Kopsattu kirjoitus Helsingin Sanomista, joka oli mielipidesivulla B4 15.7.2007:
"Isätön lapsi ei kaipaa säälittelyä vaan tukea tilanteensa käsittelyyn
"Varmasti lspset voisivat paremmin , jos heillä olisi lupa kasvaa itsekseen ilman paineita imitoida kulttuurillisesti hyväksyttyä miehen mallia."
Isättömistä pojista kertoneessa kirjoituksessa (HS 5.7.) viitattiin lastenpsykiatri Jari Sinkkosen haastattelun ohella psykiatrisiin tutkimuksiin, joiden mukaan ilman isää aikuistuneilla pojilla olisi muita enemmän aggressiivisuutta ja käytöshäiriöitä sekä suuempi riski syyllistyä väkivaltarikoksiin.
On arveluttavaa syyttää ongelmista isän puuttumista sinänsä ja leimat ydinperhemallista poikkeavat perheet huonoksi kasvuympäristöksi. Moniarvoisessa yhteiskunnassa yksinhuoltajaperheistä ei voi puhua yhtenä massana. Perheiden kirjo on yhtä suuri kuin ydinperheellisilläkin.
Syyt ja suhtautuminen isän puuttumiseen ovat moninaiset. Isä voi olla kuollut tai hylännyt perhensä. Eron jälkeen suhteet ovat olleet liian mutkikkaita. Äiti on halunnut synnyttää lyhyestä suhteesta alkunsa saaneen lapsen, vaikkei isä ole ollut kuvioissa mukana. Tai lapsi on ehkä saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla, rekisteröidyn luovuttajan tai tutun miehen sukusoluja käyttäen.
Tutkimuksissa mainitut, pitkälle aikuisikään ehtineet "isättömät" pojat eliät nuoruuttaan menneinä vuosikymmeninä, jolloin avioton lapsi oli suuri häpeä, taakka ja säälittelyn kohda. Eronneet olivat epäilyttäviä ja yksinhuoltajat löyhämoraalisia, toisen luokan kansalaisia. Aikuiseksi varttuminen hävettävänä ja säälittävänä tapauksena ei ollut helppoa.
Ei tarvitse ihmetellä, miksi monen elämä lähti kulkemaan vääriä ratoja. Näistä lähtökohdista käytöshäiriöt ja aggressiivisuus tuntuvat ymmärettäviltä reaktioilta ympäristön asenteisiin ja poikkeavuuden kokemukseen. Kyllä minäkin löisin nyrkkiä pöytään, jos saisin jatkuvasti tuntea olevani hävettävä toisen luokan kansalainen. Ja vihaisin sitä miestä, joka kaiken on aiheuttanut.
Asenteet ovat toki muuttuneet vähän suvaitsevaisemmiksi. Silti yksinhuoltajaksi päätyminen on harvoin tietoinen valinta. Puolison kuolema tai jätetyksi tuleminen sekoittavat perheen elämää vuosiksi eteenpäin.
Vaikkei isättömyyteen liittyisikään sen kumpaa kriisiä, kulttuurisesti poikkeavassa perheessä kasvava lapsi saa tuntea nahoissaan olevansa erilainen. Hän tarvitsisi ympäristöltään tukea toiseutensa käsittelyyn. Myös lapsiryhmissä kaivattaisiin asennekasvatusta siitä, ettei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla perhe.
Pitiäisi hyväksyä, etteivät kaikki lasten pulmat liity perhemuodostelmaan.
Isän kuolema tai hylkääminen sattuu varmasti. Silti väitän, ettei toisenlaisen perheen tavitse olla ongelma, jos lapsi saisi varttua sallivassa kulttuurissa. Erilaiset lähtökohdat olisivat aidosti hyväksyttyjä; ei edes lähdettäisi liikkeelle ahtaasta "kaikillahan on isä ja äiti" -oletuksesta.
Ydinperhe ei ole luonnonlaki vaan tietyn aikakauden tuote ja kulttuurinen, ihmisten muovaama rakennelma. Varmasti lapset voisivat paremmin, jos heillä olisi lupa kasvaa itsekseen ilman paineita imitoida kulttuurisesti hyväksyttyä "miehen mallia".
Erilaisten perheet ja lapset kaipaavat tasa-arvoista suhtautumista ja tukea toisenlaisuutensa käsittelyyn.
Yksipuolisten psykologisten näkemysten ja pakollisten miehen mallientyrkyttämisten lisäksi pitäisi huomioida asian kulttuurinen ja yhteiskunnallinen puoli.
Kaivattaisiin monitieteellistä ymmärrystä ja ihmisten kuuntelua keskinäisen nokittelun sijaan. Perheiden kanssa työskenteleviltä edellytettäisiin kykyä nähdä perhe kulttuurisena muodostelmana.
Toki sen ainoan vanhemman jaksamiseenkin pitäisi satsata. Tarvittaisiin lisää vanhempien välisiä lastenhoitorinkejä, edullisia lapsiparkkeja ja "varamummoloita", jonne jälkeläisensä voisi jättää hetkeksi hoitoon ilman leimautumisen pelkoa.
Elina Rikkilä
toimittaja, äiti
Helsinki
"Isätön lapsi ei kaipaa säälittelyä vaan tukea tilanteensa käsittelyyn
"Varmasti lspset voisivat paremmin , jos heillä olisi lupa kasvaa itsekseen ilman paineita imitoida kulttuurillisesti hyväksyttyä miehen mallia."
Isättömistä pojista kertoneessa kirjoituksessa (HS 5.7.) viitattiin lastenpsykiatri Jari Sinkkosen haastattelun ohella psykiatrisiin tutkimuksiin, joiden mukaan ilman isää aikuistuneilla pojilla olisi muita enemmän aggressiivisuutta ja käytöshäiriöitä sekä suuempi riski syyllistyä väkivaltarikoksiin.
On arveluttavaa syyttää ongelmista isän puuttumista sinänsä ja leimat ydinperhemallista poikkeavat perheet huonoksi kasvuympäristöksi. Moniarvoisessa yhteiskunnassa yksinhuoltajaperheistä ei voi puhua yhtenä massana. Perheiden kirjo on yhtä suuri kuin ydinperheellisilläkin.
Syyt ja suhtautuminen isän puuttumiseen ovat moninaiset. Isä voi olla kuollut tai hylännyt perhensä. Eron jälkeen suhteet ovat olleet liian mutkikkaita. Äiti on halunnut synnyttää lyhyestä suhteesta alkunsa saaneen lapsen, vaikkei isä ole ollut kuvioissa mukana. Tai lapsi on ehkä saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla, rekisteröidyn luovuttajan tai tutun miehen sukusoluja käyttäen.
Tutkimuksissa mainitut, pitkälle aikuisikään ehtineet "isättömät" pojat eliät nuoruuttaan menneinä vuosikymmeninä, jolloin avioton lapsi oli suuri häpeä, taakka ja säälittelyn kohda. Eronneet olivat epäilyttäviä ja yksinhuoltajat löyhämoraalisia, toisen luokan kansalaisia. Aikuiseksi varttuminen hävettävänä ja säälittävänä tapauksena ei ollut helppoa.
Ei tarvitse ihmetellä, miksi monen elämä lähti kulkemaan vääriä ratoja. Näistä lähtökohdista käytöshäiriöt ja aggressiivisuus tuntuvat ymmärettäviltä reaktioilta ympäristön asenteisiin ja poikkeavuuden kokemukseen. Kyllä minäkin löisin nyrkkiä pöytään, jos saisin jatkuvasti tuntea olevani hävettävä toisen luokan kansalainen. Ja vihaisin sitä miestä, joka kaiken on aiheuttanut.
Asenteet ovat toki muuttuneet vähän suvaitsevaisemmiksi. Silti yksinhuoltajaksi päätyminen on harvoin tietoinen valinta. Puolison kuolema tai jätetyksi tuleminen sekoittavat perheen elämää vuosiksi eteenpäin.
Vaikkei isättömyyteen liittyisikään sen kumpaa kriisiä, kulttuurisesti poikkeavassa perheessä kasvava lapsi saa tuntea nahoissaan olevansa erilainen. Hän tarvitsisi ympäristöltään tukea toiseutensa käsittelyyn. Myös lapsiryhmissä kaivattaisiin asennekasvatusta siitä, ettei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla perhe.
Pitiäisi hyväksyä, etteivät kaikki lasten pulmat liity perhemuodostelmaan.
Isän kuolema tai hylkääminen sattuu varmasti. Silti väitän, ettei toisenlaisen perheen tavitse olla ongelma, jos lapsi saisi varttua sallivassa kulttuurissa. Erilaiset lähtökohdat olisivat aidosti hyväksyttyjä; ei edes lähdettäisi liikkeelle ahtaasta "kaikillahan on isä ja äiti" -oletuksesta.
Ydinperhe ei ole luonnonlaki vaan tietyn aikakauden tuote ja kulttuurinen, ihmisten muovaama rakennelma. Varmasti lapset voisivat paremmin, jos heillä olisi lupa kasvaa itsekseen ilman paineita imitoida kulttuurisesti hyväksyttyä "miehen mallia".
Erilaisten perheet ja lapset kaipaavat tasa-arvoista suhtautumista ja tukea toisenlaisuutensa käsittelyyn.
Yksipuolisten psykologisten näkemysten ja pakollisten miehen mallientyrkyttämisten lisäksi pitäisi huomioida asian kulttuurinen ja yhteiskunnallinen puoli.
Kaivattaisiin monitieteellistä ymmärrystä ja ihmisten kuuntelua keskinäisen nokittelun sijaan. Perheiden kanssa työskenteleviltä edellytettäisiin kykyä nähdä perhe kulttuurisena muodostelmana.
Toki sen ainoan vanhemman jaksamiseenkin pitäisi satsata. Tarvittaisiin lisää vanhempien välisiä lastenhoitorinkejä, edullisia lapsiparkkeja ja "varamummoloita", jonne jälkeläisensä voisi jättää hetkeksi hoitoon ilman leimautumisen pelkoa.
Elina Rikkilä
toimittaja, äiti
Helsinki
Vastaukset 59
Vanhimmat
Näissä isättömien poikien aggressiviisuus - käytöshäiriö -tutkimuksissa harvoin on pohdittu ja tutkittu kunnolla syy-seuraussuhteita, vaan on saatu korrelatiivinen tulos siitä, että isättömmilla pojilla ja käytöshäiriöllä on yhteyttä. Nykytutkimuksen mukaan (jota Sinkkonen ei edusta) käytöshäiriöllä ja aggressiviisuudella on voimakas perinnöllinen alttius.......ja lisäksi olisi vissiin pohdiskeltava, että miksi avioero on tapahtunut ja vielä lisäksi tiedetään, että käytöshäiriöiden geneettinen tausta on voimakas isältä pojalle. Lisäksi "toiseus" jota edellisessa tekstissä tuodaan esiin on varmasti yksi merkittävä ympäristötekijä. Taloudelliset huolet (yh-perhe) ohitetaan täysin ikäänkuin sillä ei olisi merkitystä.
Miksi pitäisi suhtautua sallivasti siihen, että isä jättää perheensä. Minusta yhteiskunnan päinvastoin pitäisi viestittää, että sellainen vastuuttomuus lastaan kohtaan ei ole oiken lasta kohtaan, vai onko kirjoittajan mielestä.
Sama koskee äitiä, joka jättää perheensä. Eihän sellaistakaan pidä nyt noin vain sallia ja pitää normaalina tai hyväksyttävänä käytöksenä. Taas vaan aikuisen näkökulma tuotu tossa esiin, että aikuinen saisi kesken kaiken muuttaa elämäntilannettaan. Lapsen näkökulmasta tuo sallivuus on pielessä. Vanhempi hylkää lapsen ja poistuu tämän elämästä. Mitä ihmeen kulttuurin monimuotoisuuden hyväksyntää tämmöseen tarvitaan. Sellainen kulttuuri, missä tommonen on hyväksyttävä malli, ei ole lapsen näkökulmasta hyvä, vaan täysin lapsellisten aikuisten kulttuuri. Lapsi unohdetaan.
Tuo on kehoitus, käsky ja suorastaan määräys ainakin huostatilanteessa, kuten Helinä sinäkin olet saanut täältä lukea.
niin hullu, että jättää lapsensa, niin silloin on vaan hyvä, että poistuu perheestä, kaikille parempi. Ei ketään voi eikä pidä väkisin missään pitää, ei varsinkaan perheessä, jonka tarkoitus on, että tehdään yhteistyötä ja ollaan lempeitä toisia perheenjäseniä kohtaan.
Avioliittokin on tyhmä juttu, koska on tehty pakkositovaksi. Sellainen ihminen, joka on valmis jättämään avokumppaninsa, joutaakin menemään, hän ei suorastaan ole sen arvoinen, että hänen kanssaan kannattaisi tuhlata elämänsä päiviä.
Ei elämästä kannata tehdä keinotekoista teatteria. Ei lapsen ole hyvä kasvaa keinotekoisen teatterin keskellä.
Vaikka kumppani jättääkin puolison, niin lapselle tämä kumppani kuitenkin on isä tai äiti, jonka pitää kantaa sivistysvaltion ajattelussa vastuu lapsestaan myös erotilanteessa ja inhimillisyyteen vedoten pidän sellaista normia suotavana, että lapsi ei tule eronkaan myötä isättömäksi tai äidittömäksi. Jos normi on se, että sallitaan lapsen elämästä katoaminen, niin en halua sitä normia viljeltävän.
Teatteria on se, että esitetään lapselle ettet sinä isää tarvi, sinulla on äiti ja se sulle riittää. Lapsi joutuu siinä elämään teatteria, ettei rohkene kaivata isää.
Sitten on se kansanluonne, -tavat ja geeniperimät mukana, joten elämä ei ole täydellistä. Jos tämän kansan miehillä on vaikka asperger (myös hyvine puolineen) yleisenä, niin minkäs teet, ukot lähtee ulkoruokintaan tai ihan vapaaehtoisesti erakoksi, josta aspergerit tykkää. Niin minäkin, vaikka olen nainen.
lapsensa hylkäävän isän jotenkin PAKOTTAA välittämään lapsestaan?
Miten se oikein käytännössä tapahtuu?
Mielestäni yhteiskunnan valvollisuus on tukea enemmään lapsiperheitä, niin vanhempien välit eivät ainakaan siitä syystä kärjisty eron partaalle. Siis sekä taloudellista tukea että tukea myös lastenkasvatuksessa. Viittaan nyt sossun keksimään "kyvyttömyys vanhemmuuteen" termiin, joka pitää sisällään aina selityksiä, miten vanhemmat eivät ymmärrä arkirutiinien merkitystä jne. Jos eivät ymmärrä, niin niiden merkitys on heille selitettävä. Tai jos ote kurinpidossa on karannut käsistä, heitä on kasvatusalan ammattilaisten oikeasti neuvottava ja opetettava kotona oikeita toimia, eikä niin kuin lastensuojelumme tekee, että vie lapsen. Nämä olisivat eroja ehkäiseviä toimia.
Eri juttu on sitten, jos vanhempi ei ihan oikeasti välitä. Ei välitä edes yrittää kasvattaa lasta oikein, tai eron jälkeen ei halua pitää yhteyttä lapseen.
Ei kai ketään voi pakottaa välittämään, kyllä se on tultava ihan luonnostaan!
asioita eteenpäin, täällä kertoo miten olisi pitänyt tehdä missäkin asiassa, et ole ehkä lukenut ennemmin asioitaan...never mind...siks et vastausta saanut,, en minäkään ehkä vastaisi ko. asiaan jos tilanteeni olisi tuo ollut....aikanaan....
Onko silloin oikein leimata lapsi ja hänen kanssaan jäänyt vanhempi? Heidän tilanteensa sallimisesta tässä oli kyse.
Ei ole oikein leimata lasta, vaan on oikein leimata hylkääjävanhempi.
Mielestäni ei ole myöskään oikein kieltää lapselta oikeus kaivata isää (tai äitiä) väittämällä yleisellä tasolla täällä ja mediassa, että lapsi ei kaipaa isää. Mikä lie bessewisser tuonkin on kirjoittanut. Ei ole vielä aikuisenakaan oppinut, että lasten ja aikuisten tunteita ja ajatuksia ei voi toinen ihminen määrätä eikä ohjata. Minä en ainakaan voi mitään sille, että säälin puoliorpoja vähintään puolet niin paljon kuin koko-orpoja, ja minusta näillä on oikeus tuntea kaipausta menetettyää isän tai äidin. Olenko sallimaton nyt.
"Vaikkei isättömyyteen liittyisikään sen kumpaa kriisiä, kulttuurisesti poikkeavassa perheessä kasvava lapsi saa tuntea nahoissaan olevansa erilainen. Hän tarvitsisi ympäristöltään tukea toiseutensa käsittelyyn."
Juuri näin! Tukea eikä mielivaltaa ja leimaamista!
Mutta pienikin lasten erilaisuushan on sossussa leimattu jo vuosia "varhaisen puuttumisen" merkeissä, josta aikoinaan esimerkkinä VARPU-hysteria, jolloin huostaanottoja tehtiin mitä käsittämättömimmistä syistä. Tai ehkä turhat huostaanotot aloitettiin aikanaan VARPU-projektin (varhaisen puuttumisen) ansiosta ja tukemana.
Kaikki lasten käytös ja ulkoinen olemus jaettiin plussiin ja miinuksiin, jota pisteytystä harjoitettiin päivähoidossa ja kouluissa.
Jos lapsi oli keskiverrosta yhtään ujompi ja arempi, ei osannut sanoa kaikkia kirjaimia tai oli mitä tahansa keskiverrosta poikkeavaa, mikä katsottiin kehitysviivästymäksi, siitä tuli ISO MIINUS papereihin, jotka sitten esiteltiin lastensuojeluun. Se oli sitä aikaa, kun joku opettajakin kirjoitti nettikeskustelussa, että "Voi kun te vanhemmat tietäisitte, miten paljon lasten pesemättömien hiusten pohtimisiin ynnä muuhun opetuksen kannalta toisarvoiseen opettajan huoneessa keskusteluaikaa tuhlataan."
Stakes kehitti aikanaan varpuilun ja totesi myöhemmin, miten väärin sitä kenttätyössä toteutettiin. Joopa joo. Kyllä varpuilu elää vieläkin, jos ei muuta niin monen sossun HUOLIhengessä.
koko ikäni isättömänä - siis tietämättä hänestä mitään. Psykologian kirjat kertoivat, että minun olisi kuulunut lapsuudessani ja nuoruudessani rakentaa "ihannoitu isä - mielikuva". Näin en koskaan tehnyt. Muutamat (oppineet) ystäväni ovat tulkinneet, että torjun asian, koskapa en ala selvittää alkuperääni. Itse koen, että miksi alkaisin. Jos isäni ei ole ollut minusta kiinnostunut, miksi olisi minun tehtäväni alkaa etsiä häntä. En vaan viitsi. Joku on ehdottomasti kehottanut etsimään isääni. Hän on tulkinnut elämäntapahtumiani tuon piirteen kautta.
En ole vielä toistaiseksi - näin keski-iässä - löytänyt riittävän hyvää syytä alkaa etsiä isääni. Jari Sinkkosen mukaan olen tietenkin epäonnistunut yksilö tms., mutta olen hänen kanssaan eri mieltä niin monesta muustakin asiasta. Mielestäni Sinkkonen sekottaa julkisuuden (haluaa olla mieliksi) ja tieteen. Hänellähän on vanvan psykoanalyyttinen näkökulma asioihin, mikä sellaisenaan on yksipuolinen. Anteeksi vaan.
tässäkin suhteessa yksilöitä ja joku voi kaivata puuttuvaa isäänsä.
pitänyt kiinni avio/avoliitosta, kun se ei toiminut aikuisten kannalta tyydyttävästi. Joten lapseni ovat vain tavanneet isiään pitkin lapsuuttaan. En ikimaailmassa uskalla kysyä heiltä, paljonko he kärsivät tästä arjen isättömyydestä ja olisi tunkeilevaa kysyä heiltä jotain niin henkilökohtaista ja ehkä traagista, kysymys voisi vahingoittaa lisää, jos asia on vahingoittanut. Silti, tahtoisin kyllä tietää. Se kehittäisi ajatteluani ja mielipiteitäni. Mutta arvostan heitä niin paljon, etten voi kysyä.
lapset eivät ala puhua. Jotenkin ajattelen, että asiasta olisi hyvä tehdä ihan tavallinen. Lapset voisivat puhua asiasta, mutta eihän heidän kaikkia tuntojaan tarvitsisi kertoa. Lapsesi eivät syytä sinua mistään.
ajatukseni kysymättömyyteen siihen, että en olisi halunnut että itseltäni moista kysytään, ainakaan että omä äiti olisi arvaamatta kysynyt. Jotkut asiat on itselle niin henkilökohtaisia, ettei niitä halua jakaa, koska ne ovat omaa sisintä ja rakennusmaata.
isättömyydestäni mieleen syyttää ketään. Arvelen, että ko. seikka on tarjonnut minulle omanlaisen, kiinnostavan elämänpolun. En myöskään ole asiasta keskustellut paljoa äitini kanssa - koskapa se on hänelle vaikea asia. Minä kyllä elän asian kanssa sulassa sovussa.
lasten kanssa asiasta keskustelua, vaikka kunnioitatkin lasten "omaa sisintä". Jos elämän perustavan asian pitää vain omana tietonaan, se jollain tavalla eristää ihmistä ja jättää yksin asian kanssa. Eli siitä saattaa seurata yksinäisyyden tunnetta. Sen vuoksi edelleen kehotan keskustelemaan asiasta. Asiasta ei tarvitse keskustelaa suoraan töksäyttämällä, vaan esim. hyvien lastenkirjojen kautta (jos lapset ovat sen ikäisiä). Käytä mielikuvitusta ja etsi hyvä tapa ottaa asia käsittelyyn.
tutkimuksensa siten, että haastattelisi ja tutkisi koko yhteiskunnan aikuistuneita tai aikuisuutta lähellä olevia isättömiä, ovatko kärsineet vai ei. Ja lisätä tutkimukseen kuuluvaksi heidän lapsuutensa aikainen ympäristön suhtautuminen isättömyyteen ja isättömien perheiden taloudellinen tilanne suhteutettuna kaksinhuoltajaperheiden taloudelliseen tilanteeseen sinä aikana. Tutkimusta jostain vankiloista tai mielisairaaloista, joissa asiakaskunta valikoitunutta, ei pidä tehdä. Luulenpa, että tutkimusta on jo aloitettaessa tehty tietynlainen päämäärä tai ennakko-odotus mielessä. Ja olen aloittajan kanssa samaa mieltä, että yhteiskunnan negatiivinen suhtautuminen ne vaikeudet aiheuttaa, eikä isättömän lapsen lapsuuskodin läsnäoleva, poissaoleva tai puuttuva perheenjäsen.
Jos lastenkirja tehdään aihesuuntautuneesti, kuten isättömyydestä, niin kirja lisää käsitystä, että tässä on nyt jotain kauheaa, kun opaskirja on tehty. Lapseni ei ole niin pieniä, että voisin toteuttaa ehdotuksesi, elettiin vain siten, että ihmisiä ollaan ja ihmisiä on muutkin, eikä kauheesti painotettu, että joku siellä joukossa on tai ei ole ISÄ. Toisinaan puheltiin, että tuo leukaviiva on periytynyt isän puolelta tai joku taito tms.
"Moniarvoisessa yhteiskunnassa yksinhuoltajaperheistä ei voi puhua yhtenä massana. Perheiden kirjo on yhtä suuri kuin ydinperheellisilläkin.
Syyt ja suhtautuminen isän puuttumiseen ovat moninaiset. Isä voi olla kuollut tai hylännyt perhensä. Eron jälkeen suhteet ovat olleet liian mutkikkaita. Äiti on halunnut synnyttää lyhyestä suhteesta alkunsa saaneen lapsen, vaikkei isä ole ollut kuvioissa mukana. Tai lapsi on ehkä saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla, rekisteröidyn luovuttajan tai tutun miehen sukusoluja käyttäen.
Tutkimuksissa mainitut, pitkälle aikuisikään ehtineet "isättömät" pojat eliät nuoruuttaan menneinä vuosikymmeninä, jolloin avioton lapsi oli suuri häpeä, taakka ja säälittelyn kohda. Eronneet olivat epäilyttäviä ja yksinhuoltajat löyhämoraalisia, toisen luokan kansalaisia. Aikuiseksi varttuminen hävettävänä ja säälittävänä tapauksena ei ollut helppoa.
Ei tarvitse ihmetellä, miksi monen elämä lähti kulkemaan vääriä ratoja. Näistä lähtökohdista käytöshäiriöt ja aggressiivisuus tuntuvat ymmärettäviltä reaktioilta ympäristön asenteisiin ja poikkeavuuden kokemukseen. Kyllä minäkin löisin nyrkkiä pöytään, jos saisin jatkuvasti tuntea olevani hävettävä toisen luokan kansalainen. "
levittää, vuosikymmenten takaista väärää asennoitumista niin lapsiin kuin yksinhuoltajiinkin.
Lapsi siitä kärsii kaikkein eniten, mutta eiväthän törkykirjoittajat yleensä lasten asialla olekaan, vaan yleensä itsensä tai sitten ilkeilevät ihan muuten vain.
On minustakin väärin leimata ongelmalasta ihan vain siksi, että hän on yh-perheestä. Koska ensinnäkin ei aina ole äidin valinta se, että hän on yh, ei monessakaan mielessä. Ja moniarvoisessa nykykulttuurissa hyvä isän malli voi olla joku muukin mies, vaikka isä ei lapsesta välittäisikään.
Onhan niitä sellaisia tapauksia, joissa isä kieltää mustaa valkoisella sekä lasta että äitiä ottamasta mitään yhteyttä häneen. Totta hitossa se on väärin lasta kohtaan, mutta mitä sille kukaan voi tehdä?
Mutta väärässä on sekin palstan ylläpitäjä, joka sallii kaikkien yh-äitien mollaamisen palstallaan. Siellähän on julistettu tekstiä, että kaikki yh-äidit ovat alkoholisteja ja mitä kaikkea. Menettävät uskottavuuden oman asiansa eteenpäin viennissä tuollaisilla julistuksillaan.
Kaipaahan leskeksi jäänytkin empatiaa ja myötätuntoa. Miksi ei sitten puoliorvoksi jäänyt lapsi?
kokisin sen jotenkin häpeällisenä ja sellaisena, että olen isättömänä huonompi, kuin muut.
Kohtalo vaan on kurja isättömällä. Miksi empatiaa saava olisi huonompi kuin muut ihmiset. Jos ei saa empatiaa lapsena, ei sitä itsekkään osaa isona tarjota.
vuoksi kurjaa kohtaloa!
Nyt on kyse pienestä, isää kaipaavasta lapsesta. Mielestäni sellaista isättömyyskulttuuria ei tule viljellä yleisesti vaan mielestäni pitää pönkittää edelleenkin kulttuuria, jossa lapsen oikeutta molempiin vanhempiinsa sovelletaan YK:n lasten oikeuksien sopimuksen mukaisesti. Tuohon sopimukseen Suomi on liittynyt ja sen mukaan lapsella lähtökohtaisesti on oikeus tuntea vanhempansa.
en halua. Jos olisi jossain elämäni vaiheessa tavannut isäni, voisi asia olla toisin. Olen kuitenkin oman elämänkokemukseni mukaan myös sitä mieltä, että perheet voivat olla yhden vanhemman perheitä / sateenkaariperheitä, eivätkä ne ole sen huonompia kuin muut. Ainoastaan ylisuuria rahasta liikaa lapsia ottavia perheitä en hyväksy!
Nythän olikin kyse siitä kaipaako lapsi isää elämäänsä, ei siitä, kaipaako sateenkaariperheen aikuinen jotain puuttuvaa aikuista sinne, eikä myöskään ollut kyse siitä, että kaipaako ns. tavisaikuinen sateenkaariperheeseen sitä isää. Nyt oli kyse siitä, kaipaako lapsi isää. Jokaisella kai sellainen on, jossain elossa tai kuollut, kun me naiset emme ole yksineuvoisia.
Toistan, että yksiselitteisesti YK:n lasten oikeuksien sopimuksessa sanotaan, että lapsella on oikeus tuntea vanhempansa. Minusta se on hieno asia.
Jos vanhempi ei halua tätä lastaan tuntea, niin se on surullista, lapselle.
puuttuvasta isästäni koskaan. Miten sellaista kaipaa, mitä ei ole koskaan ollut.
voivat hänet löytää - ihan YK:n sopimuksien mukaan.
YK:n lasten oikeuksien sopimus tarkoittaa pääsääntöisesti sitä, että silloin kun lapsi on vielä pieni, niin aikuisten ja systeemin tulee huolehtia siitä, että hän tuntee vanhempansa. Näin ei lapsen itse tarvitse sitten isona miettiä ja päättää haluaako tietää kuka tämä on vai eikö halua, koska tiedosta on huoledittava lapsuudessa jo perusoikeutena. Lapsen oikeus tuntea vanhempansa on myötäsyntyinen peruslähtökohta, josta sallivuuden ja monimuotoisuuden varjolla ei pidä livetä.
Jotain häikkää tossa aloituksessa on, kun aloittaja kuvittelee, että lapsi olisi muiden mielestä huono tai leimattu, jos hänellä ei ole isää. Ei näin kukaan ajattele, vaan niin, että lapsiparan puolesta on vanhempi tai joku muu päättänyt, että syytä isän tuntemiseen ei ole. Ilmeisesti jotain häpeää tuntevatkin nämä lapsen perusoikeuden yli kävelleet aikuiset yrittäessään valaa uskoa siihen, ettei lapsi isää muka kaipaa ja aivopesevät lapsenkin uskomaan, jos tämä uskaltaa sellaisesta tabusta edes kysäistä (se kun on arka asia perheen aikuisille/aikuiselle). Näin lapsi joutuu hyysäämään aikuisten kantaa ja olemaan vahvempi kuin aikuiset, vaikka kyse on enemmän hänen asiastaan kuin muiden. Miksi tämmöistä lasta kohtaan ei saisi tuntea myötätuntoa. Miksi halutaan niin kova kulttuuri Suomeen, kuin mitä tämä aloittaja esittää.
Oli niin hyvä, että toin tänne. Varmasti monelle tärkeääkin asiaa.
ongelma. Isättömyyteni on varmasti ollut muille ihmisille suurempi ongelma, kuin itselleni. Ja välillä minun on pitänyt miettiä - niin kun nyt tässä keskustelussa, että mitenkähän minun pitäisi tuntea, että tunnen oikein. Olen mielestäni empaattinen ja tunteva ihminen - vaikken puuttuvaa isääni kaipaakaan. Sen sijaan kaipaan paljon yli 10 vuotta sitten kuollutta mummoani.
Kun nyt kerrot, että asia ei ole sinulle ongelma, vaan muille suurempi ongelma niin olet varmaan oikeilla jäljillä. Pelkonahan onkin, että voit erehtyä kuvittelemaan oikeudeksesi päättää oman lapsesikin kohdalla hänen ylitseen siitä, että hän ei tule isäänsä tuntemaan ja pelkona on tuon aloituksen perusteella, että tämmösiä aikuisia pitäisi vielä jopa tukea tuollaisessa lapsen oikeutta polkevassa päätöksenteossa muka sallivuuteen vedoten. Tuskinpa sinä mummoasikaan ymmärtäisit surra, jos et tuntisi häntä tai olisi kuullut tarinoita hänestä edes.
Tähän ei tarvita mitään ihme tieteellisiä tutkimuksia, että tuleeko niistä isättömistä pojista agressiivisia vai ei. Myös lauhkea poika on yhtä lailla kärsinyt isänsä puutteesta, mutta ei vaan pistä ympäristöään kärsimään kanssaan. Kyse jokaisen lapsen perusoikeudesta edelleen ja sitä ei tieteellisin todisteluin tai todisteluitta muuksi muuteta, vielä vähemmän ideologioin.
ainoa tässä keskustelussa, jolla on oma kokemus takanaan. Muut ehkä vain yrittää kuvitella sellaista tilannetta, niinkuin minäkin joudun kuvittelemaan ja jouduin tekemään niin myös äitinä.
Minulle tehtiin hallaa pikkulapsena kertomalla vanhaa satua isättömästä lapsesta, joka halusi ostaa itselleen isän kaupan hyllyltä ja kuinka kärsinkään, kun sadussa julmasti tehtiin selväksi, ettei se onnistu. Jäin niin säälimään isätöntä lasta. Tuolla tavoin kulttuuri siirtää hyvät ja pahat seuraavalle sukupolvelle. Ehkä tuollaista sääliä (ahdistusta) ei tarvitse siirtää kulttuurissa eikä pelotella lapsia tuollatavoin. Se ei ainakaan ollut aloituksessa mainittua tukea toiseuden käsittelyyn, vaan se oli toiseuden korostamista ja säälin herättämistä ja avustus kiusaaville löytää kiusaamisen aihe.
Eikä ole oikein päiväkodissa valmistaa isänpäiväkorttia siirtämällä isättömät siksi ajaksi toiseen huoneeseen, jotain muuta pitäisi keksiä.
Lapsen oikeuden tuntea vanhempansa myötäsyntyiseksi peruslähtökohdaksi, mutta samalla tehnyt miehet monia seksikokemuksia havitteleviksi ja ei niin kovin kiintyviksi, lasta haluaviksi eikä paikallaan pysyviksi ja vielä luoja tehnyt senkin virheen, että lähes jokaikinen nainen tahtoo elämässään ainakin yhden lapsen, siis LAPSEN, miehellä ei niin väliä.
Kolme yhteensovittamatonta virhettä, miten tästä selviämme, niin että kaikki ovat tyytyväisä ja kaikkien oikeudet toteutuu.
Aika raju ratkaisu päiväkodilta. Ei ole tädit luovuutta oppineet omassa lapsuudessaan (päiväkotibroilereita varmaan ite).
Muuten olin aistivinani tuosta kirjoituksesta, että hylkääjä-isää tai hylkääjä-äitiä ei saisi luokitella pahaksi tai hyväksi. Minusta on hyvä kyllä lapsille viestittää, että lapsensa hylkääminen ei ole hyväksyttävää, jotta he sitten itse eivät ainakaan hylkäisi lastaan. On sitäpaitsi aivan luonnollista, että äitinsä tai isänsä hylkäämää lasta kohtaan toiset lapset, joilla on vanhemmat vielä tallella, tuntevat myötätuntoa. Ei isätöntä tai äiditöntä toiset lapset kiusaa siitä. Kyllä jokainen lapsi itse pystyy kuvittelemaan millaista olisi, jos tuntisi isäänsä tai äitiään.
Se nyt vaan on tragedia lapselle, eikä sitä tule kieltää tai vähätellä. Lapsella on oikeus aitoihin tunteisiin ja tunteiden ilmaisuun kanssa. Hänellä on oikeus pettyä siihen, että isä ei välitä tietää hänestä, tai äiti ei välitä hänestä tietää. Miksi ihmeessä lapselta odotetaan suurpiirteisyyttä näin merkittävässä asiassa, kun muuten nipotetaan pikkuasioista.
Minusta on epämiellyttävää, että nimimerkki "ehkä" kävi henkilökohtaisuuksia arvailemaan kohdallani. En aio paljastaa mitään sellaista, arvaile mitä arvailet. Olen kirjotanut tänne mielipidepalstalle oman mielipiteeni. Miksi minun pitäisi taustani paljastaa.
Sitten vielä tämä miehen malli sössötys. Ei ole puute miehen mallista vaan on puute ihan oikeesta miehestä.
en Helinälle, en kysele sinulta enkä muiltakaan mitään.
Katsoin kieroon noi ketjut. Olen pahoillani.
kandeis katsoo nenäänsä pidemmälle aikuisena, jotta lapsi ei kärsis. Jo tuo ajattelu, että haluaa lapsen mutta miehellä ei ole niin väliä on keskenkasvuinen. Sillä miehellä kun on väliä lapselle, joten on hämmästyttävää, että joku nainen haluaa itselleen lapsen, mutta ei näe vaivaa miehen suhteen (lapsensa parhaaksi). Eipä kauheesti sitä lasta siis ajattele, jonka itselleen haluaa, jos noin on. Ei ihme jos mies vaihtaa vähemmän itsekeskeiseen. Miksi näin on nykyään, että ei rakastuta eikä jakseta sitoutua, johtunee siitä, että aikuiset pärjää ilman sitoutumista eikä lapsen tunteita siinä mylläkässä oteta huomioon. Pitäis ottaa. Aloitus kylläkin ajoi sitä linjaa, että aikuisten monimuotoisuutta tulee sietää ja tukea. Vähän silleen mulle, kaikki, nyt ja heti.
"Isättömyyteni on varmasti ollut muille ihmisille suurempi ongelma, kuin itselleni. Ja välillä minun on pitänyt miettiä - niin kun nyt tässä keskustelussa, että mitenkähän minun pitäisi tuntea, että tunnen oikein."
synnyttyä ollut täysin keskenkasvuinen. Se ei kuitenkaan tee elämästä sen vähempää arvokasta tai vähempää elämisen arvoista.
Tuskin kaikki "isättömänä" kasvaneet pojat ja tytöt on kuitenkaan olleet ITSEKESKEISEN äidin hoteissa.
Ja tuskin aloitus nyt tuota tarkoitti: vähän silleen mulle, kaikki, nyt ja heti!
Vaan etkö osaa Helinä-Keiju nähdä asian ydintä: kirjoitushan on vastine aikempaan Hesarissa olleeseen kirjoitukseen, jossa käsitellään "isättömien" poikien joutuvan rikolliselle polulle. Ikään kuin "isälliset" pojat eivät sortuisi rikoksiin. Ja tietenkin isättömyys on äitien syy, vai kuinka Helinä?
ja niitä voi sepittää lapsen tilanteen huomioon ottavaksi. Nykyisin on esim. olemassa Perhekirja, jossa hauskalla tavalla (etupäässä kuvin) esitellään erilaisia perheitä. Esimerkiksi tällaisen kirjan katselun myötä lapsi saattaa kertoa jotakin omista tuntemuksista tai oivaltaa jotkain omasta tilanteestaan. Hienotunteisuus on tärkeää - mutta toisaalta myös rohkeus ja hyväksyvyys. Joskus huumori - vaikeissakin asioissa voi helpottaa tilannetta. Joillakin on myötäsyntyinen taito toimia niin.
Silloin kun äiti päättää tieten tahtoen hankkia lapsen mutta ei omien sanojensa mukaan tarvitse miestä (eikä siten hänen lapsensa isää), niin tottakai isättömyys on äidin ratkaisu silloin.
Sitten jos lapsi on menettänyt isänsä onnettomuuden, avioeron tai muun takia, niin hänhän on kaiketi tuntenut isänsä ja tietää kuka tämä on. Tai hänelle ainakin kerrotaan mitä isälle on tapahtunut ja että sellainen oli tai on jossakin.
Se, että myötätuntoa menetyksestä ei tulisi ilmaista on outo ajatus, kun julkkiksetkin vinkuvat itselleen myötätuntoa lehtien palstoilla jonkun tutun julkkiksen menettäessään tyyliin (menetin hyvän ystävän). Kyllä myötätunto on ihan tavoiteltu ja hyväksytty asia, eikä ole näistäkään julkkiksista tehnyt huonoa tai leimannut vaikka he surevat. Isättömien ei oikein ympäristössään varmaan sallita kaivata sitä mitä ei ole eli isää. Se on tabu, sanokaa minun sanoneen.
Nämä ovat eri asioita. Olen ymmärtänyt että täällä nyt on henkilöitä, jotka ajavat tuota ensimmäistä vaihtoehtoa, että lapsi tehdään eikä mitään isää ole tarkoituskaan ottaa kuvioihin mukaan. Minusta se on itsekästä, oli nainen minkä ikäinen tahansa. Mies ei tollasta ratkaisua pysty tekemään, koska ei synnytä, joten kyllä, näiden äitien syy se lapsen isättömyys on.
Muuten, nyt kun femakot alkavat pikkuhiljaa taipua ajatukseen, että kenties joku näin tuotetuista pojista saattaisikin kaivata isää elämäänsä, niin seuraavaksi väitän, että kyllä pikkuinen tyttökin isää kaipaa. Ei oo kivaa vaan akkojen kesken ja erillisen miesmallin jeesaamana.
Eli en edelleenkään kannata YK:n lasten oikeuksien sopimuksen vastaista kulttuuria tänne, mitä tulee lapsen oikeuteen tuntea vanhempansa.
Ainahan ihminen tuntee oikein. On vahingollista salvata tunteitaan ympäristön paineiden tai velvotteiden mukaisiksi. Sinua on taidettu paljon velvoittaa tunnetasolla, kun ajattelet että sinun pitäisi välttää tuntemasta "väärin". Olet kiltiksi tehty.
Tässä nähdään päiväkodin tasapäistämisjärjestelmä kaikessa naurettavuudessaan. Ei olla osattu ottaa huomioon suunnittelussa, että lapset ovat yksilöitä jopa itsestään riippumattomista syistä. Laumaan sopimattomat on siis eristetty toiseen huoneeseen siksi aikaa kun muut suorittavat suunnitelmaa. Apua.
Miksei isänpäivän lähestyessä voida tehdä niin, että lapset tekevät kortin kenelle haluavat. Ne joilla on isät voivat sitten antaa sen kortin isälle, jos haluavat (kaikki eivät halua, mutta tuolla menolla joutuvat päiväkodissa teeskentelemään haluavansa). Äitienpäivänkortin kanssa on varmaan sama ongelma, sillä ihan jokaisellahan ei ole äitiä.
Kyllä on luovuuskasvatus kaukana, jos sanellaan jo päiväkodissa kenelle kortti pitää askarrella. Entäs jos ei huvita mitään korttia tehdä, eikä sallita jättää väliin.
Tasapäistäminen pitää heti lopettaa. Jos aloitus oli tasapäistämistä vastaan ja sitä vastaan, että määrätään lapsen oman luovuuden yli niin siitä olen samaa mieltä. Varmaan vähentäis niin isättömien, kuin isälleen suuttuneidenkin lasten agressioita, kun ei tavit teeskennellä miellyttävänsä.
kyseenalaistit empatiakyvyn - jollei kaipaa puuttuvaa isäänsä. En ainakaan sinun käskystäsi tunteitani muuta - ehkäpä osoitin vaan herkkyyteni. Valitettavasti - ei lienee ollut sen arvoista.
myötätunto. Sama asia vai eri asia.
Sanonta sääli on sairautta, mitä se tarkoittaa ja kenen etua tuo sanonta ajaa.
Jos isät synnyttäisi, niin kaikki lapset olisivat äidittömiä, eikä isillä siitä mitään tunnontuskia. Siivoukseen ja vahtimiseen tosin isät mukavuudenhalunsa takia tarvitsisivat naisia.
darwinismin mukaisesti ihmiset ovat kehittyneet tällaisiksi, ehkä eläimet samoin.
Lapselle/pennulle tuo turvallisemmat elinolot kaksi huoltajaa, mies/uros kulkee vapaana, pitää hauskaa ja saa paljon jälkeläisiä että laji lisääntyy, nainen/emo huoltaa ja hoivaa mielellään, että lapset/pennut jää eloon, se on heidän sydämenasiansa.
En ole kyseenalaistanut empatiakykyä sillä perusteella, että joku ei kaipaa isäänsä. Kyseenalaistin empatiekyvyn sillä perusteella, että jos ei lapsi saa empatiaa (lue: myötätuntoa) niin hän ei osaa sitä itsekkään isona antaa. Hänestä tulee tunneköyhä, sillä se on paras puolustus tunneköyhässä ympäristössä.
Tunneköyhä on mielestäni avausotsikko. "Isätön lapsi ei kaipaa säälittelyä".
Tosin isätön lapsi kaipaa isää. Äiditön lapsi kaipaa äitiä. Yksinään sitten itkee peiton alla, jos sallita avoimesti kaivata.
Se miten nämä isättömät tai äidittömät sitten aikanaan reagoivat on sivuseikka. Tutkimukset yleensä lähtevät tarkastelemaan asiaa yhteiskunnan kannalta, ja harmittaahan se, kun yhteiskunnalle tulee vaikeuksia agressiivisten poikien takia. Tutkimuksessakaan se isätön poika ei näy yhteiskunnan takaa. Että tämmönen maa.
sinussa, Helinä-Keiju
"Tunneköyhä on mielestäni avausotsikko. "Isätön lapsi ei kaipaa säälittelyä".
Tosin isätön lapsi kaipaa isää. Äiditön lapsi kaipaa äitiä. Yksinään sitten itkee peiton alla, jos sallita avoimesti kaivata."
kuitenkin, että sinnekin on tekijän huomaamatta livahtanut ei niin mielyttävää lähihistoriaa, arvoja ja asenteita, joista olisi ollut kirjassa ja ympäristössä hyvä luopua ja katsoa eteenpäin uudella tavalla. Lapsi osaa mennä eteenpäin uudella tavalla luonnostaan, ellei hänelle opeteta kirjoin ja muutoin niitä entisiä arvoja ja asenteita, vaikka ne ei ole tekstissä ja kuvissa aikuisen ja ehkä lapsenkaan näkyvissä, niin liiasta, puuttuvasta, sorminosoitellusta asettelusta tai ainakin rivienvälistä se lapsi ne aina nappaa ja itsekseen ihmettelee, mutta ei sano ääneen, joten yksinäiseksi lapsi jää silti ja oppii turhia aikuisten ajattelumaneereita.
Etsin kerran kirjastosta asiallista seksiopasta varhaisteinille, kun en itse saanut suutani auki, löysin vain pienen kirjasen, joka oli suunnattu älyllisesti heikkolahjaisille nuorille. Sitä ei oltu kohderyhmänsä takia tehty suurella kunnianhimolla, joten se oli selkeä, siinä kerrottiin kaikki tarpeellinen mutta ei mitään liikaa. Yllätys! Siinä ei ollut minkäänlaista tendenssiä, ei yhteiskunnallista, kristillistä, aatteellista, kasvattavaa, syyllistävää, ohjailevaa, vihjailevaa, torjuvaa, ei mitään ylimääräistä häiriötä lapsen mielelle.
Verrattuna terveille nuorille tehtyihin asenteellisiin ja aikuisen mielen mukaan seksistisesti opettaviin oppaisiin ero oli todella suuri ja todella edukseen. Sen lainasin.
miten äideistään erotetut tytöt selviävät parisuhteissaan, sekä miten äideistä erotetut pojat selviävät omissa parisuhteissaan. Huostapojilla saattaa olla mallina lähentelevä sijaisäiskä niin miten pojalla tunne-elämän käy. Huostatytöillä sijaisisukki lähentelee, niin miten tyttö oman parisuhteensa pystyy hoitamaan. ja vielä lähemmin, sijaisäiti lähentelee huostatyttöä ja isä huostassa olevaa poikaa. Milloinkahan Sinkkonen alkaa puhua todellisista ongelmista.
Ai tollasta Tampereen yliopistossa. Olen Remeksen kanssa samaa mieltä. Nyt meni Tampereen yliopistolta maine. Naistutkimus, haha, kaikkea sitä ollaan valmiita tekemään, jotta naisista saataisiin mies tai vähintään sukupuoleton olento. Miksi, mitä pahaa on olla nainen tai mitä pahaa on olla selkeesti mies. On kyllä kamalaa lapselle, jos hänestä aletaan väkisin vääntämään neutraalia.
tässä linkki:
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200907239971783_uu.shtml
"jonka mukaan ihmisen sukupuoli ei perustu biologiaan, vaan yhteiskunnan opetuksiin."
Pitäisi varmaan lukea, että naismallinen tai miesmallinen käyttäytyminen ei perustu biologiaan vaan opetuksiin, eli lapselle järjestetyt ja psykologien vaatimat miesmalli- ja naismalli-vaatimukset kannattaa kaikkien heittää romukoppaan.
Naisille vielä lykätään huntuja, mutta miehet on alkaneet saada olla monimuotoisia, nyt kun ei enää armeijakaan painosta jokaista poikaa aggressiiviseksi punaniskaksi.
yhdeksännellä kuukaudella.Tapahtui vaan sellaista miehen puolelta etten halunnut jatkaa..Lastensuojeluub en isän nimeä anna,etteivät saa häneltä kynittyä centtiäkään.Muuten tulisi kovat laskut sijoituksesta.Säästän ne rahat perintönä lapselleni.Lapselleni olen kertonut kaiken hänen isästään jopa nimen,muttei hän sitä kerro.Kesällä kävimme häntä katsomassa.Isänpäivä ja synttärikortin laitamme.Vuoden perin sisällä lapsi saa itse päättä haluaako tavata isäänsä.
Tuossa on hyvä esimerkki itsenäisestä ihmisestä ja perheestä. Todellakaan viranomainen EI KUULU perheeseen. Hieno ratkaisu.