aloitin sellaisen uuden mielikuvatoivekartan tekemisen. Ensimmäiseksi askeleeksi laitoin tästä sairaudesta parantumisen. Aion yrittää paljon ja parantua. Kun jostain kumman syystä minun ja poikaystäväni lähellä on mahdollisuuksia saada hyvää hoitoa. Se on kuitenkin aika harvinaista. Hän on aina katsellut minulle niitä mahdollisuuksia, mutta en aikaisemmin ole oikein halunnut parantua. Ajattelin joskus, että haluan tuntea niin ja kirjoittaa siitä joskus. Tuntui että on niin paljon sanottavaa, mitä kukaan ei ole sanonut. Mutta paljon parempi tämä nykyinen päätös. Poikaystäväni tulee varmasti onnelliseksi. Hän sanoi, että ei enää lue näitä, toivottavasti ei, että saan kertoa itse. Mutta jos luet, niin ei se mitään :P
Ajattelen, että tunteeni, ne rippeet, sinua kohtaan ovat mekaniikaltaan kuin tämä sairaus. Samanlaisia, vaikeasti hallittavia. Toivon, että samalla opin laittamaan nekin muistojen arkistoon. Tai johonkin sellaiseen. Tunsin oikeasti todella syviä tunteita sinua kohtaan. Tiedän sen siitä, että jaksoin tietynlaisia asioita niin kauan. Ja että yritin ymmärtää, vaikkein sitä olisi ääneen ilmaissutkaan. Mutta nyt on ollut jo ihan tarpeeksi. En ajattele enää sinusta paljoakaan. Nyt kun se suurin tunteiden tai tunteettomuuden myllerrys on ohi ja tunteet asettuneet, niin kyllä se on aika selkeää etten enää edes tahtoisi ajatella sinua. Ennen tahdoin, myönnän sen edelleen. Ajattelin joskus, että jos me vain voitaisiin olla yhdessä, niin tekisin kaikkeni ja yrittäisin olla mahdollisimman hyvä. Etten antaisi minkään ikinä mennä rikki. En koskaan ajatellut millainen sinun pitäisi olla, koska tiesin että pidin sinusta. Ajattelin vain, että jostain sinussa olisin pitänyt vähemmän ja silloin olisin itse yrittänyt enemmän. Nuo tuntuvat niin kaukaisilta tunteilta nyt. Se tuntuu hieman oudolta, että laitan suurimman osan tavaroistani varastoon enkä aio kuljettaa mukanani yhtään mitään mikä muistuttaa sinusta. Mietin pitäisikö polttaa vanhoja päiväkirjoja. Ja se tuntuu oudolta, että ne tavarat jäävät varmaan mätänemään sinne, haenkohan niitä koskaan. Kummallisesti maailma muuttuu. Keväällä ja alkukesästä minun ja poikaystäväni silloinen ystävyys oli jo ihan päätepisteessään. Ainoastaan riideltiin kun juteltiin, hänkin oli jo sitä mieltä, että parempi ehkä ettemme enää koskaan tapaa emmekä pidä yhteyttä. Ja nyt kaikki on paremmin kuin koskaan. En varmaan ole ikinä elämässäni ollut näin onnellinen ja iloinen. En oikeasti ole, tämä on nyt jotain elämän kulta-aikaa. Taakkoja tai riippakiviä, mitä lie, tipahti harteilta ja jostain syystä kaikki on parantunut todella paljon. Eikä se johdu vain siitä, että minä olisin jotenkin muuttunut. Poikaystävänikin on yrittänyt ihan kauheasti. Kaikki sellaiset hetket, joissa ennen tapeltiin menee nyt paremmin. Eilen kysyin siltä jotain mitä halusin tietää liittyen alaan mitä se on lukenutkin yliopistossa eikä se osannut vastata ja sanoin, että sen pitäisi tietää. Ennen oltaisiin saatu siinä vaiheessa kauhea riita aikaan, mutta se tilanne vain meinasi tulistua mutta se rauhottui ja lopulta keksikin sen vastauksen. En osaa selittää sitä, mutta se on siltä kauhean paljon, että se yrittää sen jälkeen kun olen leikilläni sanonut sitä tyhmäksi. Ja se tuli juuri mieleen, mikä tuntuu kauhean hyvältä. Olen poikaystäväni edessä ollut varmasti säälittävin, takertuvin, asiani sotkevin, kyvytön huolehtimaan itsestäni ja kaikkea sellaista. Mutta silti, kun katsottiin jotain tv-sarjaa missä oli kahdelta ihmiseltä kysyttiin kumpi heistä valehteli ja nainen sanoi että hän, vaikka molemmat valehteli. Ja se pahis hakkasi sen ja heitteli pitkin seiniä ja se nainen yritti sanoa muille, joidenka tiesi kuuntelevan sitä tilannetta, etteivät tule pelastamaan häntä ja pilaa suunnitelmiaan, hän kestää sen hakkaamisen. Ja sitten katsottiin sitä sarjaa ja jossain vaiheessa se sanoi, että minä muistutan sitä naista. Ettei se pidä minua säälittävänä. Tai sellaisena, josta pitää huolehtia sillee. Se tuntui hyvältä. Sen vuoksi sen lähellä on helppo olla. Että vaikka se näkee kaikein, se ei ajattele pahaa. Ja pidän siitä ettei se ajattele, että herkkä=heikko. Toisin kuin sinä ajattelet.
Isäni ei koskaan itkenyt, ainakaan kenenkään nähden. Vitsailee vain surullisena. Mutta olen aina nähnyt sen surunkin sieltä. Ehkä jotenkin siksi pidän sitä suurena vahvuutena, jos voi näyttää tunteitaan, eikä tarvitse piilottaa niitä. Esimerkiksi kun joskus itkin ja katsoin poikaystävääni ja senkin silmiin nousi kyyneleet niin hämmästyin siitä kuinka vahva se oli, koska ei kääntynyt pois, vaan antoi minun nähdä ne. Ei kukaan tiedä, mitä toinen kokee, koska kokee omista kokemusperistään. Tiedän kokemuksesta, että tietyllä tavalla tunteiden piilottaminen on helpompaa kuin niiden näyttäminen.
Olen miettinyt sitä ajatusta, että naiset rakastuvat isänsä kaltaisiin miehiin. Pitää varmaan aikalailla paikkansa. Isäni on huomaavainen. Hän aina yritti korjata sen huomioimattomuuden ja välinpitämättömyyden millä... pitäisi ostaa päiväkirja..
Ajattelen, että tunteeni, ne rippeet, sinua kohtaan ovat mekaniikaltaan kuin tämä sairaus. Samanlaisia, vaikeasti hallittavia. Toivon, että samalla opin laittamaan nekin muistojen arkistoon. Tai johonkin sellaiseen. Tunsin oikeasti todella syviä tunteita sinua kohtaan. Tiedän sen siitä, että jaksoin tietynlaisia asioita niin kauan. Ja että yritin ymmärtää, vaikkein sitä olisi ääneen ilmaissutkaan. Mutta nyt on ollut jo ihan tarpeeksi. En ajattele enää sinusta paljoakaan. Nyt kun se suurin tunteiden tai tunteettomuuden myllerrys on ohi ja tunteet asettuneet, niin kyllä se on aika selkeää etten enää edes tahtoisi ajatella sinua. Ennen tahdoin, myönnän sen edelleen. Ajattelin joskus, että jos me vain voitaisiin olla yhdessä, niin tekisin kaikkeni ja yrittäisin olla mahdollisimman hyvä. Etten antaisi minkään ikinä mennä rikki. En koskaan ajatellut millainen sinun pitäisi olla, koska tiesin että pidin sinusta. Ajattelin vain, että jostain sinussa olisin pitänyt vähemmän ja silloin olisin itse yrittänyt enemmän. Nuo tuntuvat niin kaukaisilta tunteilta nyt. Se tuntuu hieman oudolta, että laitan suurimman osan tavaroistani varastoon enkä aio kuljettaa mukanani yhtään mitään mikä muistuttaa sinusta. Mietin pitäisikö polttaa vanhoja päiväkirjoja. Ja se tuntuu oudolta, että ne tavarat jäävät varmaan mätänemään sinne, haenkohan niitä koskaan. Kummallisesti maailma muuttuu. Keväällä ja alkukesästä minun ja poikaystäväni silloinen ystävyys oli jo ihan päätepisteessään. Ainoastaan riideltiin kun juteltiin, hänkin oli jo sitä mieltä, että parempi ehkä ettemme enää koskaan tapaa emmekä pidä yhteyttä. Ja nyt kaikki on paremmin kuin koskaan. En varmaan ole ikinä elämässäni ollut näin onnellinen ja iloinen. En oikeasti ole, tämä on nyt jotain elämän kulta-aikaa. Taakkoja tai riippakiviä, mitä lie, tipahti harteilta ja jostain syystä kaikki on parantunut todella paljon. Eikä se johdu vain siitä, että minä olisin jotenkin muuttunut. Poikaystävänikin on yrittänyt ihan kauheasti. Kaikki sellaiset hetket, joissa ennen tapeltiin menee nyt paremmin. Eilen kysyin siltä jotain mitä halusin tietää liittyen alaan mitä se on lukenutkin yliopistossa eikä se osannut vastata ja sanoin, että sen pitäisi tietää. Ennen oltaisiin saatu siinä vaiheessa kauhea riita aikaan, mutta se tilanne vain meinasi tulistua mutta se rauhottui ja lopulta keksikin sen vastauksen. En osaa selittää sitä, mutta se on siltä kauhean paljon, että se yrittää sen jälkeen kun olen leikilläni sanonut sitä tyhmäksi. Ja se tuli juuri mieleen, mikä tuntuu kauhean hyvältä. Olen poikaystäväni edessä ollut varmasti säälittävin, takertuvin, asiani sotkevin, kyvytön huolehtimaan itsestäni ja kaikkea sellaista. Mutta silti, kun katsottiin jotain tv-sarjaa missä oli kahdelta ihmiseltä kysyttiin kumpi heistä valehteli ja nainen sanoi että hän, vaikka molemmat valehteli. Ja se pahis hakkasi sen ja heitteli pitkin seiniä ja se nainen yritti sanoa muille, joidenka tiesi kuuntelevan sitä tilannetta, etteivät tule pelastamaan häntä ja pilaa suunnitelmiaan, hän kestää sen hakkaamisen. Ja sitten katsottiin sitä sarjaa ja jossain vaiheessa se sanoi, että minä muistutan sitä naista. Ettei se pidä minua säälittävänä. Tai sellaisena, josta pitää huolehtia sillee. Se tuntui hyvältä. Sen vuoksi sen lähellä on helppo olla. Että vaikka se näkee kaikein, se ei ajattele pahaa. Ja pidän siitä ettei se ajattele, että herkkä=heikko. Toisin kuin sinä ajattelet.
Isäni ei koskaan itkenyt, ainakaan kenenkään nähden. Vitsailee vain surullisena. Mutta olen aina nähnyt sen surunkin sieltä. Ehkä jotenkin siksi pidän sitä suurena vahvuutena, jos voi näyttää tunteitaan, eikä tarvitse piilottaa niitä. Esimerkiksi kun joskus itkin ja katsoin poikaystävääni ja senkin silmiin nousi kyyneleet niin hämmästyin siitä kuinka vahva se oli, koska ei kääntynyt pois, vaan antoi minun nähdä ne. Ei kukaan tiedä, mitä toinen kokee, koska kokee omista kokemusperistään. Tiedän kokemuksesta, että tietyllä tavalla tunteiden piilottaminen on helpompaa kuin niiden näyttäminen.
Olen miettinyt sitä ajatusta, että naiset rakastuvat isänsä kaltaisiin miehiin. Pitää varmaan aikalailla paikkansa. Isäni on huomaavainen. Hän aina yritti korjata sen huomioimattomuuden ja välinpitämättömyyden millä... pitäisi ostaa päiväkirja..
Vastaukset 9
Vanhimmat
...minuun muuten suhtauduttiin. Äiti kyllä laittoi sen tuntemaan pahaa oloa siitä, ja minutkin. Huusi aina, että se suosii minua ja huomioi vain minua ja on kelvoton isä. Myöhemmin se onnistui kääntämään meidät isää vastaan ja ei muusta puhunutkaan, kuin siitä kuinka isä on sairas ja hirveä. Kun itse oli ensin hajottanut sen mielen mustasukkaisuusleikeillä. Vieläkin se haukkuu sitä joskus ja suuttuu kun puolustan isää. Mitä pitikään sanoa? Siis se, että minulla on ollut hyvä isä, vaikka puitteet olisi joskus olleet mitä olivat. Eli en rakastu ihan kehen tahansa, eli huonosti tai välinpitämättömästi kohtelevaan. Tiedän, että on olemassa sellainenkin lause, että naiset rakastuvat renttuihin. Mutta se varmaan pätee korkeintaan niihin naisiin, joiden isä ei huomioinnut tarpeeksi. Yksinkertaistetusti. Kun muutin kauas, isä oli lähettänyt minulle ison paketin ruokaa. Kerroin siitä äidille ja se sanoi halveksuvasti tiuskaisten, että se nyt antaisi sinulle paidankin päältään. Mutta ei se tarkoita, että tarvin mitään keneltäkään, en tarvi. Vain yhdessäoloa ja sellaista huomiointia. Pienenä seurasin isää pihalla, kun se nikkaroi kaikenlaista ja sain joskus osallistuakin. Sellaisesta puuhailusta pidän nykyäänkin. Ehkä tärkein muisto ja jonkinlaiseksi tärkeäksi piirteeksi miehessä on muodostunut sellainen typerä ja vastuuton hulluttelu yhdessä. Ajattelin, ettei poikaystävässäni ole sitä piirrettä kovin vahvasti ja olen ihan puulla päähän lyöty kun sekin ilmeistyi sieltä. Isä repi minulle joskus kauhean kasan suikaleita sanomalehdistä. Sain kieriä niissä ja heitellä niitä ympäriinsä ja se heitteli niitä päälleni ihan kuin sataisi. Olisin jaksanut leikkiä siinä vaikka kuinka kauan. Sitten äiti tuli kotiin ja raivostui. Se huusi täyttä kurkkua että kaikki on sekaisin, jokapaikassa sanomalehdensuikaleita ja lapsi on kokonaan painomusteessa. Minut se kutakuinkin raahasi hiuksista suihkuun ja jatkoi isälle huutamista. Seuraavan kerran me revittiin vähän vähemmän suikaleita eikä heitelty pitkälle ja poltettiin ne leivinuunissa ennen kuin äiti tuli kotiin. Isä myös keksi omasta päästään satuja minulle. Halusin aina mielummin kuulla niitä. Että en usko, että jos tuntuu siltä että en välitä sellaisesta huonosti kohtelevasta miehestä, se tunne mitenkään maagisesti tulisi takaisin. Vaikka on sen tunteen täytynyt olla todella vahva jos niin on tapahtunut. Ja jotenkin miehien näyttää olevan aivan s*tanan vaikea tajuta sitä, että en minä halua mitään huonosti kohtelua. Poikaystäväni joskus aina jankkasi sitä, mutta kai olen saanut sen vihdoin jo tajuamaan, että vaan ilahdun ja tulen onnelliseksi hellyydestä, välittämisestä ja huolehtimisesta. Eilen se pesi hiukseni suihkussa ja sellaiset asiat ovat niitä, mistä menen ihan leijailevaksi.
Eksyn lahjakkaasti aiheesta, en muista yhtään mitä tarkalleen oli tarkoitus kirjoittaa. Kai se, että isäni kohteli minua ihan erilailla kuin sinä. Poikaystäväni kohtelee minua senkaltaisesti. En halua enää ajatella vanhoja asioita. Ja että aion parantua. En aio elää täällä. Nopeita muutoksia keväästä, jolloin en muuta ajatellutkaan kuin sinua, mutta hyvä muutos. Väsyin tähän kirjoittamiseen, niin loppu vähän töksähti. Ja kun ei oikein tunnu miltään, niin kauhean vaikea olla töksäyttämättä. Sori.
Ei vaan siis, olen todellakin nyt ymmärtänyt kaiken ja itseni. Haluan normaalia elämää ja kivan ja huomaavaisen miehen. Pakko jauhaa tästä kun se ajatus on niin kunnolla avannut silmät. Jos vaikka lähtisin nyt tarjoustaloon hakemaan sitä päiväkirjaa.
edelliselle poikaystävälle vai? oliko se sua kohtaan sitten epäinhimillinen tai ei huomioinut? huomioitko sä sitä?
ei oikein mitään. Teki se joitain asioita oikeinkin ja ainakin joskus huomio, mutta oli kyllä epäinhimillinen muuten sitten aika paljonkin. Tietenkin tein varmasti minäkin virheitä, tai jotain sellaista. En tiedä voiko sanoa virheiksi kun ei mitään ollut. Ehkä pidin itse tärkeämpänä sitä, että oikeassa elämässä menen sydämen mukaan ja olen tekemättä asioita, jotka tuntuvat väärältä. Ehkä en sanoilla huomioinnut tarpeeksi, ehken osannut sanoa ikinä niitä asioita mitä olisi pitänyt. Muttei sillä ole väliä enää. Kun kuitenkin kyse on siitä, että millaista kohtelua jokainen toivoo saavansa tai haluaa. Tarvitsen aika paljon enemmän huomiota ja hyvää käyttäytymistä, ei sellaista hylkäävää ja epävälittävää, ei sellainen ketään kiinnosta. Siis vastaus oli, että kyllä osaksi käyttäytyi juuri noin. Ja olisin itse voinnut huomioida enemmän, mutta jotenkin sitä aina aavistaa mitä tapahtuu eikä jaksa enää uskoa. Mutta ihan turha tätä on enää pyöritellä mielessä, mutta vastasin kai kysymykseesi joten kuten.
sulle? antoiko sulle rukkaset vai leikkikö sulla?
osoittiko kiinnostusta ja vastasitko sä siihen?
Ja jos sä et kerran itse yrittänyt, et osannut sanoa mitään kun kerran "aavistit" ja olit itse kylmä sitä kohtaan ni mitä ihmettä sä täällä mollaat vaan sitä toista ja kerrot täällä kuinka onnellinen sä oot. Eikös sun tarkotus o tällä viestillä toivoa että se lukis tän ja satuttaa sitä?
Tärkein kysymys; saiko se sulta sellaista kohtelua kun toivoi saavansa tai ansaitsi?
kohtelua hän halusi. Siis tietty nyt sillä tavalla voi päätellä, että hyvää kohtelua. Mutta se oli aikalailla hämärän peitossa mitä hän halusi. Epäilin ettei välttämättä tiennyt itsekään.
Ajattelin, että jokainen toivoo ehkä kunnioittamista, huomiota ja lempeyttä. Yritin kohdella niin ja tuntuu, että joskus kohtelinkin. En yksinäisinäkään hetkinä hakenut lohdutusta mistään, vaan menin vaan vaikka sitten sängyn alle itkemään. En etsinyt mitään, vanhaa tai uutta, pysähdyin. Yritin ymmärtää hänen ratkaisujaan. Puhuin avoimesti siitä mitä tunsin häntä kohtaan, jos kysyttiin, en vähätellyt häntä tai tunteitani. Kun joku halusi ääneen ihmetellä että vaikuttaa pelkältä pelailulta ja kusipäiseltä hänen käyttäytymisensä, niin suutuin ja puolustin häntä, niitä asioita jotka ei koskaan lakanneet sattumasta. Luin näitä jokapäivä ja kirjoittelin positiivisista tunteista. Olin huolestunut jos joku kirjoitti jotain negatiivista ja halusin varmistaa ettei hän ajattelisi minun kirjoittamakseni tai tuntemaksi. Olisin halunnut huomioida enemmän tai eritavalla, mutta sellaiseen ei ollut oikeasti mahdollisuutta. Mielestäni kohtelin silloin hyvin. Mutta se aavistus ja se hetki, josta se tuntui oli aina vaan lähempänä. Eikä se ollut "aavistus" vaan ihan oikea aavistus, jollaisia ne vähän liian usein ovat. Niin siis, alkoi hiljalleen epävarmuus hiipiä ja tuntui pahalta ja toivottomalta ja aika vaan kului. Aloin ehkä kirjoittaa negatiivisempia viestejä. En tiedä usko että hän voi ymmärtää sitä, koska hän ei elänyt niin. Kun ei ollut mitään ns. tukiverkkoa tai jotain ihmistä jonka kainaloon voi mennä pahaa oloa karkuun, niin ei ollut muuta kuin se paha olo ja sen kirjoitti pois. Ei se silloin ikinä tarkoittanut kuin sen hetken. Mutta ei hän sitä ymmärrä. Eikä tarvikaan, ollutta ja mennyttä. Mutta siis lakkasin tuomasta julki hyviä tunteita, jotka olivat edelleen samat. Menin vähän kuoreeni pelosta. Enkä enää sanonut sitäkään että jotkin ilkeät viestit eivät olleet minun kirjoittamiani. Halusin vaan mennä kuoreeni ja katsella sieltä millainen maailma on. Voinko tulla pois vai pitääkö lähteä kokonaan. Ei se ollut hyvää kohtelua, mutta en muuta osannut. Näin myös poikaystäväni, silloin entisen, jonka olin viimeksi kasvotusten nähnyt talvella. Mutta ne näkemiset silloin vain oikeastaan vahvistivat sitä, että meidän ei enää pitäisi nähdä tai pitää edes yhteyttä.
Mutta se aavistus oli siis ihan oikeassa.
En tiedä mitä ansaitseminen oikeastaan on. Näin jälkeenpäin katsottuna ja kun tunteet on aikalailla hävinneet, on helppo sanoa, että ei hän ansainnut sitä. Oma käyttäytymisensä ei ole missään määrin vastannut. Eikö ansaitseminen ole sitä? Hän ei ansainnut sitä, että hänen vuokseen itkin sängyn alla yksinäni, hän teki jotain ihan muuta.
Mutta toisaalta ei asiat ole niin yksinkertaisia. Silloin, kun oli niitä tunteita.. epätasa-arvosta siinä kohtelussa huolimatta tuntui siltä, että hän ansaitsee enemmän. Tai kaiken mihin vain pystyn.
Joten vähän hankala vastata, kyllä ja ei. Jos tilanteen kääntäisi ympäri, en usko että hän kokisi sellaisen käyttäytymisen kovin ansaitsevana.
En oikein osaa sanoa onko tämän viestin tarkoitus ollut tuo. Tavallaan ehkä siinämielessä, että hän ymmärtää, että tämä on nyt tässä. Koska olen kirjoittanut lopullisia viestejä ennenkin niitä tarkoittamatta, mutta nyt todella tarkoitan tätä ja tunnen näin. Ja ehkä on hyvä vähän sattua, se tekee irtaantumisen helpoksi, olen huomannut. Mutta lähinnä kirjoitin kyllä vaan mitä mieleen tuli ja miltä tuntuu. Oli myös itselleni purkamista. Eikä ollut tarkoitus kirjoittaa niin paljon onnentunteista, mutta niistä vaan kirjoittaa niin paljon helpommin kuin tunteista, jotka liittyvät häneen.
Ehkä se on se leikkiminen. Ei niin yksinkertaista tietenkään. En koe tai ajattele, että hän olisi sellainen ihminen, joka leikkii toisilla tahallaan. Korkeintaan vahingossa ja puolivahingossa. Osaksi se johtuu siitä, että hän ei pysty tekemään vakaita päätöksiä eikä myöskään pitämään kiinni päätöksistä. Osaksi siitä, että hän käyttää muita ihmisiä parantamaan ja muuttamaan omaa oloaan. Kaikki tuo johtaa tunteeseen, että itsellä leikitään. Vaikkei se aina pahantahtoista olisikaan.
En oikein osaa vastata noihin kiinnostus ja rukkaset kysymyksiin, on kulunut niin paljon aikaa ja nuo voi ymmärtää niin erilailla tai monella tavalla.
Niin, mutta sen osaan sanoa, että ei hän ainakaan minun mielestäni osoittanut sellaista oikeaa kiinnostusta, että haluaisi yrittää tai haluaisi mitään oikeaa ja pitkällä tähtäimellä. Enemmän kaikessa oli aina mukana se mutta. Eikä minua taas kiinnosta mikään ei-kauskantoinen.
Mutta en minä oikeasti ihan kauheasti tahdo häntä mollata. Vähän tietysti, koska on ollut välillä aika sika ja sietäisi saada selkäänsä. Hyvin rasittavaa kun joku sietäisi saada yhtä aikaa selkäänsä sekä oikein lämpimän halauksen. Pakko nyt pyyhkiä loput ajatukset pois, kun merkit loppuu. Olen näköjään täysin kyvytön vastaamaan yksiselitteisesti ja lyhyesti. Loppu on kuitenkin jo.
loputkin ajatukset, niin voin samalla korjata vähän väärästä sävystä.
Kun suhteessa on ainakin minun mielestä kaksi tärkeää asiaa, tunne että välittää ja tunne, että se suhde ehdottomasti kestää. En välttämättä edes omassa päässäni kutsuisi mitään suhteeksi ilman noita asioita, enkä ainakaan menisi eteenpäin sitoutumisessa. Ne tiedot tarvitsee. Tarvitsee tietää, että vierellä on hyvä mies joka ihan aidosti välittää. Kun tiedän, että ajan kanssa minä tulen aina välittämään enemmän. Tarvitsee tietää, että sekin tilanne jossain aikojen päässä on siedettävää, että toisella ei käy päässä eroaminen ja minua vieläkin huomioitaisiin. Se sattuisi jos huomiossa olisi kauhean suuri lasku. Tai jos toisen hermot ymmärtää eivät olisikaan joskus enää yhtä pitkät riidellessä. Kun minä taas en koe tunteissani paljonkaan muutosta pitkällä aikavälillä. Ne ei sillä tavalla laimennu ja totu toiseen, lähinnä tulevat vaan riippuvaisemmaksi toisesta. Kun toisille käy enemmän niin, että tulee kyllästyneeksi ja tunteet laimenee.
Se luo epätasa-arvoisen tilanteen, jossa voi sattua. Pitää olla tunne, että toinen haluaa vain hyvää minulle. Ettei siinä tilanteessa voi käyttää hyödyksi tunteita ja vaikka kiristää ja ottaa se suhde pelinappulaksi. Pitää tietää, että toinen todella haluaa minut eikä mitään muuta.
Onhan se oma syvä tunnekokemus tietty ihan kivaa tunteakin, mutta se tekee aika vaarallisen tuntuiseksi toiseen sitoutumisen. Pitää olla varma. Se tunteiden muuttuminen alkaa tapahtua kuitenkin aika nopeasti. Vaikka vain niin, että ei enää reagoi toisen vartaloon suuremmin ihan arkisissa tilanteissa. Minusta tuntuu jokaikinen kerta siltä, että on pakko koskea, kun hän kääntyy tai nousee ylös tms. ja näen hänen pepun, ja jostain syystä vielä enenevimmissä määrin. On pelottavaa pohtia, että silloin kun kaiken tottumuksen lisäksi itse on pelkkä kurttuinen nahkakasa, niin tunnenko minä silti vieläkin samalla tavalla. Vähän ikävää, epätasa-arvoista.
Eli pitää olla ihan varma, että on vierellä kunnollinen ja kiltti mies, joka ihan oikeasti välittää. Mitään suhdetta ei voi olla ellei sitä tiedä. Vaikka hän on joutunut todistelemaan sitä minulle ties miten, niin silti aina välillä tulen todella epävarmaksi. Toissapäivänä juteltiin muuttamisesta ja päätettiin asioita ja sitten eilen kun hän tuli kotiin eikä ensimmäisen 5 minuutin aikana katsonut minua kertaakaan silmiin, niin sain kauhean kohtauksen ja alkoi tuntua epävarmalta ja siltä, että hän ei välitäkään ja on virhe sitoutua koska hänen tunteensa ei kestäisi. Ensin suutuin ja sitten itkin ettei hän edes huomaa että olen olemassa enkä saanut huomiota :D Ja sitten kun hän yritti lohduttaa ja silittää, niin itkin etten saanut huomiota kuin pyytämällä ja kerjäämällä ja sehän ei tarkoita mitään. Ja vaikka olen tällainen, se silti tykkää musta :) Sen jälkeen se on ollut kiva, käveltiin ruusutarhassa katsomassa kukkia ja se sammutti television kun halusin mielummin jutella sen kanssa mistä vain kuin katsoa sitä, ja yöllä se laittaa aina käden naamani päälle kun etsii minua ja mistä minusta saa kiinni. Naurattaa :D Ei ole ollenkaan helppoa osoittaa minulle, mitä tarvitsen etten pelkää. Se luulee, että pelkään sitä etten tuntisi häntä kohtaan tarpeeksi tai että hän ahdistaa minua, vaikka oikeasti pelkään sitä, että sammuttaisiko hän tv:n vielä 10 vuoden kuluttua kun haluan jutella ja laittaisiko hän minulle silloinkin jäätelöä kun sanon että on tyhjä olo ja tuntuu pahalta vai ajattelisiko vaan, että kyllä se siitä 5 minuutin päästä taas tokenee, katson salkkarit loppuun.
Ja tiedän ettei ole helppo löytää ketään, joka kestää minua :D Mutta silti vaan hän on ollut ihan uskomattoman vahva ja epäitsekäs. Esimerkiksi sen entisen tyttöystävän äiti, johon sillä oli ilmeisen hyvät välit, lähetteli sille mielestäni todella ärsyttävän sävyisiä viestejä aina. Tuntui pahalta ja siltä, että se haluaa saadakin niitä viestejä. Raivostuin siitä. Se lähetti sellaisen kunnon välien katkaisuviestin sille naiselle minun takiani. Sellaisen että hänellä menee loistavasti nyt ja hänellä on ihana tyttöystävä, jonka eteen tekee kaikkensa ja ei kaipaa yhteydenottoja menneisyydestä, voisitko lopettaa, kiitos. Se oli häneltä ihan uskomattoman epäitsekästä. Kunnioitan häntä ihmisenä erittäin paljon sen vuoksi. Ja sen vuoksi on alkanut luottaa siihen, että hän pystyy pitämään kiinni. Ja haluaa minulle hyvää, eikä satuttaa. Eikä ollut edes pahin tilanne, mihin olen laittanut. Arvokasta, kun joku jaksaa yrittää. Tiedän, että on vaatinut ihan kauheasti vahvuutta ja paljon itsestään. Enkä oikeasti edes ansaitsisi mitään siitä.
Niin, se sävy piti korjata. En tiedä kuulostiko se siltä, mutta ei mulla itselläni ole enää mitään tunteiden paloa antaa hänelle selkään tai halata lämpimästi. Vaikka Jumala tai Krishna tai Allah voi tehdä niin. Loppui ne merkit kesken. Ei siis enää herää mitään sellaisiakaan tunteita. Olen varmaan nyt aika kattavasti selittänyt miksi, ainakin ympäripyöreästi jos en selkeästi.
pisti vähän naurattamaan.. :D usko rakkauteen.
noita oli mukava lukea:)
kiusatko!