymistä toivon ja jaksamiseni yötä teen asioita, joista tiedän tulevan hyvää oloa.
Tere!
Kirjoitan ny hyvin lyhyesti, ku menen kohta nukkumaan (mä alan jo tulla vanhaksi kun mua väsyttää iltasin ja yöllä, tai no talvella väsyttää).
Zoloft voi aiheuttaa ainakin sellaista sivuvaikutusta kuin: liiallinen tunne-elämän latistuminen, mainitaan käyttötiedotteessa. Käytännössä tämän voisi sanoa niinkin, että mikään ei tunnu miltään.
Omasta mielestäni on kuitenkin parempi että mikään ei tunnu miltään kuin että olisi paha / masentunut tai ahdistava olo. On parempi että ei tunnut oikeen miltään ja ei tavallaan tunne olevansa olemassa. Mulle itelle oli se suurimman pahan olon poistuminenm (tai sivuun jääminen) jo niin suuri helpotus, että olen tähänkin lattauteen tyytyväinen.
Joskus sitä kyllä kaipaa voimakkaita tunne-elämyksiä, siis tietysti positiivisia elämyksiä! Nykyään niitä on alkanut taas hieman kaipaamaan, mutta en sitten tiedä kuinka se käytännössä onnistui. Mutta sen joka tapauksessa tiedän, että tämäkin on parmpia kuin se entinen ihme olo / kuilu / putki / tai miten sitä ny voi ikinä kuvata.
Joskus se huono-olo siellä taustalla vieläkin tuntuu. Luulen että se ei jätä mua koskaan täydin rauhaan. Välillä tuntuu kuin suuri koura puristaisi aivojani! Silloin ylimääräisestä Zoloft annoksesta on ainakin jonkinlaista hyötyä. Sillä saan sen pahan pois sillä kertaa. Jos se paha oikeen vaivaa niin olen ottanut kolmekkin tablettia ylimääräistä Zoloftia, mutta sitten tuleekin jo mukava olo ja esim. kävelykin on hieman sellaista hoipertelevaa, mutta sitä ei tise huomaa. Välillä tapaan lähteä rentouttaville yölenkeille juuri tällä tavalla. Hauskaa, rentouttavaa ja tarveellistä!!!!
aloitin zoloftin syömisen tammikuun -04 alussa, ja olen huomannut myös samoja "oireita" kuin sinulla, unikeko.
mikään ei tunnu miltään. kun joku kysyy jotain vastaan : "en tiedä" tai "ihan sama".
en kestä tätä. haluan tuntea, mutta jos lopetan zoloftit, tulee masennus.
ja nytkö muka pitää päättää kumpi on parempi. tämä tyhjä olo vaiko masennus.
ei voi tietää..
tätä oloa en jaksa. päivät vaan tulee ja menee. istun kotona ja syön. tai olen syömättä.
ei ole mitään missään.
saisinko jostain mailiseuraa, saman ongelman omaavilta, mieluiten ja eniten haluaisin jutella viestiketjun aloittaneen unikeon kanssa.
ole kiltti, mailaa: [email protected]
t. minä vain