Sairastuin paniikkihäiriöön ollesani 5-vuotias. Tarkkaa syytä sen syntymiseen ja voimakkaaseen ilmenemiseen ei koskaan löydetty. Vuosien mittaa oireet jostain syystä hieman helpottivat ja jossain vaiheessa itse kohtauksien saaminen lakkasi ja ahdistuneisuushäiriö alkoi ilmetä muilla tavoin. Minulla kohtauksen saaminen sujui yleensä tällä kaavalla: yhtäkkiä (ollessani missä vain, joko esim.kaupassa tai yksin sängyssä makaamassa) minut valtasi epätodellinen tunne : "huimaa", lattia keinuu ; aivan kuin olisit unessa tai vedenalla, sinun ja muun maailman väliin syntyy jonkinsortin läpinäkyvä kalvo. Äänet, jotka ovat esim. lähtöisin edestäni, kuulin tulevan jostain kaukaa takaani , kuin pitkän putken päästä. Sen jälkeen ahdistus alkoi voimistua, jalat saattoivat pettää (maatessa käperryin istumaasentoon). Pelko alkoi vallata voimakkaamin kokoajan, kädet täristä, suusta lähti lyhyitä äännähdyksiä. Nieleskely voimistui ja hengittäminen vaikeutuu, kunnes happea alkaa haukkoa voimakkaasti. Sydän hakkaa rinnassa niin voimakkaasti, että että sen tuntee koko kehossa. Sitten katoaa kontrolli: todellisuus häviää, on vain valtava "tieto" siitä että kuolee aivan näillä sekuneilla. (Sanon tieto, koska kohtauksen ollessa päällä sitä ei voi pitää pelkkänä pelkona, vaan varmuus hengenlähdöstä on niin valtaisa, että sitä ei pidä kohtauksen ollessa päällä pelkkänä pelkona). Siinä jonkinaikaa valtaisan ahdistuksen ja muiden oireiden kanssa sitten kärsii, kunnes pikkuhiljaa alkaa helpottaa. Joskus itkin aivan hysteerisesti tunnin tai toisenkin kohtauksen jälkeen, jonka jälkeen valtava väsymys vei voiton.(Itse muistikuvat kohtauksista ovat katkonaisia, mutta valtaista ahdistusta ja kohtauksen tiettyjä vaiheita ei voi unohtaa. Osan olen kuullut ulkopuolisilta näkijöiltä)
Eli näin minulla. Oireet ovat yksilöllisiä , kuten hoitokeinotkin. Minulle kukaan ei kertonut kyseessä olevan paniikkihäiriö (paitsi oma äitini), ennekuin omalääkärini sen sitten totesi joskus kohtausten jo harvinaistuttua. En tiedä mistä johtui , että esim. psykologit ja psykiatri eivät sanoneet oikein juuta eikä jaata tilanteeseen, josta tunnen vihaa edelleen (Oikea hoito heti alkuvaiheessa olisi saattanut "pelastaa" minut sekä häiriöltä että muulta kuonalta joka sen kylkiäisenä tuli). Noihin aikoihin minua passittettiin kyllä jos jonkinmoisiin aivotutkimuksiin mm.epilepsian pois sulkemiseksi. On oikein, että asioista otetaan kunnolla selvyys ennenkuin ruvetaan mitään diagnosoimaan, mutta minulla tämä diagnoisointi jäi pelkkien muiden sairauksien poissulkemiseen. Se oli silloin.
Yksittäisiä paniikkokohtauksia voi kuka tahansa saada. Yksi määritelmä paniikkihäiriön diagnoosille on (ainakin ollut), se että häiriöstä voidaan puhua sitten, kun kohtaukset kroonistuvat (kohtauksen pelko ja ahdistus itsessään aiheuttaa uusia kohtauksia).
Minulta meni usko kaikennäköisiin kuraattoreihin ja psykologeihin. Kävin vielä jonkinaikaa sitten (ahdistuneisuushäiriö teki minusta luulosairaan, neuroottisia piirteitä ja masennusta alkoi ilmetä ja vajosin usein kuukausiakin kestävään tilaan, jolloin en erottanut unta enkä todellisuutta toisistaan ja elelin unenkaltaisessa utumaailmassa turtuneena). Mielestäni monet ammattiauttajat käyttävät liikaa "rasti ruutuun" tehtäviä, kertoen yhden lomakkeen avulla (mukamas) kaiken sinusta. He sortuvat yleensä näkemään syyt vain ja ainoastaan perheessä,päihteissä tai väkivallassa (toki nämä ovat yleisiä syitä mielenterveyden ongelmiin, mutta eivät kaikki aina johdu niistä). Psykiatri, jonka kanssa en ollut hoitojaksoni kanssa vielä kertaakaan jutellut, kysyi minulta hoitoneuvottelussa: "No, haluatko sä jotain lääkettä?" Kun kysyin häneltä, että mitä minua sitten tarkalleen ottaen vaivaa, eihän edes osannut kertoa. Mielestäni ensin pitäisi tietää syyt , ennenkuin aletaan pumppaamaan lääkkeitä ja turruttamaan oireet niillä. En sano, että psykologit yms. ovat kaikki tälläisia, päinvastoin, nämä ovat yksittäistapauksia jotka valitettavasti osuvat joskus kohdalle. Mielestäni juuri ammattiapu, henkilö joka tietää asiasta ja jonka kanssa voi keskustella, olisi tärkeintä. En kiistä lääkkeiden tarpeellisuutta, kunhan ne ovat perustein määrätty. Monille lääkkeet ovat varmasti avuksi ja hyvä niin.
Kuten aiemmin mainitsin ovat oireet, hoito ja kokemukset yksilöllisiä, enkä tekstilläni mitenkään pyri kiistämään jonkun muun ajatuksia ja kokemuksia paniikkihäiriöstä.
Hyvää kesää kaikille !
Eli näin minulla. Oireet ovat yksilöllisiä , kuten hoitokeinotkin. Minulle kukaan ei kertonut kyseessä olevan paniikkihäiriö (paitsi oma äitini), ennekuin omalääkärini sen sitten totesi joskus kohtausten jo harvinaistuttua. En tiedä mistä johtui , että esim. psykologit ja psykiatri eivät sanoneet oikein juuta eikä jaata tilanteeseen, josta tunnen vihaa edelleen (Oikea hoito heti alkuvaiheessa olisi saattanut "pelastaa" minut sekä häiriöltä että muulta kuonalta joka sen kylkiäisenä tuli). Noihin aikoihin minua passittettiin kyllä jos jonkinmoisiin aivotutkimuksiin mm.epilepsian pois sulkemiseksi. On oikein, että asioista otetaan kunnolla selvyys ennenkuin ruvetaan mitään diagnosoimaan, mutta minulla tämä diagnoisointi jäi pelkkien muiden sairauksien poissulkemiseen. Se oli silloin.
Yksittäisiä paniikkokohtauksia voi kuka tahansa saada. Yksi määritelmä paniikkihäiriön diagnoosille on (ainakin ollut), se että häiriöstä voidaan puhua sitten, kun kohtaukset kroonistuvat (kohtauksen pelko ja ahdistus itsessään aiheuttaa uusia kohtauksia).
Minulta meni usko kaikennäköisiin kuraattoreihin ja psykologeihin. Kävin vielä jonkinaikaa sitten (ahdistuneisuushäiriö teki minusta luulosairaan, neuroottisia piirteitä ja masennusta alkoi ilmetä ja vajosin usein kuukausiakin kestävään tilaan, jolloin en erottanut unta enkä todellisuutta toisistaan ja elelin unenkaltaisessa utumaailmassa turtuneena). Mielestäni monet ammattiauttajat käyttävät liikaa "rasti ruutuun" tehtäviä, kertoen yhden lomakkeen avulla (mukamas) kaiken sinusta. He sortuvat yleensä näkemään syyt vain ja ainoastaan perheessä,päihteissä tai väkivallassa (toki nämä ovat yleisiä syitä mielenterveyden ongelmiin, mutta eivät kaikki aina johdu niistä). Psykiatri, jonka kanssa en ollut hoitojaksoni kanssa vielä kertaakaan jutellut, kysyi minulta hoitoneuvottelussa: "No, haluatko sä jotain lääkettä?" Kun kysyin häneltä, että mitä minua sitten tarkalleen ottaen vaivaa, eihän edes osannut kertoa. Mielestäni ensin pitäisi tietää syyt , ennenkuin aletaan pumppaamaan lääkkeitä ja turruttamaan oireet niillä. En sano, että psykologit yms. ovat kaikki tälläisia, päinvastoin, nämä ovat yksittäistapauksia jotka valitettavasti osuvat joskus kohdalle. Mielestäni juuri ammattiapu, henkilö joka tietää asiasta ja jonka kanssa voi keskustella, olisi tärkeintä. En kiistä lääkkeiden tarpeellisuutta, kunhan ne ovat perustein määrätty. Monille lääkkeet ovat varmasti avuksi ja hyvä niin.
Kuten aiemmin mainitsin ovat oireet, hoito ja kokemukset yksilöllisiä, enkä tekstilläni mitenkään pyri kiistämään jonkun muun ajatuksia ja kokemuksia paniikkihäiriöstä.
Hyvää kesää kaikille !
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.