Tai välivaihtoehto?
Oletko isän poika vai äidin tyttö?
handek
21409
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 21
Vanhimmat
ja en muutu tästä ja siis iloitsen elämästä.
Mä oon mikä oon, en voi muuksi tulla ei muu parempaa oisi mulla.
Olikse nyt Tamara kun lauloi ja minä olen samaa mieltä
en ole kummankaan tyttö. muutin pois kotoa kerran käynyt kylässä ei ollenkaan soittanut tai mesessä jutellut. Pyytävät kyl käymään mut miksi eivät käy meidän luona. Käyvät kyllä siskoni luona joka asuu 200km päässä ja minä 60km päässä siskollani pieni lapsi 8kk, olen lapsen sylikummi. Kun en töissä käynyt niin ottivat kyllä silloin yhteyttä kun tarvtsivat itselleen lapsenvahdin. Mitähän olen tehnyt?
Anoppivainaa, helsingistä tultuamme, kysyi ensimmäiseksi: mitähän niille R:n siskon lapsille kuuluu?
Meidän tyttö ei kiinnostanut ollenkaan, sisaren lapset yli kaiken.
Perinnöksi jätti vaimoni sisaren tytöille kaupungista asunto- osakkeen.
Onneksi jäi vähän vaimollekin, tosin ei niistä juuri kerinnyt nauttia...
äidin tyttö.
= vaarin tyttö, samalla myös isän poika ja äidin tyttö.
Vainajan poika ja piirinmestarin isä...
Isävainajan ja iäkkään äidin tyttö, kahden tytön sisko ja openmutsi...
Kysyisin ;)
Minkä piirin mestarin isä...?
ja lääkärin ylpeä äiti
olen kasvanut äiditönnä. Isän tyttö kai sitten olin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa minulla.
Kahden tyttären äiti ja kahden lapsenlapsen mummo olen.
lähinnä isän tyttö, veljeni on äitini poika, se kyllä näkyikin kun olimme lapsia. Veljen ja minun kinastelun ja veljeni retuutuksen jälkeen, äiti suuttui aina minulle.. Koskaan ei ollut mikään veljen vika, vaan minä olin se syyllinen.. Hyh..
Niin minäkin, isän tyttö olin. Me tiesimme tarkkaan kenen lapsi kukakin oli. Sen tiesi siitä, että kummalta pyysi rahaa. Minä pyysin aina isältä.
Minäku halusin saada jotain uutta, yleensä se oli mulle tarpeellistakin, äiti ei luvannut, isän luokse menin valittaa, joha lupa tuli, äiti katto sit vihasena :))
sitten veljen sisko, veli 11 vuotta vanhempi ja jos en saanut lupaa tai jotain vanhemmilta niin veli auttoi ja lupa tuli :)
olin niin ihan loppuun saakka.
Mikäs se välivaihtoehto voisi olla?
Veli oli molempien silmäterä ja sisarista keskimmäinen suosituin. Näin itse koin. Mikä sitten lienee totuus. Veli oli sopuisa luonne, josta kaikki pitivät. Isääni ymmärsin paremmin. Luonteemme oli kai vähän samanlaiset.
asioissa äidin ja surullisissa isän tyttö, mutta kuitenki aina isän tyttö.
Siis missä mielessä?
Lapsena enemmän isän tyttö, murrosikäisenä molempien kauhistus, muutin pois jo 16 vuotiaana ja sen jälkeen olen elänyt itsenäisesti maailmalla kaukana lapsuuden kodistani.
Molemmat vanhemmat jo kuolleet monia vuosia sitten.
minä kyllä faijan oma friidu. Johtui varmasti siitä että, hän osallistui minun teho-hoitooni, aktiivisemmin ja hoisi vauvasta saakka toisin kuin mutsini. Jolla kiire luoda omaa uraansa. Kiinteä suhde syntyi tuolloin. Olin pitkään keskosille tarkoitettussa happikaapissa;) Jos, keskosteho-hoitoa ei edesmennyt Lastenlääkäri Arvo Ylppö olisi sinä vuonna täällä Stadissa aloittunut ja kehittänyt Naistenklinikalla...tuskin tässä minäkään. En olisi jäänyt henkiin. Sen verran pienikokoinen olin...syntyessäni. Nyt mieheni aina vitsailee...että, eipä enää uskoisi;)
Kiitollinen olen siis aina sekä omalle Rakkaalle edesmenneelle faijalleni sekä Lastenlääkäri, Arvo Ylpölle. Elämästäni...pitkään olin minäkin hänen potilaansa. Jaksoi aina omaa faijaani kannustaa sanomalla, että kyllä siitä ihminen vielä kasvaa;) kun faijani oli huolissaan miten minun käy. No, joo. Kasvaa ja kasvaa;))
t.Pimu
Kyllä Ylppö on tehnyt tosi hienoa ja arvostettavaa työtä lasten parissa, olisipa hänen kaltaisiaan enempi :)))
oman kundini puolesta olen taas Kiitollinen Lastenneurologian professorille Lennart von Wendille, joka toimi ylilääkärinä Lastenlinnassa. Täällä Stadissa. Ja monessa muussakin aktiivisesti hänellä oli myös oma yksityispraktiikka mukana loppuun saakka... hän menehtyi yllättäen tämän vuoden kesäkuun alussa. Hänen äkilllinen poismenonsa on minulle ja monelle muulle perheelle, vielä kipeä ja surullinen asia. Hän oli myös kovin ihmisystävällinen ja huumorintajuinen ja ihanan kannustava aina, monesti saattoi minut jopa autollaan palavereistä koti-ovelle saakka. Suunta kun oli sama...hän lohdutti taas minua kun kundin ollessa snadi, jouduin aina miettimään, mihin mennä ruoka-ostoksille, täällä Stadissa, kundi kun ei isossa ihmisvilinässä tykännyt olla yhtään, ei pystynyt olemaan emmekä voineet liikkua bussilla emme metrolla eikä omaa autoa ollut käytössä...sanomalla en minäkään viihdy, ihmisvilinässä ja metelisssä yhtään, älä sure;)) kyllä se siitä ajan kanssa tasaantuu elämä;) Ilman häntä en olisi jaksanut sitä kuntoustus -ja tutkimusrumpaa, mihin vanhempana pienten autististen lasten kanssa joutuu. Hänen olkapäätänsä vasten oli myös turvallista nojata. Ja sai myös näyttää omat tunteensa jos, itketti ja väsytti.
Nyt mietin vähän kyynisesti että, parhaat lähtevät aina ensin, vaikka ei tuo totta ole. Hyvän lääkärin menetys on pois lopullisesti on vaan tuskallista hyväksyä...mutta, elämä ja toivo jatkuvat.
t.Pimu
äidin lapsi ja isän tyttö.
Isä kutsui aina tytöksi, ei eisnimellä, melkein viisikymppisenäkin olin vielä hänen tyttönsä.
Siitä olin ylpeä, olin esikoinen ja perheen ainoa tyttö.