Olen kuvannut 18 vuotiaasta. Olen saanut alan kolustusta ja
lisäksi muita taideopintoja. Olen nyt 64 v. ja koko ikäni olen kuvannut ensin kinolla ja sitten 645 Pentaxilla. Lisäksi vielä
videokuvausta isohkoilla ja hyvillä Sonyn laitteilla. Toinen ammatti sitten on ollut elinkeino. Se ei kummonen ollut tuo
kuvaajan palkka 1960 luvullakaan, niinkuin ei nytkään.
Kuvaamistaitoa ja kalustoa on, mutta ei niille ole mitään
käyttöä. Omat sukulaisetkaan eivät pyydä kuvaamaan ilmaiseksikaan, kun kaikilla joku pieni digikalansilmä, tai ainakin kännyssä on kamera, jolla ne hääkuvatkin sitten otetaan.
Olen tässä vuosikymmenten aikana nähnyt kameroiden ja
tietotekniikan kehityksen ja tulos on uskomaton. Onhan se
helppoa. Itsekin käytän digikalustoa päivittäisessä toiminnassa. Minulla on 5,2 Mb kamera Nokian N t95 kännyssä. Sillä pärjää loistavasti. Lisäksi Fuji 12,5 Mb.
Mutta kun puhutaan luonnekuvista ja maisemakuvista, on
Pentax 645 lyömätön. (paitsi tietysti 6x6)
Toisilta vakavasti kuvaamiseen suhtautuvilta kysyn, onko
tässä enää mitään järkeä? Vaikka teet kuinka hyviä kuvia
tahansa ihmisistä tai luonnosta, ei niille kukaan anna mitään
arvoa, kun kaikkien läppärit ovat jo kuvia täynnä.
Tilannekuvat ovat ainoita jotka enää menevät ihmisiin.
Asetelmat ja muotokuvat ei mitään. Erikoisalaani ovat olleet
muuttuvan ulkovalaistuksen aiheuttamat muutokset kohteiden sävyissä ja lämpötiloissa.
Taidan luopua. Lopetan kuvaamisen ja hävitän ison kaluston
kokonaan. Kännykamera jää.
Roskiin joutaa myös koko negatiiviarkisto.
Se oli silloin se.
lisäksi muita taideopintoja. Olen nyt 64 v. ja koko ikäni olen kuvannut ensin kinolla ja sitten 645 Pentaxilla. Lisäksi vielä
videokuvausta isohkoilla ja hyvillä Sonyn laitteilla. Toinen ammatti sitten on ollut elinkeino. Se ei kummonen ollut tuo
kuvaajan palkka 1960 luvullakaan, niinkuin ei nytkään.
Kuvaamistaitoa ja kalustoa on, mutta ei niille ole mitään
käyttöä. Omat sukulaisetkaan eivät pyydä kuvaamaan ilmaiseksikaan, kun kaikilla joku pieni digikalansilmä, tai ainakin kännyssä on kamera, jolla ne hääkuvatkin sitten otetaan.
Olen tässä vuosikymmenten aikana nähnyt kameroiden ja
tietotekniikan kehityksen ja tulos on uskomaton. Onhan se
helppoa. Itsekin käytän digikalustoa päivittäisessä toiminnassa. Minulla on 5,2 Mb kamera Nokian N t95 kännyssä. Sillä pärjää loistavasti. Lisäksi Fuji 12,5 Mb.
Mutta kun puhutaan luonnekuvista ja maisemakuvista, on
Pentax 645 lyömätön. (paitsi tietysti 6x6)
Toisilta vakavasti kuvaamiseen suhtautuvilta kysyn, onko
tässä enää mitään järkeä? Vaikka teet kuinka hyviä kuvia
tahansa ihmisistä tai luonnosta, ei niille kukaan anna mitään
arvoa, kun kaikkien läppärit ovat jo kuvia täynnä.
Tilannekuvat ovat ainoita jotka enää menevät ihmisiin.
Asetelmat ja muotokuvat ei mitään. Erikoisalaani ovat olleet
muuttuvan ulkovalaistuksen aiheuttamat muutokset kohteiden sävyissä ja lämpötiloissa.
Taidan luopua. Lopetan kuvaamisen ja hävitän ison kaluston
kokonaan. Kännykamera jää.
Roskiin joutaa myös koko negatiiviarkisto.
Se oli silloin se.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Minä ainakin kuvaan omaksi iloksi. Sellaista se harrastaminen on. Ei harrastuksen päätarkoitus ole kerätä mainetta ja miljoonia pankkitilille. Harrastaminen pitää pääkopan terveenä. Valitettavasti nykynuorista näyttää harva harrastavan muuta kuin keskikaljaa ja kannabista.
Voisitko ystävällisesti valistaa ymmärtämätöntä – milloin valokuva on taidekuva?
Grafiikan, maalausten ja veistosten osalta luulen olevani "jyvällä", mutta valokuvan osalta olen ihan "ulalla".
mitään?
.... vaan sovitaan.
Itse olen sitä mieltä, että taide ei ole teoksen ominaisuus, vaan se tapahtuu siinä kokemistapahtumassa. Havaitsija on siis aktiivinen osapuoli ja vaikuttaa taiteen tapahtumiseen. Siinä missä toinen näkee suurta taidetta, toinen näkee vain kohinaa. Kun taide sana liitetään johonkin teokseen, kuvaa se vain tekijän tarkoitetta ottamatta kantaa teoksen ominaisuuksiin. Sillä tavalla minä sen ymmärrän.
Kiistaa taidekysymyksissä tuppaa aina aiheuttavan väärinkäsitys, että taiteessa on kyse teoksesta. Se johtaa lähes väistämättä kysymykseen kenellä on oikeus määrittää mikä on taidetta ja mikä ei. Ainoa taho jolla tällainen valta voisi olla, on tekijä itse (vrt. tekijän tarkoite). Itse olen sitä mieltä että melkeinpä mikä tahansa ilmiö voi aiheuttaa taide-elämyksen jos havaitsijalla on kyky siihen.
"Voisitko ystävällisesti valistaa ymmärtämätöntä – milloin valokuva on taidekuva?"
Hyvä kysymys.
Itse olen viimeaikoina tullut siihen tulokseen, että käsite 'taidekuva' on turha.
Se enemmänkin tarkoittaa vaan, että jotain kuvaa taiteena pitävä henkilö pitää kuvasta.
Ja pitämätön ei kuvasta pidä.
Joten termi muuttuu turhaksi ja redusoituu lähinnä tykkään/en tykkää -teemaan.
"Se enemmänkin tarkoittaa vaan, että jotain kuvaa taiteena pitävä henkilö pitää kuvasta.
Ja pitämätön ei kuvasta pidä.
Joten termi muuttuu turhaksi ja redusoituu lähinnä tykkään/en tykkää -teemaan."
Itse olen samaa mieltä.
Olen aina ihmetellyt, esimerkiksi sitä, että miksi E. Brotheruksen kuvia (esim http://tinyurl.com/nr8yhd) pidetään taiteena.
Minusta tuon kaltaiset 'tönöttäjä maisemassa' X 500 -koosteet eivät ole kun ajan ja tarkoituksen hukkaa.
Mutta joidenkin mielestä kyseessä on suuri taiteilija.
He ilmeisesti pitävät kuvista ja kokevat niiden kautta jotain, mitä minä taas en ymmärrä, josta syystä he pitävät kuvia arvokkaina, jopa taiteellisina, kun taas minä en.
Eli pitäminen aiheuttaa helposti työn taiteellistumisen.
"Olen aina ihmetellyt, esimerkiksi sitä, että miksi E. Brotheruksen kuvia (esim http://tinyurl.com/nr8yhd) pidetään taiteena."
..... kumpaa et ymmärrä, Elina Brotheruksen kuvia, vai ihmisiä jotka pitävät niitä taiteena? ihmetely sinällään on hieno kyky ihmisellä.
"Minusta tuon kaltaiset 'tönöttäjä maisemassa' X 500 -koosteet eivät ole kun ajan ja tarkoituksen hukkaa."
Eikö siinä juuri kiteydy jotain hyvin olennaista taiteesta. Eikö taide puhtaimmillaan olekin juuri "tarpeetonta"?
"Mutta joidenkin mielestä kyseessä on suuri taiteilija.
He ilmeisesti pitävät kuvista ja kokevat niiden kautta jotain, mitä minä taas en ymmärrä, josta syystä he pitävät kuvia arvokkaina, jopa taiteellisina, kun taas minä en"
Tässähän on kyse siitä, annammeko joidenkin tahojen taidekokemuksen määritellä asia laajemminkin.
"Eli pitäminen aiheuttaa helposti työn taiteellistumisen"
Olen edelleen sitä mieltä, että taide ei ole teoksen ominaisuus, vaan havaitsijan kyky päästä osalliseksi oivaltamisesta. Itse olen sitä mieltä, että taide-elämys laajentaa ymmärrystämme ja muuttaa meitä ihmisenä. Pelkkä pitäminen ei liity siihen eikä taide-elämyksestä tarvitse edes pitää, vaikka tavallisesti oivaltamisesta seuraakin voimakas ihan toisentasoinen mielihyvä kuin vaikkapa jäätelön syönnistä.
Jos tuota "kykyä" katsoo valokuvaajan näkökulmasta niin…
Onko siis niin, että valokuvaaja valottaa havaitsijalle kyvyn, ja näin syntty taide(valo)kuva?
Oma omituinen ikioma määritelmäni (vain omaan käyttöön - en tyrkytä muille):
Taidekuva (vrt. kuvataide) on sellainen kuva (esim maalaus) joka on otettu mukaan taidenäyttelyyn (piste). Valokuvanäyttelyjä en pidä taidenäyttelyinä (esim. vähäks valottaa).
Ts. jos vessanpytty, viemärikaivon kansi tms on otettu teokseksi taidenäyttelyyn niin se on taidetta vaikka yhdelläkään havaitsijalla ei olisi kykyä. Vrt. puu kaatuu vaikka kenelläkään ei ollut kykyä tai/ja tilaisuutta osallistua kaatumisen oivaltamiseen.
Valokuva on taidekuva silloin kun sillä on esteettinen päämäärä. Saada maisema,
ihmiset tai henkilö taltioituna niin kuin kuvaaja näkee sen esteettisenä. Se on
jonkun asian tarkoituksenhakuisuutta. Yleensä valaistuksen ja värien suhteen, mutta yös ihmisen ilmeiden luonteenomainen välähdys. Samalla tavalla kuin veistokseen haetaan taiteilijan näkemyksen mukaista hahmoa, kuvalla pitää olla
sanoma, sen pitää ennenkaikkea palvella kuvaajan näkemystä kohteesta. Muiden mielipiteillä ei ole eikä saa olla siihen vaikutusta.
Jos kuvaajalla on näkemys jota hän jääräpäisesti noudattaa, ja hän kuvaa vain itselleen hakien sitä onnistumista mitä todennäköisesti vain itse pitää hyvänä,
ollaan oikeilla jäljillä. Painotan uudelleen sitä, ettei muiden miellyttäminen ole mielessä kun haetaan sitä omaa näkemystä. Kuvien kautta, niistä peilaten voi
nähdä kuvaajan sielunliikkeet pitkälläkin aikavälillä. Kun kuvaaja on löytänyt oman tyylinsä, hän alkaa lopulta toteuttamaan sitä melkein kaikissa kuvissa, ja
pyrkii viilaamaan sitä pidemmälle ja useimmiten aina pelkistäen.
Se on lopulta se sanoma, mikä sitten jää muiden arvioitavaksi, jos jää.
Taiteella on monia ilmaisukeinoja, kuva on vain yksi kapea sektori siitä. Mutta aina
se syntyy taiteilijasta itsestään. On sisäinen tarve luoda jotakin. Tekee sen sitten
lasinpalasilla tai kuvaamalla, mutta aina se tehdään pakkomielteisesti juuri niin
kuin taiteija sen sitten itse hyväksyy hyväksi. Ainahan roskaa syntyy suurin osa,
mutta kun on itse itsensä suurin kriitikko, se lopputulos on sitten sen taiteijan sielu, joka peilaantuu teoksista.
"..... kumpaa et ymmärrä, Elina Brotheruksen kuvia, vai ihmisiä jotka pitävät niitä taiteena? ihmetely sinällään on hieno kyky ihmisellä"
En kumpaakaan.
Mutta se ei ollut varsinaisesti teemani idea, vaan lähinnä esimerkki siitä, että millä perusteella ihmiset yleensä päättävät jonkin tietyn esityksen 'taiteellisuuden'.
Eli koska en pidä E.B. kuvista, en myöskään pidä kuvia taiteena.
"lopputulos on sitten sen taiteijan sielu, joka peilaantuu teoksista."
Hyvin määritelty.
Itse seison usein kantapäät leveinä teoksen edessä ja ihmettelen mitähän tolla halutaan ilmaista.Usein kuitenkin havaitsen samanmielisyyttä itseni kanssa ja sisäistän teoksen.Sellainen teos assosioi ja antaa uudenlaisia mielikuvia sekä mielihyvää ja jää näkö-,kuulo-,haju- ja tuntomuistiin.
Mielipahaa ja vastenmielisyyttä aiheuttavat teokset unohdan.
Tällainen teos voi olla valokuva,maalaus, veistos, miljöörakennelma, kirjallinen teos,musiikkiluomus,käsityö,kulta-,hopeasepän luomus jne.Siis mikä tahansa.Elikkä kyllä valokuva voi olla taideteos siinä missä muutkin.Kaikissa em. on tietysti paremmuusjärjestys joka luokassa.
Kaikki taide ei vaan kaikille avaudu.Onneksi olemme erilaisia.