Tässä meen nyt siihen mikä on musta asian ydin. Ihmiset ei anna mahdollisuutta, ei toisille, eikä siten itelleen. Miksette? Koska ette uskalla. En keksi muuta järkevää syytä. Mitäänhän ei voi käytännössä hävitä, etenkään suhteessa siihen mitä voi voittaa. Jos joku on yksin, eikä edes oikeasti tapaa ketään joka olis siihen halukas, niin miten luulet että tilanne muuttuu?! Oli syy sitten mikä vaan. Luulisin että halukkaita ja ihan sopiviakin henkilöitä löytyy pienemmistäkin kaupungeista. En tiedä sitten mitä oikein odotatte? Onko teillä ystävien/kaverien/satunnaisten juttukumppanienkin suhteen samanlaiset ihme kriteerit mitä seurusteluun? Jotenkin käsittämättömän itsekästä ajattelua sellanen. Ymmärrän kyllä sen, että jos pitemmän päälle ei homma vaan toimi tai tunnu sopivalta, niin ok. Eihän sitä väkisin. Tää lähtee tietysti omista kokemuksistakin pitkälti. Vaikka oon kyllä aika tavallinen ja perusmukava tyyppi, niin todellista seuraa oon löytänyt TOSI harvoin, edes netistä jossa kuitenkin nyt tarjontaa luulis olevan jne. Enempää nyt on vaikea sanoa itestä mutta en nyt usko et oon sen erikoisempi (negatiivisesti tai positiivisesti) kuin ihmiset yleensä, enkä usko et juuri kukaan on. Suomessa vaan taitaa olla toi sosiaalinen puoli sellasta ihme vätystelyä.
Noh, siinä tätä. Jos joku kaipaa kaveria tms. yhteydenottoa, niin [email protected] saa mailata ja lupaan vastata! Ite oon siis Lappeenrannasta ja n. 30v mies.
Noh, siinä tätä. Jos joku kaipaa kaveria tms. yhteydenottoa, niin [email protected] saa mailata ja lupaan vastata! Ite oon siis Lappeenrannasta ja n. 30v mies.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minä en uskaltanut. Hain ystävyyttä miehestä, mutta kun toinen sanoo jotain nättiä tulikin surullinen olo. Huomasin kuinka kovasti kaipaan lämmintä rakastavaa ihmistä lähelle, jota itsekkin voisi rakastaa, hellyyttä, kosketusta, halauksia....kaikkea sitä mikä on ollut elämästä poissa kauan...tuli ahdistunut ja surullinen olo. Ja kun ei sellaista voi toiselle sanoa, varsinkaan uudelle tuttavuudelle. Olisi kait pitänyt laittaa vain jäitä hattuun eikä olla raukkis. Harmittaa kun mokasin ja isosti! Olisipa hän niin rohkea ja rohkaisisi minua takaisin ystävystymään. Ja kyllähän toi nimimerkkien takana onnistuu keneltä vaan. Joo ei nukuta eikä huvitakkaan. Kaipailen vaan sellasta joka heti uskaltaa olla avoin. Mitä sellasestakin saa irti, joka tarinoi vain mitä milläkin kellonlyömällä on tehnyt. Sielusta sitä tarinaa pitää tulla.
Olisi pitänyt olla kärsivällinen, kun ei toinen just silloin kerkiä ku minä haluaisin. Mut kun on tällainen kaikki heti tai ei mitään ihminen :). Mustavalkoinen ja hankala. En tajua miks aina alan toista jotenki tavallaan kait kokeileen, tiedostamattanikin. Sit ite oon sellanen pupupöksy, epävarma. Liian hellyydenkipeä ja yhtäkkiä kauhea jäärä. Hohhoijjaa ku nauratta. Jos painuis pehkuihin ja huomenna uusi päivä ja häikäisevä tulevaisuus!
"Tässä meen nyt siihen mikä on musta asian ydin. Ihmiset ei anna mahdollisuutta, ei toisille, eikä siten itelleen. Miksette? Koska ette uskalla. En keksi muuta järkevää syytä. Mitäänhän ei voi käytännössä hävitä, etenkään suhteessa siihen mitä voi voittaa. Jos joku on yksin, eikä edes oikeasti tapaa ketään joka olis siihen halukas, niin miten luulet että tilanne muuttuu?! Oli syy sitten mikä vaan. Luulisin että halukkaita ja ihan sopiviakin henkilöitä löytyy pienemmistäkin kaupungeista. En tiedä sitten mitä oikein odotatte? Onko teillä ystävien/kaverien/satunnaisten juttukumppanienkin suhteen samanlaiset ihme kriteerit mitä seurusteluun?"
Olet ihan oikeassa siinä, että suurin ongelma on juuri siinä "ettei anneta mahdollisuutta". Toisin sanoen tutustuminen loppuu heti alkumetreille (usein jo siihen ensimmäiseen vastaukseen).
On vaikeaa sanoa onko kyse pelkuruudusta vaan ehkä pikemminkin siitä, että "kriteerit ovat turhan kovat". Pelkältä tutustumiselta odotetaan yleensä jo samoja vaatimuksia kuin tulevalta seurustelukumppanilta ja jos vaikutusta ei tapahdu ensimmäisessä viestissä, niin vastaaminen loppuukin siihen paikkaan.