Minulla on 1v3kk ikäinen aivan ihana poika, jota rakastan koko sydämeni pohjasta. Meille on syystalvella tulossa toinen vauva.
Poikani on ollut tämän vuoden puolella jo 5 kertaa yöhoidossa kerrallaan yhden yön (tammikuussa, huhtikuussa, 2 kertaa kesäkuussa ja nyt heinäkuussa). Minun on kauhean vaikeaa jättää hänet hoitoon. Tulee syyllinen olo. Niinkuin lapseni kustannuksella ottaisin itselleni lomaa:( Olen välillä todella uupunut, raskaus väsyttää ja hemoglobiini on todella matalalla. Huomaan kuitenkin, että minulle tekee hyvää olla välillä irti pojastani, on helpottavaa kun hetkeen ei tarvitse olla kiinni missään. Mutta syyllinen olo ei katoa mihinkään. Itse haluaisin hakea lapsemme aikaisemmin hoidosta, mutta mies haluaa vielä viettää omaa aikaa, ja niinpä viimeksikin lapsi haettiin vasta neljältä iltapäivällä. Tottakai haluan että mies saa tarpeeksi rentoutua, mutta minusta tuntuu kurjalta pitää poikaa niin kauan hoidossa:´( Pelkään että pojalle tulee jotain traumoja. Ehkä kiintymyssuhde onkin jo epäonnistunut, sillä lapsi ei kuulemma hoidossa ollessa näytä ikävöivän meitä. Mutta virtaa häneen kuulemma tulee ihan hirveästi kun äiti ja isä tulevat hakemaan ja ilmekin kyllä kirkastuu. Pelkään epäonnistuvani äitinä, sillä olen itse traumalapsi. Haluan suojella lastani, mutten tiedä osaanko. Poikani on kuitenkin minulle kaikki kaikessa ja olen jo ehtinyt itkeä pelkkää ajatustakin siitä, kun itse joudun olemaan synnytyslaitoksella ilman häntä useamman päivän. Samoin minusta on aivan kauheaa ajatella, että jos vaikka kuolisin ja poikani kokisi minun hylänneen hänet:´( Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen todellakin, että elämässäni on joku joka oikeasti tarvitsee minua, juuri minua. Mutta pilaanko kaiken, jos en osaakkaan olla äiti.. Jos toistan kaikki ne virheet jotka ovat minun itsetuntooni jättäneet ikuiset arvet.
Pääosin juttelen pojalle lempeästi, silloinkin kun hän on tuhmuuksiaan tekemässä, yritän ohjata hänet lempeästi muun toiminnan pariin. Yritän välttää turhia "ei" ja "älä" komentoja. Joskus kuitenkin tulee sanottua hänelle rumastikin. Olen huomannut, että väsyneenä maalaisjärki usein kertakaikkisesti unohtuu. Yhteen väliin poika söi huonosti ja saatoin sitten tiuskia hänelle syötön yhteydessä. Myöhemmin tajusin, että kyllä hän syö kun nälkä on ja häpesin toimintaani. Nyt yritän pitää kiinni siitä, etten väen vängällä tuputa ruokaa ja tiuski sitten kun toiselle ei maistu. Eihän minulla itsellänikään ole aina nälkä kun olisi ruoka-aika. Pelkään kuitenkin että olen jo ehtinyt aiheuttaa pojalle trauman tästä. Yleisesti poika syö oikein hyvin. Myös mies saattaa hermoilla jos lapsi ei syö, ja sekin tuntuu pahalta, vaikka itse mokailen samalla tavalla.
Kaunein näky maailmassa on se kun mieheni vouhottaa ja leikkii poikamme kanssa. Haluaisin usein vain katsella sitä. Minua masentaa jos aiheutan lapselleni traumoja ja loven itsetuntoon omalla toiminnallani. Koska kyseessä on esikoinen ja jotenkin omat traumat ja pelot sumuttavat mieltäni, en oikein tiedä miten osaisin arvioida lapsestani onko hän onnellinen ja turvallisesti minuun kiintynyt.
Halusin vain avautua, se helpottaa.
Poikani on ollut tämän vuoden puolella jo 5 kertaa yöhoidossa kerrallaan yhden yön (tammikuussa, huhtikuussa, 2 kertaa kesäkuussa ja nyt heinäkuussa). Minun on kauhean vaikeaa jättää hänet hoitoon. Tulee syyllinen olo. Niinkuin lapseni kustannuksella ottaisin itselleni lomaa:( Olen välillä todella uupunut, raskaus väsyttää ja hemoglobiini on todella matalalla. Huomaan kuitenkin, että minulle tekee hyvää olla välillä irti pojastani, on helpottavaa kun hetkeen ei tarvitse olla kiinni missään. Mutta syyllinen olo ei katoa mihinkään. Itse haluaisin hakea lapsemme aikaisemmin hoidosta, mutta mies haluaa vielä viettää omaa aikaa, ja niinpä viimeksikin lapsi haettiin vasta neljältä iltapäivällä. Tottakai haluan että mies saa tarpeeksi rentoutua, mutta minusta tuntuu kurjalta pitää poikaa niin kauan hoidossa:´( Pelkään että pojalle tulee jotain traumoja. Ehkä kiintymyssuhde onkin jo epäonnistunut, sillä lapsi ei kuulemma hoidossa ollessa näytä ikävöivän meitä. Mutta virtaa häneen kuulemma tulee ihan hirveästi kun äiti ja isä tulevat hakemaan ja ilmekin kyllä kirkastuu. Pelkään epäonnistuvani äitinä, sillä olen itse traumalapsi. Haluan suojella lastani, mutten tiedä osaanko. Poikani on kuitenkin minulle kaikki kaikessa ja olen jo ehtinyt itkeä pelkkää ajatustakin siitä, kun itse joudun olemaan synnytyslaitoksella ilman häntä useamman päivän. Samoin minusta on aivan kauheaa ajatella, että jos vaikka kuolisin ja poikani kokisi minun hylänneen hänet:´( Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelen todellakin, että elämässäni on joku joka oikeasti tarvitsee minua, juuri minua. Mutta pilaanko kaiken, jos en osaakkaan olla äiti.. Jos toistan kaikki ne virheet jotka ovat minun itsetuntooni jättäneet ikuiset arvet.
Pääosin juttelen pojalle lempeästi, silloinkin kun hän on tuhmuuksiaan tekemässä, yritän ohjata hänet lempeästi muun toiminnan pariin. Yritän välttää turhia "ei" ja "älä" komentoja. Joskus kuitenkin tulee sanottua hänelle rumastikin. Olen huomannut, että väsyneenä maalaisjärki usein kertakaikkisesti unohtuu. Yhteen väliin poika söi huonosti ja saatoin sitten tiuskia hänelle syötön yhteydessä. Myöhemmin tajusin, että kyllä hän syö kun nälkä on ja häpesin toimintaani. Nyt yritän pitää kiinni siitä, etten väen vängällä tuputa ruokaa ja tiuski sitten kun toiselle ei maistu. Eihän minulla itsellänikään ole aina nälkä kun olisi ruoka-aika. Pelkään kuitenkin että olen jo ehtinyt aiheuttaa pojalle trauman tästä. Yleisesti poika syö oikein hyvin. Myös mies saattaa hermoilla jos lapsi ei syö, ja sekin tuntuu pahalta, vaikka itse mokailen samalla tavalla.
Kaunein näky maailmassa on se kun mieheni vouhottaa ja leikkii poikamme kanssa. Haluaisin usein vain katsella sitä. Minua masentaa jos aiheutan lapselleni traumoja ja loven itsetuntoon omalla toiminnallani. Koska kyseessä on esikoinen ja jotenkin omat traumat ja pelot sumuttavat mieltäni, en oikein tiedä miten osaisin arvioida lapsestani onko hän onnellinen ja turvallisesti minuun kiintynyt.
Halusin vain avautua, se helpottaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
siltä, että olisit oikein erinomainen äiti. Uskallan väittää, että jokainen välillä tiuskaisee tai hermostuu lapseensa, tilanteessa, jossa ei pitäisi. Tärkeää on se, että huomaa toimineensa väärin. Anteeksikin voi lapselta pyytää. Osaat hienosti samaistua lapsesi asemaan esim. juuri tuon ruokailuesimerkin kohdalla. Kun tiedostaa oman toimintansa, sitä on mahdollista muuttaa.
Yksi yö hoidossa silloin tällöin tuskin traumatisoi lastasi, varsinkin kun hän on jo yli vuoden ikäinen ja hoidossa tutussa paikassa. Lisäksi sinä olet raskaana ja heikossa kunnossa, joten olethan velvollinen pitämään itsestäsi huolta myös syntymättömän lapsesi vuoksi. Toisaalta minustakin klo 16 kuulostaa aika myöhäiseltä ajalta hakea lapsi, varsinkin kun itse tuskin enää rentoudut iltapäivän tunteina, kun haluaisit jo hakea lapsen pois. Itse hakisin ennen päiväuniaikaa.
Hyvä, kun tiedostat myös sen, mitä oma lapsuutesi on aiheuttanut sinulle. Kuten jo aikaisemminkin sanoin, se että tiedostaa asian, mahdollistaa muutoksen. Sinä voit rakentaa lapsellesi hyvän lapsuuden ja oletkin siinä jo ilmeisesti hyvin onnistunut.
Tuokin on tosi yleinen pelko, että miten esikoinen pärjää, kun itse on synnärillä toisen lapsen kanssa. Sinä kuitenkin rakastut myös toiseen lapseesi viimeistään hänen synnyttyään, joten tuollaiset huolet yleensä unohtuvat. Vastasyntynyt lapsikin tarvitsee hetken jakamattoman huomion osakseen. Lisäksi poikasi voi varmaankin vierailla päivittäin laitoksella.
Tietsä minulla on ihan samanlaiset fiilarit kuin sinulla. Lapset ovat muutaman otteeseen olleet yöhoidossa. Kauhea syyllisyys päällä melkein koko ajan. Lapset viihtyvät todella hyvin, ei mitään ongelmia. No mitä nyt rytmit ehkä pikkasen menneet sekaisin mutta ei siis mitään muuta.
Itse olen kanssa ns traumalapsi ja kärsin jonkinsortin läheisriippuvuudesta. Esim. kun toinen lapsi syntyi mietin kuukausitolkulla miten voin "jättää" esikoista siksi aikaa. Itkin ja olen todella huolissani.
Sun teksti oli aivan kuten olisin itse kirjoittanut. Kamppailen joka ikinen päivä ongelmieni kanssa. Syyllisyys, itsetunto..lista jatkuu ja jatkuu. Minä huomaan että minulla on tosi vaikea olla onnellinen. Miksen esim juuri koskaan tunne suurta iloa vaikka rakastan lapsiani yli kaiken.
Vaikken tietty toivon kenellekään samanlaista niin oli helpottavaa lukea tekstisi ja huomata että en ole ainut.
sanat ei ja älä. Tietysti niitä ei tarvi huutaa mutta kuitenkin. Ja jos kerran tunnet huonoa omaa tuntoa. Älä vie lasta hoitoon.
On ihanaa, että rakastat lastasi, mutta et voi ripustautua häneen, kuten minusta näyttää tapahtuvan. Se on liian suuri taakka pienen ihmisen kannettavaksi! Sorruin itse samaan kerran esikoiseni kanssa, päästessäni elokuviin mieheni kanssa kaksin. Pääsimme keskustaan ja ennen elokuvaa shoppailimme hetken aikaa, koska aikaa oli jäi. Vähän ennen filmin alkua, tulikin pakonomainen tarve päästä lapseni luokse. Lähdimme siis takaisin ja tunsin itseni enemmän kuin hölmöksi, huomatessani kaiken olevan hyvin ja hoitajan hämmästynyt katse vahvisti tunnettani… Tein sillä hetkellä päätöksen, että jatkossa nauttisin vapaistani ilman huonoa omaa tuntoa. Lapseni pärjää, vaikken olisi kokoajan paikalla! Että oli nolo olo ja nyt tiedän, ettei noin pienestä tule traumoja. Traumat vaativat paljon enemmän, usko pois.
Lapsesi varmasti nauttii yökyläilystä ja vierailusta ilman äitiä. Se on hänen ilonsa, joka hänelle tulee suoda. Nauttisit sinäkin omalta osaltasi hetkellisestä vapaudestasi, sen sijaan, että mietit onko hänellä kaikki hyvin. Olet tehnyt ratkaisun päästää hänet lomalle, joten luota, että kaikki on hyvin. Katastrofin sattuessa, tulet varmasti kuulemaan siitä. Levänneenä sinusta on lapselle enemmän iloa ja nautit kaksin verroin lapsestasi, kun hän tulee kotiin takaisin. Ja parisuhdekin vaatii huoltamista, joten käännä huomiosi mieheesi, jos virtaa riittää. Minilomista tulee ottaa kaikki hyöty irti!
Lapsesi harjoittelee joka päivä äidistä luopumista ja se taito hänen on saavutettava ennen kuin kasvaa ”isoksi”. Olet lapsellesi velkaa sen, että kasvatat hänestä itsenäisen ihmisen. Pienelle lapselle itsenäisyys on tietenkin eri asia, kuin suuremmalle. Olet jo kuullut, ettei hän kaipaa sinua poissa ollessasi. Tämä on oikein, koska vierastusaika on jo ohitettu. Tiedät siitä, että hänellä on kaikki hyvin, kun kerran viihtyy. Nauti siitä tiedosta ja rentoudu. Olet hyvä äiti, mutta älä yritä olla liian hyvä. Kohtuus äitiydessäkin on paikallaan. Kysy neuvolasta, jos olet epävarma. Neuvolan tädit tietävät (yleensä) aika paljon ja auttavat kysymyksissäsi.
Lapselle ei sanota lempeästi EI vaan jämäkästi, jos on tehty paha teko. Paha teko on paha teko etkä voi muuttaa sitä muuksi. Ohjaamalla huomion muualle huomautuksen jälkeen, ohjaat häntä rakkaudella eteenpäin pois kielletystä. Tyylisi vaikuttaa hyvältä. Sinun tehtäväsi on osoittaa hänelle oikea ja väärä, eikä se aina ole kiitollinen tehtävä. Mutta saat myöhemmin palautteen, kun hän kääntyy huolissaan puoleesi tietäessään kohtaavansa ymmärtävän ohjaajan elämän polulla.
Muista, että lapsesi nauttii eri asioista kuin sinä, etkä voi millään osallistua kaikkeen tai edes ymmärtää kaikkea sitä, mikä hänelle tuottaa iloa. Maailman pieniä iloja on mukava ihmetellä yhdessä ja nauttia mitä eriskummallisimmista asioista lapsen kanssa yhdessä. Lapsellasi on oikeus muihin ihmissuhteisiin, jotta hän saa monipuolisen kuvan maailmasta ja sen erilaisista ihmisistä. Näin hän tulee pärjäämään ja kasvaa sosiaaliseksi olennoksi, jollaisen me kaikki lapsestamme haluamme.
Kahden lapsen kanssa jaat aikasi ja rakkautesi kahdelle ja ilotkin kaksinkertaistuvat. Ota vain poika mukaan heti alusta saakka, niin sinulla on mainio ”apuhoitaja” alusta saakka. Mutta muista miehesikin ;) häntäkin tulee huomioida. Toivotan kaikkea hyvää perheellenne!