Ei vaan jaksa enään yksin pyörittää arkea käydä töissä jne... koko ajan vain vanhenee mutta sama paska pyörii ympärillä vuodesta toiseen. Joka asia mitä tekee yksin tuntuu pahalta missään ei ole enään mitään mieltä, ei vaan jaksaisi palata lomalta töihin esittämään että kaikki on hyvin. Tuntuu tosi pahalta kun on ainut yksin eläjä työpaikalla kaikki muut kertovat vain lomasta perheen kanssa niin koita nyt siinä sitten olla kun on itse koko loman miettinyt tappaisiko itsensä vai katselisiko vielä eteen päin.
En jaksa enään
........................
8643
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minäkin olen ajatellut kuinka kurjaa on kun kaikilla muilla työpaikalla olevilla ihmisillä on mies- tai naisystävä samalla kun itse on hyvin yksinäinen naispuolinen sinkku. Toiset puhuvat joka tauolla kotiasioista ja lapsista. Näihin keskusteluihin ei ole helppo osallistua, eikä voi oikein jakaa sitä onnen tunnetta mikä niihin liittyy. Eikä toiset muutenkaan voi ymmärtää millaista on olla ulkopuolinen. Kumpa olisikin kokenut ehjän hyvän suhteen jonkun saman miehen kanssa ihan nuoresta lähtien, niin itseluottamus voisi olla ihan toista luokkaa. Kontrasti työn ja vapaa-ajan välillä on itselläni suuri. Vapaalla mielialani on matala ja taas töihin mennessä pitää laittaa naamari kasvoille. Ei halua suoda muille sitä iloa että huomaisivat toisen pahan olon.
Sun fiilikset on tutun tuntuisia. Työpaikalla tuo pariutuneisuus voi saada ihan liian ison merkityksen. Nämä pariutuneet eivät usein huomaakaan että jättävät jonkun ihan ulkopuoliseksi jutuista, puhua paasaavat vaan puolisostaan ja lapsistaan. Toista kun voi vihloa sitä paitsi juuri niiden puuttuminen omasta elämästä. Tylsimyksiä riittää.
Onko sulla kuitenkin työpaikan ulkopuolella ystäviä / kavereita, joille jutella, ehkä kohtalotovereita? Kuulostaisi että tarvitsisit jonkun jolle puhua, ihmisen jolle ei tarvitsisi esittää yhtään vahvempaa kuin on. Jos ei ole sellaisia luotettavia ihmisiä, niin kannattaa miettiä myös työterveyshuoltoa. Sanoiksi puettu ongelma on aina pienempi ongelma. Toivon sinulle voimia ja jaksamista työssä!
Joo ei oikein ole ketään kelle voisi luottamuksellisesti puhua, muutama kaveri on kyllä jonka kanssa voi käydä esim baarissa mutta ei oikein ketään tosiystävää pelkään että jos lähden näille ns kavereille puhumaan yksinäisyydestä ja muista ongelmistani niin saattavat säikähtää ja olen sitten ihan ilman ihmis suhteita mulle on ainakin niin että huonokin seura on parempaa kuin ei seuraa lainkaan sitä eristäytyy niin äkkiä jos jää tyystin yksin. Mutta parisuhteen puuttuminen tekee elämästä jotenkin onton ja tarkoitsemattoman. Jotenkin tuo yksineläminen korostuu vielä muutaman hengen työpaikalla. Arki on vaan yksin asujalle todella harmaata, aamulla töihin illalla kotiin aamulla töihin jne... ei voi kellekkään puhua mitään. Työ motivaatiokin laskee kun ärsyttää vaan työkavereiden jutut perheestään
On hyvä että sinulla on kavereita, eristäytyminen ei kuulosta tosiaankaan hyvältä vaihtoehdolta. Jos tuntuu, että kavereille ei voi puhua, niin suosittelisin kyllä sitten ihan ammattiapuakin. Voi olla niinkin, että joskus sitä ehkä turhaankin pelkää kaverien reaktiota jos niille kertoisi jotakin ikävämpää. Mutta ihan kuinka sinusta vaan tuntuu.
Työpaikalla voi jutut olla yksipuolisia niin kuin jo olikin puhetta, mutta voisitko itse aktiivisemmin ehdottaa muita puheenaiheita? Ajattelin että jos muut innostuisi niistä niin voisit puhua ensinnäkin jostain minkä koet itsellesi läheisemmäksi ja toisekseen et tuntisi itseäsi niin ulkopuoliseksi. Kuka tietää, ehkä jotkut muutkin työpaikalla ovat jossain määrin tympääntyneitä kotielämän ruodintaan ja haluaisivat jutella vähän jostakin ei-niin-henkilökohtaisesta ja vähän yleisemmin merkittävästä asiasta.
Parisuhde on hyvä tavoite. Vaikka totuuden nimessä sekään ei tee aina autuaaksi, on vaikeitakin liittoja joissa arki on vaikkapa ainaista mököttämistä tai väkivaltaa. Olet siinä mielessä onnellinen, ettei sinun tarvitse kärsiä tällaisesta.
Voi ihan hyvin ollakkin etten olisi parisuhteessa mitenkään onnellisempi mutta en ole sitä ikinä kokenut niin ei sitä voi tietää ja sen puuttuminen kalvaa todella paljon mieltä. Haluisin vaan niin paljon tietää miltä tuntuu kun olisi oikeasti ihminen joka välittäisi siitäkin että minäkin olen olemassa. On todellakin paljon elämän varrella ollut asioita mitkä saavutettuani olen luullut olevani onnellinen mutta tyhjä tunne on aina palannut, että tämmöistäkö tämä sitten oli. Saatan tavoitella liikoja mutta parisuhde pitäisi jokaiselle olla ihan realistinen tavoite eikä sitä saisi pitää mahdottomana koska sitä myötenhän asia vain vaikeutuu.
Toki töissä muutakin puhutaan mutta jollain tavalla jutut melkeinpä kietoutuu aina perheeseen. Jos vaikka alan puhumaan säästä niin joku johdattelee siitä puheenaiheen perheensä lomamatkaan liittyvään säätilaan. Tai sitten puhuessa harrastuksesta siihen liittyy yleensä keskustelu puolison mielipiteeseen kyseisestä harrastuksesta, ei oikein innosta siihen päälle sanoa että minullapa ei ole ikinä ollut ketään joka häiritsisi harrastuksia tai yleensä koko elämää. Eipä vaan kiinnosta yksin mitään kyllä harrastaakaan. En voi työkavereita siitä syyttää että jotenkin ulkopuolelle oltaisiin jätetty mutta kun ei vain jaksa sitä kun joku tulee kertomaan lomastaan kuinka oltiin perheen kanssa mökillä tehden sitä ja tätä ja hauskaa oli. Päälle vielä kysytään että mitä minä tein, kävinkö jossain, kenen kanssa olit. Sano nyt siihen sitten että yksin kotona miettien tappaakko itsensä vai ei. Ei semmosta voi mennä sanoon jos meinaa vähänkään pitää kullisseja koossa. En oikein osaa kertoa miltä tällä hetkellä tuntuu, näin tekstinä kaikki voi näyttää sivullisen silmään kovin mitättömältä, saattaa ne sitä ollakkin mutta mulle nämä tuntuu lähes ylitsepääsemättömiltä asioilta. Ennen lomaa tuntui voimat olevan jo todella vähissä, mutta olo tuntuu pahentuneen loman aikana, voi kyllä olla että olo helpotuu kun on pari viikkoa ollut taas töissä mutta pelkään lopullista romahdusta. Etten jaksa enään näytellä hyvin voivaa ja peitellä yksinäisyyttä. Niiden myötä menee sitten viimeisetkin itsetunnon rippeet.
Ei sinun asiasi ole ollenkaan "mitättömiä". Yksinäisyys on iso ja kipeä asia. Jokainen kaipaa ihmistä, joka välittää, ja jos se puuttuu, niin monet asiat - jotka esim. seurustelevat kokevat kahdestaan - voivat yksinäisestä tuntua mitättömiltä ja arvottomiltakin. Toistan, että parisuhde on realistinen tavoite. En ymmärrä miksi sinulla ei olisi mahdollisuuksia siihen siinä missä kenellä hyvänsä. Olet järkevä ja myös tunteva ihminen - luulen, että seurassasi viihtyy.
Sori jos jankutan, mutta jos olo tuntuu sietämättömältä, niin kannattaisi jutella siitä jollekin. Henkinen hyvinvointi on tärkeää ja jos se rapautuu, niin siitä kärsii niin työ- kuin yksityiselämä.
Olen naimisissa, mutta kuitenkin koko ajan yksin. Miehellä ja pojalla on yhteinen harrastus, joka on vienyt heidät kokonaan. Kotonakin heidän puheenaiheensa koskee tätä harrastustoimintaa. Kun yritän virittää jotakin muuta keskustelunaihetta, jompikumpi ohimennen hymähtää jotakin. Minusta tuntuu hyvin usein, että minulla ei ole paikkaa heidän elämässään. Joten minä en voi kertoa kenellekään, että olimme perheen kanssa jossakin ja teimme perheen kanssa jotakin. Meillä on perhe, mutta minä en tunne kuuluvani siihen.
Onhan sitä yksinäisyyttä monenlaista joillakin on ystävien puute toisilla taasen seurustelukumppanin pahimmassa tapauksessa kummatkin. Ja vaikka olisi molemmat niin voi silti olla yksinäinen, maailma on vaan niin sairas paikka.