Kerron vaan suoraan tilanteeni. Rehellisyys maan perii, sanotaan. Eipähän tule sitten ainakaan yllätyksenä, joten suojelen myös itseäni.
Olen siis hieman yli 30-vuotias. Kaverini ovat muuttaneet ympäri Suomea ja heillä on jo omat perheet. Ystävämiehet eivät minua enää voi nähdä kuin harvoin. Olen melko lailla yksinäinen. Tässä vuosien varrella huomasin vain jässähtäneeni neljän seinän sisälle. Aluksi oli kiva olla yksin, kunnes huomasin että se on ainoa vaihtoehto. Huomasin myös kehittäneeni tuossa sivussa ehkä myös hieman sarkastisen ja epäluuloisen asenteen vieraita ihmisiä kohtaan. Vetäydyin vain enemmän itsekseni ja kuvittelin ihmisten puhuvan pahaa. Kärsin joskus vuosia sitten paniikkihäiriöstä. En silti halua erakoitua täysin ja olen kyllä yleensä melko positiivinen ihminen.
Luonteeltani olen poikatyttö. Harrastukseni ja kiinnostukseni kohteet ovat aina olleet enemmänkin miesmäisiä. Olenkin kerinnyt kokeilemaan vaikka mitä. Ehkä puhunkin myös miesmäisesti ja ehkä vähän varomattomasti. En silti ole ns. ronski, eli osaan olla empaattinen ja keskustella naistenkin jutuista. Ymmärrän kivojen vaatteiden, meikkien, kukkasten, leipomisen ym. päälle.
En silti ole mikään supliikki-ihminen. Koen oloni vaivautuneeksi kun pitää yrittää keksiä jotain juteltavaa. Kahdenkeskiset keskustelutuokiot kasvokkain jonkun kanssa joka odottaa järkevää sanottavaa ovat täyttä tuskaa minulle. Alankin yleensä ahdistuksessani kehittämään jotain muka-humoristista sanottavaa paniikissa. yleensä herätän vastapuolessa vain huvittuneisuutta tai epäluuloa. Olisi kiva tutustua johonkin, joka tietää jo ennalta nuo asiat ja voisi yrittää ymmärtää. Ei ehkä ole mikään jään rikkoja -lausahdus selittää noita asioita puolitutuille.
Eikä tässä vielä kaikki - niinkuin mainoksessakin todetaan. Kaupan päälle minulla on vielä reilusti itseäni vanhempi mies, josta kovin moni ei edes tiedä. Asia käy raskaaksi, koska olemme olleet yhdessä jo 3 vuotta. Kun vielä itse olen vielä lapsenkasvoinen ja yritän elää ns. "normaalisti" ja huomaamattomasti, niin soppa on valmis. Eipä ole ketään kelle tuostakaan asiasta voisi kertoa.
Olen ajatusmaailmaltani ehkä hieman lapsellinen johtuen hieman kivikkoisesta lapsuudestani. Olen siis aika herkkänahkainen. Minulla on todella vahva oikeudentaju ja, myönnettäköön, se menee joskus överiksi. Osaan kuitenkin ajatella asioista järkevästi yleensä, enkä ole myöskään mikään riippakivi. Verbaalivirtuoosia minusta ei vain saa, enkä ehkä ole vielä tähänkään päivään asti oppinut mistä kaikenlaisista asioista voi eri ihmisten kanssa jutella. Olenkin pelannut varman päälle ja karttanut moisia pähkäilytilanteita. Haluaisin silti oppia miten normaalisti jutellaan. Olisi niin hienoa jos jollakin olisi kärsivällisyyttä kanssani.
Kun nämä kaikki yhdistetään, niin olisi todella kiva jutella jollekin arkisista asioista. Vaihtaa mielipiteitä ja saada järkeviä mittasuhteita asioille. Uskaltaisiko joku olla tarpeeksi rohkea?
Olen siis hieman yli 30-vuotias. Kaverini ovat muuttaneet ympäri Suomea ja heillä on jo omat perheet. Ystävämiehet eivät minua enää voi nähdä kuin harvoin. Olen melko lailla yksinäinen. Tässä vuosien varrella huomasin vain jässähtäneeni neljän seinän sisälle. Aluksi oli kiva olla yksin, kunnes huomasin että se on ainoa vaihtoehto. Huomasin myös kehittäneeni tuossa sivussa ehkä myös hieman sarkastisen ja epäluuloisen asenteen vieraita ihmisiä kohtaan. Vetäydyin vain enemmän itsekseni ja kuvittelin ihmisten puhuvan pahaa. Kärsin joskus vuosia sitten paniikkihäiriöstä. En silti halua erakoitua täysin ja olen kyllä yleensä melko positiivinen ihminen.
Luonteeltani olen poikatyttö. Harrastukseni ja kiinnostukseni kohteet ovat aina olleet enemmänkin miesmäisiä. Olenkin kerinnyt kokeilemaan vaikka mitä. Ehkä puhunkin myös miesmäisesti ja ehkä vähän varomattomasti. En silti ole ns. ronski, eli osaan olla empaattinen ja keskustella naistenkin jutuista. Ymmärrän kivojen vaatteiden, meikkien, kukkasten, leipomisen ym. päälle.
En silti ole mikään supliikki-ihminen. Koen oloni vaivautuneeksi kun pitää yrittää keksiä jotain juteltavaa. Kahdenkeskiset keskustelutuokiot kasvokkain jonkun kanssa joka odottaa järkevää sanottavaa ovat täyttä tuskaa minulle. Alankin yleensä ahdistuksessani kehittämään jotain muka-humoristista sanottavaa paniikissa. yleensä herätän vastapuolessa vain huvittuneisuutta tai epäluuloa. Olisi kiva tutustua johonkin, joka tietää jo ennalta nuo asiat ja voisi yrittää ymmärtää. Ei ehkä ole mikään jään rikkoja -lausahdus selittää noita asioita puolitutuille.
Eikä tässä vielä kaikki - niinkuin mainoksessakin todetaan. Kaupan päälle minulla on vielä reilusti itseäni vanhempi mies, josta kovin moni ei edes tiedä. Asia käy raskaaksi, koska olemme olleet yhdessä jo 3 vuotta. Kun vielä itse olen vielä lapsenkasvoinen ja yritän elää ns. "normaalisti" ja huomaamattomasti, niin soppa on valmis. Eipä ole ketään kelle tuostakaan asiasta voisi kertoa.
Olen ajatusmaailmaltani ehkä hieman lapsellinen johtuen hieman kivikkoisesta lapsuudestani. Olen siis aika herkkänahkainen. Minulla on todella vahva oikeudentaju ja, myönnettäköön, se menee joskus överiksi. Osaan kuitenkin ajatella asioista järkevästi yleensä, enkä ole myöskään mikään riippakivi. Verbaalivirtuoosia minusta ei vain saa, enkä ehkä ole vielä tähänkään päivään asti oppinut mistä kaikenlaisista asioista voi eri ihmisten kanssa jutella. Olenkin pelannut varman päälle ja karttanut moisia pähkäilytilanteita. Haluaisin silti oppia miten normaalisti jutellaan. Olisi niin hienoa jos jollakin olisi kärsivällisyyttä kanssani.
Kun nämä kaikki yhdistetään, niin olisi todella kiva jutella jollekin arkisista asioista. Vaihtaa mielipiteitä ja saada järkeviä mittasuhteita asioille. Uskaltaisiko joku olla tarpeeksi rohkea?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mitenkähän tässä aloittaa 'juttu'...hmm.. kaikki mitä suusta tulee ulos juuri nyt SELVÄSTI.. Tunsin, että monia asia mitä kerroit sopii minuun ja ymmärrän. (Paitsi, ettei minulla ole minua vanhempaa miestä) ... Minuun saa yhteyttä osoitteella [email protected]
*** En silti ole mikään supliikki-ihminen. Koen oloni vaivautuneeksi kun pitää yrittää keksiä jotain juteltavaa. Kahdenkeskiset keskustelutuokiot kasvokkain jonkun kanssa joka odottaa järkevää sanottavaa ovat täyttä tuskaa minulle. ***
Et ole ainoa... Sanoisinko että tervetuloa kerhoon :D
Ainakin kirjoitat komiasti, että en nyt kovin kieleltäsi kömpelöltä vaikuta... ei sinne päinkään oikeastaan.
Kun puhuit noista "jäänrikkojarepliikeistä", niin minusta kyllä yleensä juuri sellaiset rehelliset puheet toimivat tuollaisina. Itse kärsin masennuksesta ja jos koen, etten ennen pitkää voi jollekin ihmiselle puhua myös huolistani ja murheistani, niin se hengaaminen jää kyllä sitten siihen, pinnallisuutta kun en jaksa oikein yhtään. Ei nyt tietysti heti ehkä mitä tahansa voi eikä haluakaan sanoa toiselle, mutta yleensä kun ajan tullen jotain täräyttää, niin homma siitä kummasti aukeaa ja selkiää, ainakin johonkin suuntaan, ja sehän on hyvä. :)
Toivottavasti löydät itsellesi mukavaa seuraa.
Olen mieluiten ihmissuhteissanikin asiakeskeinen, oikeudentajuni on myös jotenkin ajatteluani leimaava piirre. Töksäyttelen, en osaa olla "kiva". Viihdyn parhaiten (silloin harvoin kun ulkoilemaan pääsen) miesporukoissa, naisten seurassa oleminen on usein jotenkin käsittämättömän työlästä. Ammattini aiheuttaa ihmisissä suhteettoman suuria reaktioita. Olen naimisissa, kavereita / ystäviä ei enää ole.
[email protected]
Jos vielä kaipailet seuraa niin laitapa postia [email protected] Kirjoittelit niin
paljon tutun oloisia asioita et ois mukava tutustua sinuun.