Huomenna on taas maanantai. Itkettää jo valmiiksi, koska edessä on tuolloin taas uusi työviikko. Uusi työviikko, viiden päivän helvetti.
Jos on hyvä päivä, saatan päivän aikana sanoa muutakin, kuin vain "huomenta" ja "heippa", jos joku satunnainen ihminen saattaa sanoa jotakin kahviautomaatilla. Jos taas on normaalipäivä, niin vietän sen työpöytäni ääressä, tunnista toiseen yksin koneeni ääressä ja kuuntelen, kuinka muut käyvät yhdessä lounalla, juttelevat niitä näitä...miten nyt normaalisti avokonttorissa ollaan.
Paitsi mua kohtaan.
Olen kuin ilmaa. Hyvä jos moikataan. Kun tulen lomalta, ei kukaan kysy, että miten loma meni tai toivota tervetulleeksi töihin. Ihan kuin mua ei olisi olemassa. Mulle ei tarvitse puhua, mulle ei tarvitse kertoa mitään. Ne pari lausetta työviikon aikana, jotka esimieheni joutuu mulle puhumaan, jotta saan työni tehtyä, on nekin niin vaivalloisia;..."niin siis sitä mun piti sulle sanoo, että tee työtehtävä X päivämäärään X.X.2009 mennessä". Ei edes "moi"-sanaa alkuun. Ihan kuin mä olisin joku koira.
Yhdessä käyvät lounaalla, työpäivän jälkeen bissellä, ja vaikka mitä...mutta tietysti ilman mua. Kun sitten uskaltauduin kysymään esimieheltäni, että olenko tehnyt jotakin, kun mua pidetään niin ulkopuolisena, niin vastauksena oli, että mulla ei ole oikeutta valittaa mistään mikä ei liity suoraan mun työtehtävääni... Ja seuraavana päivänä kuulen vahingossa, kuinka tälle mun luottamuksella (tai niin automaattisesti oletin, kun kahden kesken otin asian esimieheni kanssa esille) puheeksiottamalleni asialle naureskeltiin porukassa... Tuon jälkeen sitten on pyritti pääosin kuiskimalla sopimaan yhteisistä tekemisestä, jotten mä kuulisi...; "shhh....lähdetkö lounaalle....shhh....kolmelta olis sitten Maijan synttärikakkua tarjolla tuolla kahvihuoneessa...shhh.".
Mä en jaksa enää. En jaksa. Oon jo alkanut itkeskelemään salaa töissä, kun on vaan niin paha olo. Ei mua saa eristää tuolla tavalla työyhteisössä! Ja kaikista pahinta siinä on se, että esimies on kuviossa mukana...ei kohtele mua samoin, kuin muita tiimimme jäseniä.
En usko, että kadulla vastaantulijat pystyisivät suoraan sanomaan, että mä olen hyljeksitty. Mun mielestä mä olen ihan normaali, normaalin näköinen, koulutettu jne. Olen vaan hieman ujo, mutta ei se ole oikeutus kohdella mua kuin ilmaa...
Mä en enää halua mennä töihin. Tulee varmaan taas itkettyä koko yö, sillä seurauksella, että aamulla on taas silmät turvoksissa. Mitä väliä, vaikka muut huomaisivatkin asian...ei kukaan kuitenkaan kysy, että onko mulla kaikki ok.
Tämä koko kuvio on vaan vaikuttanut muhun niin paljon. En pysty olemaan tarpeeksi kova ollakseni välittämättä koko asiasta...en pysty. Muhun sattuu ihan helvetisti ja itsetuntoni on laskenut roimasti. Päivä päivältä arki alkaa käymään raskaammaksi ja ahdistus valtaa mielen. En jaksa enää edes pitää yhteyttä niihin pariin tuttuunikaan...miten sitä nyt jaksaisi, kun on ensin koko viikon, kahdeksan tuntia päivässä, saanut kokea olevansa ei-haluttu, idiootti, näkymätön.
Kohta mä en vaan jaksa enää.
Mä oon niin hukkumassa tähän yksinäisyyteeni.
Jos on hyvä päivä, saatan päivän aikana sanoa muutakin, kuin vain "huomenta" ja "heippa", jos joku satunnainen ihminen saattaa sanoa jotakin kahviautomaatilla. Jos taas on normaalipäivä, niin vietän sen työpöytäni ääressä, tunnista toiseen yksin koneeni ääressä ja kuuntelen, kuinka muut käyvät yhdessä lounalla, juttelevat niitä näitä...miten nyt normaalisti avokonttorissa ollaan.
Paitsi mua kohtaan.
Olen kuin ilmaa. Hyvä jos moikataan. Kun tulen lomalta, ei kukaan kysy, että miten loma meni tai toivota tervetulleeksi töihin. Ihan kuin mua ei olisi olemassa. Mulle ei tarvitse puhua, mulle ei tarvitse kertoa mitään. Ne pari lausetta työviikon aikana, jotka esimieheni joutuu mulle puhumaan, jotta saan työni tehtyä, on nekin niin vaivalloisia;..."niin siis sitä mun piti sulle sanoo, että tee työtehtävä X päivämäärään X.X.2009 mennessä". Ei edes "moi"-sanaa alkuun. Ihan kuin mä olisin joku koira.
Yhdessä käyvät lounaalla, työpäivän jälkeen bissellä, ja vaikka mitä...mutta tietysti ilman mua. Kun sitten uskaltauduin kysymään esimieheltäni, että olenko tehnyt jotakin, kun mua pidetään niin ulkopuolisena, niin vastauksena oli, että mulla ei ole oikeutta valittaa mistään mikä ei liity suoraan mun työtehtävääni... Ja seuraavana päivänä kuulen vahingossa, kuinka tälle mun luottamuksella (tai niin automaattisesti oletin, kun kahden kesken otin asian esimieheni kanssa esille) puheeksiottamalleni asialle naureskeltiin porukassa... Tuon jälkeen sitten on pyritti pääosin kuiskimalla sopimaan yhteisistä tekemisestä, jotten mä kuulisi...; "shhh....lähdetkö lounaalle....shhh....kolmelta olis sitten Maijan synttärikakkua tarjolla tuolla kahvihuoneessa...shhh.".
Mä en jaksa enää. En jaksa. Oon jo alkanut itkeskelemään salaa töissä, kun on vaan niin paha olo. Ei mua saa eristää tuolla tavalla työyhteisössä! Ja kaikista pahinta siinä on se, että esimies on kuviossa mukana...ei kohtele mua samoin, kuin muita tiimimme jäseniä.
En usko, että kadulla vastaantulijat pystyisivät suoraan sanomaan, että mä olen hyljeksitty. Mun mielestä mä olen ihan normaali, normaalin näköinen, koulutettu jne. Olen vaan hieman ujo, mutta ei se ole oikeutus kohdella mua kuin ilmaa...
Mä en enää halua mennä töihin. Tulee varmaan taas itkettyä koko yö, sillä seurauksella, että aamulla on taas silmät turvoksissa. Mitä väliä, vaikka muut huomaisivatkin asian...ei kukaan kuitenkaan kysy, että onko mulla kaikki ok.
Tämä koko kuvio on vaan vaikuttanut muhun niin paljon. En pysty olemaan tarpeeksi kova ollakseni välittämättä koko asiasta...en pysty. Muhun sattuu ihan helvetisti ja itsetuntoni on laskenut roimasti. Päivä päivältä arki alkaa käymään raskaammaksi ja ahdistus valtaa mielen. En jaksa enää edes pitää yhteyttä niihin pariin tuttuunikaan...miten sitä nyt jaksaisi, kun on ensin koko viikon, kahdeksan tuntia päivässä, saanut kokea olevansa ei-haluttu, idiootti, näkymätön.
Kohta mä en vaan jaksa enää.
Mä oon niin hukkumassa tähän yksinäisyyteeni.
Vastaukset 18
Vanhimmat
sitä kutsutaan työpaikkakiusaamiseksi. Otappa yhteyttä työterveyshuoltoon ja ota asia puheeksi.
Kiitos vinkistäsi, mutta olen käynyt kyllä jo työterveydessä puhumassa tästä ja siitä, kun nukun arkiöisin niin huonosti. Mutta eipä tuosta ollut apua, sain vaan vastauksen, että "ehkä sä sun lähelläsi ei ole kiva olla, jos olet jotenkin negatiivinen tai muuta - ootko miettinyt sitä?" ja että "ehkä sun kannattaisi sitten miettiä muita vaihtoehtoja jos hommat ei ota sujuakseen".
Ehkä mä en sitten osannut löytää oikeita sanoja tai osannut selittää asioita selkästi, en tiedä, mutta ei työterveyshuollon suunnasta paljoa tullut apuja.
Ehkä se vaan jotenkin huokuu musta, että mä olen jotekin yksinäinen, ja siksi outo, eli mua kannattaa karttaa. Mutta ehkä mä sitten vaan luovutan ja koetan etsiä jonkun toisen työpaikan ja toivoa, että siellä mä en olisi noin...eristetty ja yksin. Tämän helvetin jäljiltä mä oon vaan tullut jotenkin araksi...en oikein osaa enää luotevasti tutustua ihmisiin, kun koko ajan on takaraivossa se tunne, että "olenko mä nyt jotenkin hölmö?"...."vaikutanko mä nyt taas jotenkin jäykältä?"....ääh.
Mutta kiitos kuitenkin vastauksestasi. Mua auttoi jo paljon, kun sain pukea ajatuksiani sanoiksi. Aina ei vaan jaksa yksin kantaa kaikkea sisällään.
lukea tuo tekstisi. Olen Sinua parikymmentä vuotta vanhempi, korkeakoulututkinnon suorittanut, luovaa työtä elämäni tehnyt naisihminen, mutta usein olen itsekin tuntenut samoin. Työpaikan vahtaminen ei siihen ole auttanut, joitakin ystäviä kyllä löysin, mutta isommassa porukassa oli aina vähän ulkopuolinen olo. En välittänyt istua kapakoissa enkä ole polttanut koskaan. Ne tupakkaringit ovat aika kiinteitä yhteisöjä, mutta ajattelen niin, että en sitten välttämättä joudu keuhkosyöpärinkiinkään!
On niin helppoa antaa ohjeeksi, että ota itseäsi niskasta kiinni ja mene mukaan porukkaan. Ei se niin yksinkertaista ole. Etkö silti löytäisi työpaikaltasi ketään, jolle voisit ihan kahden kesken avautua ongelmastasi? Olen itse huomannut, että jos minulla on vaikeaa ja saan sen sanottua, toinenkin avautuu ja huomaan, että on sitä muillakin ongelmia, mitä kelläkin. Kukaan ei täällä ole täydellinen!
On hienoa, että pystyt ilmaisemaan itseäsi kirjallisesti noin selkeästi ja vivahteikkaasti. Uskon, että saat apua jo tältä palstaltakin pahaan oloosi kertomalla vaikeuksistasi. Minäkin viikonloppuahdistuksessani kirjoitin ja uskaltauduin laittamaan mukaan jopa anonyymin sähköpostiosoitteeni. Olen saanut siihenkin henkilökohtaisia viestejä samoin tuntevilta.
Toivotan Sinulle hyvää työviikkoa kaikesta huolimatta, älä luovuta ja masennu. Eräässä työpaikassa vuosia sitten perustin parin samanhenkisen työkaverin kanssa "Mammuttiklubin". Tsemppasimme toisiamme työpaikan jyräävää ilmapiiriä vastaan ja mottomme oli "Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla!"
On hienoa, että vihdoin löytyy rohkeita yksilöitä, jotka uskaltavat/osaavat kertoa yhdestä Suomen vaikeimmista työelämää vaivaavista ongelmista.
Tuo klikkiytyminen ja syrjiminen kuuluu vanhaan kulttuuriin, jolloin työpaikat olivat turvattuja vaikkei ammattitaito kovin kummoinen ollutkaan. Työssään leipäytyneet ihmiset sitten ajankulukseen juoruilivat ja kiusasivat hieman erilaisia tai uudempia työntekijöitä. Se on heistä hauskaa ja se on huumoria. Jos et ymmärrä, olet huumorintajuton ja siksi ihan omaa syytäsi yksin.
Hohhoijaa. Jos tästä lamasta ei muuta hyötyä ole, niin se kuitenkin, että tuollainen työelämä on historiaa, joka ei palaa.
Keskity vain ilolla työhösi ja kehity siinä kehitä itseäsi senkin ajan kun muut juoruilevat - tulevaisuus on sinun.
Toki työpaikan vaihdoskin voi auttaa, jos tilanne on aivan sietämätön, mutta keljuja tyyppejä löytyy kaikkialta - joten varma apu ei sekään ole.
Työterveyshuollon apuun ei kannata liikoja luottaa, koska heidän palkkansa maksaa työnantajasi ja heidän velvollisuutensa on pitää työnantajan puolta. Ainakin käytännössä näin on.
Elämän kokemuksesta voin sanoa, että jotain erikoisen hyvää sinussa täytyy olla. Vain sellaisilla on kokemiasi vaikeuksia.
Kyse on tosiaan kiusaamisesta, mutta ketään ei voi pakottamaan olemaan ystävällinen. Voisiko työpaikan vaihto auttaa. Siellä voisit ottaa/saada uuden roolin ja ehkä tulla hyväksytyksi.
Saanko kysyä että minkä ikäinen olet?
Ikää on jo 29 v., vaikka tuo tilanne saattaakin kuulostaa aika lapselliselta.
Mä rukoilen sun puolesta että saisit kavereita töissä ja menis paremmin eikä tarvis murehtia iltasin seuraavasta työpäivästä. Voi olla että sinne sun työpaikalle tulee joku uus työntekijä joka on mukava.
on todella alkeelliset. Aikuiset ihmiset sortuvat kuvaamasilaisiin käytös-
tapoihin. Ja ovat olevinaan aikuisia? Toivottavasti tuollaisilla ihmisillä ei
ole kasvatettavanaan omia lapsia!
Eipä tarvitse ihmetellä miksi koulukiusaus voi päätyä ammuskeluun.
Käytöstavat opetellaan ensisijaisesti vanhemmilta, joten todennäköisesti
Sinunkin työpaikkasi ihmiset ovat saaneet "hällä väliä"-tyylisen mallin kotoa.
Ehkäpä Sinun kannattaa ottaa työ vaan työnä. Monessa tehdastyössä ei
juurikaan kerkiä jutella työkavereiden kanssa.
Nykyiset työkaverit ovat varmaan omassa elämässään pettyneitä ihmisiä, joiden
elämä ei ole mennyt toiveiden mukaisesti ja siksi otetaan joku silmätikuksi,
johonka pahaaoloa puretaan. Ei tuota muuten voi käsittää!
Esimiehesikin on pätemätön pelkuri, noille muille perseennuolijoille!
Jos työpaikkasi on yksityisyritys, niin siinä ei paljon muu auta kuin työpaikan
vaihdos. Kaatukoon koko firma. Jos on yrityksessä joku korkeampi taho tai
olet osanen suurempaa yritystä, niin sitten voisi valittaa ylemmälle tasolle
työpaikan tilanteesta.
Sillä työpaikan huono ilmapiiri vaikuttaa ajastaan työtuloksiinkin.
Voihan olla myös pelokkuutta siitä, että työ menee alta, niin sitten täytyy
noiden kiusaajien motiivina olla se, että Sinut irtisanotaan ensin.
Taitaa olla naisvaltainen ala? Siksihän naisten palkatkin on alhaisempia
miehiin verraten, kun ei solidaarisuutta löydy ja yhteistyökykyä!
Onhan oikein, ettei juoruilusta ja pahansuopuudesta kannatakkaan maksaa!
Tuhlataan kallista työaikaa paskanjauhantaan.
Sinun kannattaa työsi ohessa hakea uutta ympäristöä, jos vain mahdollista?
Älä alistu muiden käytöksen kautta ali-arvioimaan itseäsi, kun tiedät itse
olevasi 100 kertaa parempi ihminen, kuin nuo toiset.
Kannattaisi ehkä myös pitää työn ulkopuolella olevat ihmis-suhteet yhtenä
voimavarana jaksamiselle?
Kaikkea Hyvää Sinulle ja Voimia jaksaa!
Kyllä tuo työpaikkakiusaamiselta kuulostaa. Ota yhteyttä ammattiliittoon ja kysys sieltä neuvoa. Voit esim. saada sairaslomaa työpaikkakiusaamisen vuoksi ja kun sitten pääset saikulle, alat heti etsiä uutta työtä ! Tai jos työtä ei löydy, pystyisitkö esim. lähteä opiskelemaan? Ihan vain siksi että ei tarvitse kiusattuna olla!
Älä missään nimessä syyllistä itseäsi tilanteesta! Työpaikkakiusauksen idea onkin juuri se että kiusttu syyllistetään tilanteesta. Että olisit mukamas negatiivinen tao niin huonoa seuraa että kiusaus ja syrjintä on muka siksi oikeutettua. Jo hyviin käytöstapoihin kuuluu ottaa kaikki mukaan yhteisiin tilanteisiin. Jos näin ei tehdä, muut ovat moukkia, ei se joka jää yksin!
Nyt kipin kapin liittoon tai/ja työterveyteen puhumaan. Sinun ei tarvitse alistua moikomaan kohteluun!
Olet onnettomuuksesi joutunut juuri tuollaiseen laumaan.
Ehkä olet vielä noita akkoja nätimpi, paremmin pukeutunut, seksikkäämpi? (vaikka huonoitsetuntoisena et sitä itse älyä?)
Kateus lisää työpaikkakiusaamista!
Vaihtoehto a: koeta pudistaa ämmät pois päästäsi, teet työsi ja sillä siisti. Ilmeisesti pomokin on samaa ääliölaumaa. Varsinkin konttoreissa ikävystyneet eukot voivat todella olla täydellisiä piruja.
vaihtoehto b: etsit uuden työpaikan, jossa ensimmäiseksi koetat päästä työpaikan herttaisimman naisetn/miehen tuttavaksi mahdolliseksi ystäväksikin.
Jos siellä on joku ystävällisenoloinen ihminen, kysy häntä vaikka johonkin työpäivän jälkeiseen rientoon yms.
Ennen kaikkea kerro aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi itsellesi: Minussa ei ole mitään vikaa! Olen hyvä omana itsenäni!
"Kateus lisää työpaikkakiusaamista!
Varsinkin konttoreissa ikävystyneet eukot voivat todella olla täydellisiä piruja."
Molemmat lauseet ovat aivan totta.. Aluksi monet saattavat olla paljon innokkaampia tekemään työtä mutta vuosien työputki voi tehdä tietyt piirit joilla ei ole muuta huvitusta kuin nälviä jotakin toista henkilöä...
Kateus on yleensä vahva tekijä kiusaamisessa ja se liittyy valtaosaan tapauksista jollakin tavalla.
Sinä olet! Rohkenipa Joku tehdä aloitteen tuostakin asiasta.
Työpaikkakiusaaminen lisääntynyt. Paljon hyviä kommenteja tullutkin.
Ei minun nuoruudessa tuommosta toimintaa ollut ja olen aika monessa
työpaikassa ollut! Yleensä naisvaltaisilla aloilla kanssa.
Kait se tää elämä raa"istunut niin, että henkisestikin ihmiset tulleet
julmemmiksi ja välinpitämömiksi?
Empaattisuus on katoava luonteenpiirre. Perhe-suhteet nykyisin niin
sekaisin, ettei muita ajatella kuin itseä vaan.
"Ei minun nuoruudessa tuommosta toimintaa ollut ja olen aika monessa
työpaikassa ollut! Yleensä naisvaltaisilla aloilla kanssa.
Kait se tää elämä raa"istunut niin, että henkisestikin ihmiset tulleet
julmemmiksi ja välinpitämömiksi?"
Totuus on että tämmöistä toimintaa on aina ollut enemmän/vähemmän. Siitä on vaan puhuttu vähemmän ja silloin ei ollut nettiä (tai muitakaan yhteisöjä) joiden kautta purkaa kokemuksiaan... Koulukiusaaminen on tietysti paljon yleisempää kuin työpaikkakiusaaminen. Yleensä juuri ne hiljaisimmat ja ujoimmat tapaukset joutuvat tuon kohteeksi.
Tässä tapauksessahan kyse ei ole mistään ns. vakavasta toiminnasta. Ainoastaan eristämisestä, joka itsessään ei ole kovin "vakavaa", vaikka se tuntuu toki ikävältä. Joten siitä ei voi valittaa oikein minnekkään...
Onhan se tietysti varsin naurettavaa, että ihmiset käyttäytyvät tuolla tavalla (ja vielä aikuiset).
Ainoa vaihtoehto on etsiä toinen työpaikka tai työympäristö jossa viihtyy...
Et sinä muita ihmisiä voi muuttaa ja et voi itseäsikään muuttaa sellaiseksi että he suhtautuisivat toisella tavalla, joten parasta ruveta etsimään toista työpaikkaa.
Vertaistukea toivottavasti: Minäkin olen tällä haavaa kammottavan työilmapiirin uhri. Minulla on kaksi (väliaikaista) työpaikkaa, joista toinen on ahdistava ja toinen pelottava. Olen selvinnyt mielialalääkkeiden avulla mitenkuten. Tunnistautumisen pelossa en halua paljastaa yksityiskohtia.
Lupaa, että et tukahdu. Kaikki voi muuttua hetkenä minä hyvänsä paremmaksi syystä tai toisesta, tottumisesta tai sattumasta riippuen. Sinuna harkitsisin silti uuden työpaikan etsimistä ja hankkimista. Älä katso niinkään palkkaa vaan työn laatua, onko se siedettävää! Olen itse näillä vaatimuksilla liikenteessä. Olen myös erakoitunut mahdottomien työtaakkojen takia.
Siis älä jää kärsimään p-kohtelusta. Sinulla on selvästi jo böönaut-oireita.
Olen henk.koht. saanut kokea elämäni varrella myös mukavia työolosuhteita. Etsikäämme semmoisia työpaikkoja.
T. Erästäjä
Kiitos kaikille tuestanne. On jotenkin niin lohdullista tietää, että joku "kuunteli" ja etenkin ymmärsi, kun halusin purkaa sydäntäni.
Kovaksi en yritä muuttua, sillä tiedän, etten siihen pysty. Olen kai sitten herkkä, mutta täytyyhän mun olla rehellinen itselleni... En siis pysty olla välittämättä, joten päätin, että alan etsimään uutta työpaikkaa, jotten hajoa. Näinä aikoina ei vain ole helppoa löytää uutta työpaikkaa, mutta ehkäpä saan voimia jo pelkästä ajatuksesta, että edessä saattaa olla muutos parempaan.
Seuraavassa työpaikassani en aio tehdä mitään toisin. En yrittää mielistellä, en päästä "sen suosituimman" ihmisen kaveriksi. Miksikö? Siksi, että mulla on oikeus tulla hyväksytyksi juuri tällaisena. Ja siksi, että mä en halua olla kukaan muu. Mielummin olen sitten vaikka yksin omana itsenäni, kuin joukossa jonkin valheellisen roolin vankina. Niin tai näin, niin joka tapauksessa mulla on oikeus sitten ainakin olla rauhassa.
Ehkäpä vielä joku päivä mulla on joku, kenelle soittaa. Joku kenen kanssa jutella työpäivän jälkeen, sillä silloin ei niin paljoa haittaisi, että olisin töissä...noh, eristetty.
Kiitos kuitenkin kaikille vastaajille. Sananne merkitsivät paljon.
Kyllä se onni vielä sinullekin koittaa.