Niin, oon tehny sellasen hauskan huomion tuolla leikkikentillä ja äitien puistotapaamisissa, että musta ei taideta erityisemmin pitää. :) Nyt kaikkeen tähän on ratkaisu.
Toi hymiö ihan siitä syystä, että ensin olin ihan tuskissani ja koitin kovasti olla tykätty ja halusin että lapseni saisi siten leikkikavereita. Nyt oonkin päättäny muuttaa asennettani ihan täysin!
En tiedä mikä mussa mättää, voi olla että olen oikeasti vaan vähän ärsyttävä tai rasittava, ilkeä en ole enkä siis arvostele toisia (no joo, ehkä joskus kotona miehelleni..) tai toisten tekemisiä. Koitan olla kadehtimatta, juoruilematta ja puhumatta liikaa omista asioistani.
Välillä kyllä jännitän muita, saatan siis puhua välillä vähän mitä sattuu ja sanat menevät sekaisin, mutta en usko että kukaan pitää kuitenkaan mua mitenkään "omituisena" siinä mielessä.
Mulla on siis 4v. tyttö ja puolivuotias poika, ihan normaaleja ikäisikseen ja kaikin puolin reippaita muksuja, on siistit vaatteet jne. En kuitenkaan pidä lapsistani minkään sortin meteliä, kehun jos on jotain kehuttavaa, mutta sanon myös muille äideille jos vauva kitisee tai esikoinen on hankala. Koitan siis olla tekemättä lapsistani mitään numeroa, tätäkin nimittäin aika usein näkee... (jep, olihan toikin arvostelua...)
Ite oon siis 24v., mielestäni ihan kivan näköinen kotiäiti, pidän siis itsestäni huolta, meikkaan ja pistän nätit vaatteet puistoon. MIKÄÄN MISSIHÄN MÄ EN SIIS TODELLAKAAN OLE enkä pidä itteeni itserakkaana, tarkoitan vaan, että katon kunnolla peiliin ennen kuin lähden liikenteeseen. Mulla on hyvä mies ja kotona on kaikki kunnossa, on vapaa-aikaa miehen kanssa ja yksinkin. Mummit ja ukit isona apuna.
Koitan kuunnella toisten murheita, kysellä kuulumisia ja kertoa jotain omia kokemuksia jos joku miettii tai kysyy. Oon saanu kotoa sellasen kasvatuksen, että kaikkia pitää kohdella hyvin ja kunnioittaa. Ihmisille voi oikeasti esim. hymyillä kun joku kävelee vastaan!
No, mutta edelleenkään musta ei oikein tykätä. Tän huomaan tietyista katseista, eleistä, tavoista puhua muille ja sit taas mulle. Eihän kaikkien kemiat vaan käy oikein yks yhteen, mutta tän vajaan neljän vuoden kotiäitiyden aikana on yks jos toinenkin äiti tullu puistossa vastaan ja aina huomaan tän saman jutun...
Kouluaikoina mulla oli paljon kavereita ja olin monessa mukana, tää äitiyden mukana tullu syrjiminen tuntuu siis ihan hullulta! Toki on niitäkin, joiden kans on tullu paremmin juttuun, eli en mä mikään ihan hirveä ihminen ole, nää tutut kotiäidit ei vaan oikein välitä pyytää mua mukaan juttuihinsa. Ei sillä että välttämättä välittäisin mihinkään kahvi-keksi-kerhoihin osallistuakaan, mutta ei mua kukaan kyllä kysykään. Ja väkisin en tunge mukaan, eli en ole mikään tyrkky! Sekin vois toisia ärsyttää.
MUTTA:
Oon päättäny, että oon vaan niin yksinkertaisen ihana ja upea, nätti ja nuori, mukava ja hauska, ihanien lasten täydellinen äiti, ettei kukaan tälläsen kanssa halua missään tekemisissä ollakaan! ;) Hehee. Enkä jaksa enää vähempää välittääkään.
Onko muita täydellisiä naisia, vai tuleeko tästä roppakaupalla paskaa niskaan? :D
But who gives a shit? ;)
Toi hymiö ihan siitä syystä, että ensin olin ihan tuskissani ja koitin kovasti olla tykätty ja halusin että lapseni saisi siten leikkikavereita. Nyt oonkin päättäny muuttaa asennettani ihan täysin!
En tiedä mikä mussa mättää, voi olla että olen oikeasti vaan vähän ärsyttävä tai rasittava, ilkeä en ole enkä siis arvostele toisia (no joo, ehkä joskus kotona miehelleni..) tai toisten tekemisiä. Koitan olla kadehtimatta, juoruilematta ja puhumatta liikaa omista asioistani.
Välillä kyllä jännitän muita, saatan siis puhua välillä vähän mitä sattuu ja sanat menevät sekaisin, mutta en usko että kukaan pitää kuitenkaan mua mitenkään "omituisena" siinä mielessä.
Mulla on siis 4v. tyttö ja puolivuotias poika, ihan normaaleja ikäisikseen ja kaikin puolin reippaita muksuja, on siistit vaatteet jne. En kuitenkaan pidä lapsistani minkään sortin meteliä, kehun jos on jotain kehuttavaa, mutta sanon myös muille äideille jos vauva kitisee tai esikoinen on hankala. Koitan siis olla tekemättä lapsistani mitään numeroa, tätäkin nimittäin aika usein näkee... (jep, olihan toikin arvostelua...)
Ite oon siis 24v., mielestäni ihan kivan näköinen kotiäiti, pidän siis itsestäni huolta, meikkaan ja pistän nätit vaatteet puistoon. MIKÄÄN MISSIHÄN MÄ EN SIIS TODELLAKAAN OLE enkä pidä itteeni itserakkaana, tarkoitan vaan, että katon kunnolla peiliin ennen kuin lähden liikenteeseen. Mulla on hyvä mies ja kotona on kaikki kunnossa, on vapaa-aikaa miehen kanssa ja yksinkin. Mummit ja ukit isona apuna.
Koitan kuunnella toisten murheita, kysellä kuulumisia ja kertoa jotain omia kokemuksia jos joku miettii tai kysyy. Oon saanu kotoa sellasen kasvatuksen, että kaikkia pitää kohdella hyvin ja kunnioittaa. Ihmisille voi oikeasti esim. hymyillä kun joku kävelee vastaan!
No, mutta edelleenkään musta ei oikein tykätä. Tän huomaan tietyista katseista, eleistä, tavoista puhua muille ja sit taas mulle. Eihän kaikkien kemiat vaan käy oikein yks yhteen, mutta tän vajaan neljän vuoden kotiäitiyden aikana on yks jos toinenkin äiti tullu puistossa vastaan ja aina huomaan tän saman jutun...
Kouluaikoina mulla oli paljon kavereita ja olin monessa mukana, tää äitiyden mukana tullu syrjiminen tuntuu siis ihan hullulta! Toki on niitäkin, joiden kans on tullu paremmin juttuun, eli en mä mikään ihan hirveä ihminen ole, nää tutut kotiäidit ei vaan oikein välitä pyytää mua mukaan juttuihinsa. Ei sillä että välttämättä välittäisin mihinkään kahvi-keksi-kerhoihin osallistuakaan, mutta ei mua kukaan kyllä kysykään. Ja väkisin en tunge mukaan, eli en ole mikään tyrkky! Sekin vois toisia ärsyttää.
MUTTA:
Oon päättäny, että oon vaan niin yksinkertaisen ihana ja upea, nätti ja nuori, mukava ja hauska, ihanien lasten täydellinen äiti, ettei kukaan tälläsen kanssa halua missään tekemisissä ollakaan! ;) Hehee. Enkä jaksa enää vähempää välittääkään.
Onko muita täydellisiä naisia, vai tuleeko tästä roppakaupalla paskaa niskaan? :D
But who gives a shit? ;)
Vastaukset 33
Vanhimmat
en ookkaan ainoa joka on ns.syrjitty äiti :D lapseni on 2,5vuotias ja usein ollaan puistossa leikkimässä, ja siellä paljon on äitejä nähty ja olen välillä varovasti yrittänyt jutella muiden kanssa mutta se on yksi vastaus minkä saan ja sitten ne muut menee muualle.
tuntuuhan se ikävältä mutta jos ei kelpaa niin ei sitten. minä myös katson kunnolla peiliin ennen kuin lähden ulos. meikkaan(ei mitään ylimeikkaamista vaan vähän luomiväriä ja kajaalia ja puuteria), laitan mukavat ja siistit(siistillä en tarkoita bisnesnainen pukua vaan puhtaita ja toisiinsa sopivia vaatteita)vaatteet.
olen kotona oppinut että pitää olla kohtelias muita kohtaan ja sitä myös olen. joskus vaan olen liian kohtelias, vaikka saisinkin paskaa niskaan joltain, yritän silti olla kohtelias.
ehkä en vain sovi näiden toisten äitien muottiin jotta saisin tutustua heihin.
olen asunut nykyisessä kaupungissa 3vuotta ja olen saanut yhden hyvän kaverin,äiti-ihminen hänkin :) . olen tutustunut moneen äitiin täällä ja yhdelle olin vain hätävara(jos oli jonnekkin menossa ja pyysi mukaan, meni hetki kun hän sanoi että "kysynkin vielä yhdeltä kaverilta lähteekö ja jos ei lähde niin tuutko sitten mun kanssa") ja toisella on muitakin äiti kavereita ja puhuu minulle kyllä ulkona jos paikalla ei ole muita, muuten olen hänelle kuin näkymätön.
mutta enää en jaksa yrittääkään tutustua keneenkään, saan vain paskan olon siitä kun en ole tarpeeksi hyvä heille.
kohta lähdetään tytön kanssa puistoon ja pidetään hauskaa, eväitä mukaan ja nauttimaan :D
olkaa täydelliset keskenänne, me ei teitä tarvita! :p
Kuulostipa tutulta :) Ite olen samanlainen, kohta 28v kahden lapsen äiti. Esikoinen 5,5 ja nuorempi 1,3v. Monesti muut äitit ovat vanhempia kuin minä itse, mut ei sen luulisi olevan syy siihen, ettei jutella minulle. Olen sosiaalinen ja toisten kanssa toimeentuleva, mut jotenkin toisten äitien kanssa en ole päässyt niin läheisiksi, että voisi sanoa että ystäviä ollaan. Ihmetyttää. En ole todellakaan ilkeä,outo tms. Hymyilen ja juttelen ja kohtelias olen.
Noh, se siitä. Itellä kans ihanat kiltit lapset ja ihana mies! :) Ja elämä hymyilee ilman leikkipuiston äitien hyväksyntääkin. Nautitaas kesästä ja kaikesta ihanasta, mitä meillä on! :)
Olen sinua paljon vanhempi, mutta olen huomannut saman, jostakin syystä en oikein onnistu kaverustumaan muihin äiteihin. Aika nopeasti saan hymähdyksiä osakseni. Jopa selkeää syrjimistä oli eräässä kerhossa. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että se kertoo näistä äideistä enemmän, että heillä on jotain ahtaita käyttäytymis säädöksiä ja pelkoa omasta asemasta.
Itse olen eniten olen pelännyt, että oma lapsi jää ilman kavereita sen takia. Onneksi nyt olen törmännyt pariin erinlaiseen äitiin jotka jostain syystä ovat lyöttäytyneet seuraani. :)
Toivon törmääväni sinuun myös jos asut pääkaupunkiseudulla :D
Joo, mä oon kans huomannu saman. Että jos mulla ei ole ongelmia parisuhteessa, tai lasten kanssa niin katotaan kieroon heti!
Jotenkin ihmiset vaan olettaa että kaikilla on oltava edes joskus jotain riitaa ja ongelmaa. Minä en ole samaa mieltä. Mielummin elän näin ja olen onnellinen ilman konflikteja perheessäni, kun se että riitelisin joka päivä mieheni kanssa ja haukkuisin hänet koko pihalle...
Olen myös huomannut saman. En usko, että minua varsinaisesti inhotaan (tosin pari kolme äitiä selvästi inhoaa jostakin tuntemattomasta syystä; ikinä en ole edes hirveästi heidän kanssaan puhunut), mutta jotenkin jätetään sivuun. Olen 25v ja poikani on 1,5v. Saatan vähän näyttää ikäistäni nuoremmalta, en tosin tiedä, voisiko muka syrjiminen johtua siitä. Meidän puistossa käy paljon ikäisiäni äitejä, joilla on vanhempia lapsia kuin minulla, mutta osa heistä puolestaan näyttää paljon minua vanhemmalta.
Pari hei-hei-tuttua olen saanut, en yhtäkään kaveria. Ennen äitiyttä oli yksi kaveri, joka sai samaan aikaan lapsen ja hän on nyt ainoa ystävä (onneksi on sukulaisia). Olen ystävällinen ja sanavalmis, yleensä vielä hyväntuulinenkin :) Poikani on hyvin kiinnostunut muista lapsista ja leikkii monen kanssa, vaikka onkin vielä näin pieni. Kävimme yhdessä kerhossa vähän aikaa, mutta siellä oli niin tiukka sisäpiiri, ettemme mahtuneet siihen mukaan. Jotenkin tätä sisäpiiriä korostaa vielä se, että olen nähnyt kerhon vetäjän monta kertaa meidän puistossa, eikä hän ole kertaakaan edes viitsinyt moikata (on tarkoituksella koko ajan katsonut poispäin, enkä ole viitsinyt ängetä).
Olen nähnyt muutamia nuoria ja syrjässä olevia äitejä ja monta kertaa miettinyt, pitäisikö minun tehdä aloite, tunkea heidän luokseen ja alkaa heidän kavereikseen. Jos he ovatkin samanlaisia kuin minä, ulkopuolella, eivätkä kehtaa itse tulla? Näissä äideissä on vain se huono puoli, että he käyvät puistossa todella harvoin, enkä tohtisi pelottaa heitä heti pois. Me taas olemme puistossa aina. Vähän alkaa harmittaa, että aikuisten ja lasten kasvot ovat tuttuja, mutta ketään emme tunne :(
Onpas meitä näköjään muitakin! Itse olen joka päivä päässäni pähkäillyt samaa asiaa; Mikä on kun en saa muista äideistä kavereita?
Raskausaikana suunnittelin innoissani kuinka sitten käyn vauvan kanssa vauvaharrastuksissa ja ystävystyn muiden äitien kanssa (kun muutettiin vielä uudelle paikkakunnallekin). Nyt olen hoitovapaalla, lapsi on vuoden vanha, ja edelleen olen vain minä, lapsi ja mies. Plus sukulaisia onneksi seurana joitakin, mutta eipä juuri muuta.
Ja kyllä, meikkaan päivittäin, hoidan itseäni ja karistin 30 raskauskiloani heti kun mahdollista (varoin vielä etten toitottaisi kiloistani muille).
Nyt olen tällainen 27-vee suht nuoren näköinen äippä, litteä vatsa löytyy ja paljon hameita ja kenkiä. Kynsiäkin maalailen aina kun lapsen hoidolta ja kodin hoidolta yms. kerkiän.
Käytiin muuten alussa vauvaryhmissäkin, mutta huomasin heti etten pääse sisäpiiriin millään muiden kanssa. Huomasin taivuttavani käsiäkin jatkuvasti piiloon, ettei muut huomaa että olen ehtinyt tehdä manikyyrin.. Hassua. Ja vauva siis valvotti kyllä kiitettävästi välillä, mutta mies auttoi ja kun tämä on meidän esikoinen niin aikaa kyllä jäi itsellekin.
Niin, ja otan muut huomioon, hymyilen ja juttelen, kehun muiden lapsia (sopivasti, en yli-imelästi mielestäni) ja pyydän meille kylään. Silti, ystävystyminen on todella vaikeaa! Ja olen sellainen kuin olen, tykkään pukeutua yms., mutta jos toinen tykkää pitää vaikka sitä Marimekon raitapaitaa ja kulkea luonnontilassa, en arvostele vaan uskon että luonne ratkaisee, ei ulkonäkö. Miksi nämä äidit ei voi uskoa minusta samoin?
Mutta ei kun ei... :( Hienoa että meitä löytyy! Tai hienoa ja hienoa..:(
moi!
Mä kanssa ihmettelen joittenkin ylimielisen tuntuista käytöstä toisia kohtalotovereita kohtaan.. Kaikki ollaan äitejä, kuka ensimmäistä kuka toista kertaa, jokaisella on huonoja päiviä joskus ja jokaisella on myös hyviä päiviä.
Miksi ihminen muuttuu niin kopeaksi ettei voi edes tervehtiä ja muutamaa sanaa jutustella, ei toki sydänystäväksi tartte alkaa välttämättä, rehellinen hyvä käytös riittäisi.
Mä oon tehnyt testiä että kun vastaan kävelee äiti lastenvaunujen kanssa, niin mä katson silmiin ja hymyillen tervehdin. Mutta. Todella harva edes katsoo kohti, aivain kuin olisin ilmaa,,,miksi?!?
Mua ei voisi vähempää kiinnostaa jonkun ulkonäköasiat, jos tykkää tällätä, niin tällätköön ja jollei halua tällätä niin ei tällää. Eli oikeastaan luonnollisemmat ihmiset ovat ehkä enemmän sellaisia, joiden seuraan hakeutuisin, mulle tulee koreilijoista vähän levoton olo, varsinkin jos ne alkavat pyydellä anteeksi etteivät ole varpaitaan lakanneet. Niin.
Kun syrjittyjä on paljon, niin syrjiikö jokainen toistaan, vitsi vitsi...
Mutta liityn samaan kerhoon, tunnustan siis olevani syrjitty =) Kai se vaan vituttaa ihmisiä kun jollain menee hyvin, mut antaa vituttaa!
Yksi syy, miksi minä karttelisin juuri tällaisia äitejä, on näiden äitien ajatus siitä, että kun meikkaa, laittaa vaatteet sävy sävyyn, ja näyttää nätille niin hyvin menee. Viis siitä, että eletään minimiäippärahalla, avopuolison tuloilla ahtaissa vuokra-asunnoissa ja ajellaan sillä velka-volvolla. Sinänsä edellä mainituilla jutuilla ei ole väliä, mutta karrikoin sitä, että joillekin ihmisille ulkonäkökysymykset menevät huomattavasti olennaisempien asioiden edelle. Ja kyllä, kyllä minulla on ystäviä, jotka elää minimiäprahalla jne.. mutta heille ulkonäkö ei olekaan ainoa kriteeri elämässä.
Jos äiti on 24vee ja vanhin lapsi jo 4 vuotta, niin kertoo minulle, että aika nuorena on eka lapsi tehty. Eipä siinä ole elämää ennättänyt juuri nähdä aikuisena (en tarkoita teinisekoiluja), työelämää, kouluja yms. käydä. Eli enpä löydä äkkiä tällaisten äitien kanssa mitään yhteistä puhuttavaa.
Kiva kuulla, että meitä muitakin ns. syrjittyjä on! Syystä tai toisesta, kuka tietää. :)
Juupa juu, oon tosiaan 24v., naimisiin oon menny 18-vuotiaana eli kultani on AVIOmies, meillä on ollut omistusasunto jo tuon samat 6 vuotta. Yhdessä on oltu 8 vuotta eli neljän vuoden yhdessä olo ennen esikoista on mielestäni ihan kohtuu aika. Miehellä on vakituinen työ, autosta ei ole velkaa (ei hääppönen auto, mutta auto kumminkin). Vaikka misköhän mä näitä ees selittelen? Ehkä joku ripe sieltä, että täytyy miellyttää kaikkia. :D
Ylioppilas olen, vuoden ehdin tehdä töitä lasten parissa ja kyllä musta kotiäitiyskin kasvattaa, ainakin ihmisenä, mikään älykkö tuskin olen.
Eli: Jos oon nuori äiti, tarkoittaako se susta sitten sitä, ettet voisi puhua mun kanssa mistään arkisista asioista ystävällisesti? Tai lapsista jos samanikäisiä vaikka sattuisi oleen? Jos olisin esimerkiksi maisteri, olisiko meillä enemmän puhuttavaa? Eikö yhteistä puhuttavaa keksisi vaikka harrastuksista, niitäkin on mulla ollut monia, tanssista jalkapalloon ja laulusta piirtämiseen?
En missään vaiheessa väittänyt, että mun ulkonäkö (normaali sekin, en ole mitenkää lumoava tai erotu muista) olis JUST SE syy siihen, ettei mua oikein oteta porukkaan. Mietin vain, voisko se olla osasyy, että pienten lasten äitinä jaksan kuitenkin vähän panostaa itseeni. Kaikki kun ei jaksa eikä kyllä tarvikaan, sen meikkausajanhan voi olla vaikka lastensa kanssa.
Ja kyllä, mulla on ollut omat masennuskauteni, surut ja murheet (keskenmenot, läheisten sairaudet ja vaikka mitä). Eli kyllä elämää on voinut nähdä alle nelikymppisenäkin, ei niin paljon tietenkään mutta kuitenkin. Ja kun on kaksi lastakin, niin kyllä siinäkin aika paljon elämää on. :)
Nykyään tuntuu, että täytyis olla ainakin korkeakoulutus ja monta ulkomaanmatkaa takana, ennen kuin voi olla elämää nähnyt...
Niin. Yhteenvetona mun mielestä näistä viesteistä voisi todeta, että naiset vaan tekee toisistaan niin paljon oletuksia tutustumatta ensin, että uskovat ensivaikutelmaan sokeasti.
"Ai, tuolla on nuoren näköinen äiti jonkun neljävuotiaan kanssa. No sen kanssa ei kannata kaveerata, tiedänhän minä että vahinkolapsihan se on eikä varmaan tiedä mistään mitään kun on vaatteetkin varta vasten valittu. Ja typerähän minäkin olin tuossa iässä, joten täytyyhän tuonkin olla". Eli aivan älyttömiä oletuksia pyöritellään valmiiksi omassa päässä tutustumatta ensin koko ihmiseen pätkän vertaa. Minusta se on silkkaa tyhmyyttä!
Tiedän monia viisaita teinejä ja monia, monia naiiveja ja typeriä keski-ikäisiä naisia.
Tiedän monia syvällisiä naisia, joilla on hyvä esteettinen silmä ja jotka selvästi ammentavat elämäniloa kaikesta kauniista ja ovat silti korkeasti koulutettuja, fiksuja ja sanavalmiita.
Ja tiedän tyhjäpäitä, jotka inhoavat itseensä panostavia naisia ja pyytelevät anteeksi jo sitä että pesevät hampaansa säännöllisesti. Itseensä panostava ihminenhän on typerä, joten viisas ihminen on mahdollisimman laittamaton...vai? Minusta niin ajattelevilla ihmisillä on vain todella huono itsetunto!
ja koulutusta kritisoi, että eihän hänenkään kypsyysikä ole lähelläkään edes 24.
joooh taitaa tosiaan joku muu tässä se kersa olla.. Sinänsä kukapa sinunkaan kanssa haluaisi ystävästyä.
Jos tilanne on se, että koet usein tulevasi syrjityksi, vaihdoitpa sitten puistoa tai sitten et, niin tuskin se ongelma löytyy muista äideistä.
Usein puistossa ja muiden ihmisten kanssa pärjää hyvin, jos on empatiakykyä ja osaat olla oma itsesi. Avainsana : Vuorovaikutus :D
Jos on liian iloinen ja "täydellinen kotiäiti", ärsyttää se kanssasisaria.
Jos on liian innokas ja iholle tuleva, ärsyttää se myöskin.
Jos mielistelee koko ajan, tuntuu se typerältä.
Jos tulee keskeyttämään toisten jutut, että ihana ilma tänään, niin se ei tunnu kovin mukavalta.
Naisten kanssa pärjää, kun on tuntosarvet päässä, joilla tunnustelee ilmapiiriä :D
Puistotapaamisissa on sama meininkin kuin muutenkin ihmisten kanssa. Ne pärjää ja ystävystyy, jotka tulevat kaikkien ihmisten kanssa toimeen..
On se nyt kumma, jos kaikkia "syrjitään"...
Mielestäni on kysymys vain siitä, että suomalaiset ovat yleisestikin ottaen hieman hitaita ja epäluuloisia ottamaan toisia ihmisiä kavereikseen.
Itse olen koko elämäni kokenut olevani aikalailla yksin. Onhan sitä kaikenlaisia ystäviä, mutta yhteyttä pidetään aika harvakseen, koska kokemuksesta tiedän että nämä ystävät häipyvät jos olen liian innokas ja soittelen tai kirjoittelen sähköposteja liian usein. Suomalaiset haluavat vähän ns. hajurakoa. Vaikka itse kyllä mieluusti tapaisin ystäviäni vaikka joka päivä. Ehkä olen liian sosiaalinen.
olet kateellinen näille äideille. Heidän taloudellista tilannettaanhan sinä et voi tietää, kaikki äidit eivät halua näyttää variksenpelättimiltä vaan haluavat panostaa myös itseensä. Ja sekös aiheuttaa kateutta.
Ja vaikka nuoret äidit meikkaisivat, et voi myöskään tietää heidän kriteereitään, onko ulkonäkö se tärkein ,eiköhän se ole lapsi kuitenkin, olipa äiti lapsen kuinka nuorena tahansa tehnyt.
Mä haluaisin viä korostaa vähän tota juttua, että ainakin mulla oli paljon kavereita aina ala-asteelta lukioon ja yksi sydänystävä, se "paras tyttökaveri" on poikani kummitäti. Kavereita sain vielä yläasteen jälkeenkin lukiosta, siis sellaisia joiden kanssa tulin hyvin juttuun, kavereita tuli myös harrastusten mukana jne.
Eli tää kaikki on alkanu vasta äitiyden myötä. Ja oikeastaan jo odotusaikana! Muistan esikoisen odotusajasta (olin 19-20v.) muutaman kurjan tapauksen töissä, olin sijaisena pienessä päiväkodissa, jonka johtaja oli myös raskaana (kuukauden pari mua edellä muistaakseni) ja mun odotus tuntu ottavan jotenkin tosi koville tälle naiselle... En tiedä taas miksi, muut työkaverit otti mut mukavasti uutena porukkaan ja kyseli odotuksesta sun muusta, mutta tätä silloin n.28v. naista ei liikuttanut pätkääkään. Ja yleensäkin puhu omasta odotuksestaan, ei kysellyt edes vastaan (siis tyylin mitä kuuluu? -hyvää kiitos, mitä sulle?) vaikka koitin olla kiinnostunut sen odotuksesta.
Niin, mikähän siinä sitten onkin? Onko äideillä vaan sitten tarve vertailla toisiaan ja tavallaan puolustautua jo valmiiksi? Johtuuko se siitä jatkuvasta syyllisyyden tunnosta mitä toi lasten kasvattaminen aiheuttaa? Purkaako sitä sitten tavallaan muihin äiteihin? Onko äidit tavallaan kilpailijoita, kaikilla on vaan vähän eri käsitys siitä millanen äiti on just se täydellinen äiti? Sitähän ei varmasti olekaan, uskon kyllä, että jokainen äiti on täydellinen omalle lapselleen.
Itse ainakin iltaisin saatan miettiä, että olis taas pitäny jättää se lenkki väliin ja lukea lapsille neljä kirjaa kuin luinkin vaan kaksi jne. Luovutinko imetyksen liian äkkiä, esikoista imetin melkein vuoden ja toista alle puoli vuotta, toi toinen äiti imettää vielä tuota 1,5-vuotiasta, olenpa kateellinen, en puhu sille. Onpa tolla tytöllä hienot gore-tex kengät, miksen ite ostanu tollasia, olinpa hölmö äiti, en kyllä puhu tollekaan. Ja miten tolla voi olla noin paljon pienempi perse kun mulla, sehän on synnyttäny jo neljä lasta, en puhu sillekään... Näinhän moni SAATTAA ajatella.
Nää on vaan mun pohdintoja ja pidän mielelläni tätä keskustelua yllä, kun tähän on niin moni osallistunu. :)
Eli tuskin se kaikki on kiinni pelkästä vuorovaikutuksesta, koska tuskin ne taidot katoaa salamana kun saat ensimmäisen lapsesi... voi tietysti olla niinkin.
Ehkä mä en vaan suostu nieleen, että se vika olis nimenomaan mussa ja siks mua syrjitäänkin! :D
Sulla tuntuis toi ajatuksen juoksu olevan vähän saman tyyppistä kun mulla, mut se sit tietenkin vähä riippuu et miltä sää näytät ym. =)))))))) siis niin kuin yleensäkin....
Mää en kyl sitäkään ymmärrä et miks jotkut ei voi olla kavereita kun tietyn näköisten ihmisten kans, ja just se et ei saa soittaa liian usein, ei saa tekstata väärin, ei saa olla just sitä sun tätä, niin voi just miettiä et kuka se sit loppujen lopuks on joka ei tuu ihmisten kans toimeen, et sosiaalisuudesta ei itseään voi syyttää siihen tyyliin, et ei tulis ihmisten kans toimeen, mut en sit tiä...
Ensimmäisenä tuli kyllä mieleen, että kuvitteletkohan vain... Nämä ajatukset taitaakin olla omassa päässäsi. Jos olet hyvännäköinen, lapset puetaan hyvin ja olet nuori ym ym, niin mitä itse ajattelet puistossa olevasta perheestä joka on täysin sinun vastakohta? Vähän saa sellasen kuvan, että ajattelet niin että tuo varmaan ajattelee minusta näin ja näin.
Ja sitten vielä tuohon puistokäyttäytymiseen, olen jutellut monien äitien kanssa sitä, että he haluaisivat tutustua muihin äiteihin, mutta ei vaan yksinkertaisesti uskalla tulla juttelemaan. Ja jos on yhteen tutustunut niin ei sitten ole sitä painetta että tarttis muihin tulla tutustumaan enää. Itsekin olen nuori, hyvännäköinen, hyvin pukeutuva, myös lapset. Ja puistossa tekis mieli jutella, mutta jos kukaan ei tule puhumaan mulle niin saa kyllä jäädä täältäkin suunalta, vaikka muuten ulospäinsuuntautunut olenkin ja osaan kyllä small talkin taidot.
Niin minä olen vanhempi nainen. Omia lapsia on kaksi nyt aikuisia 34v. ja 31 v. Olen myös mummu kahdelle pienelle alle 4v. ja 1v.
Mietin, koulu ja opiskelu aikana ovat kiinteät suhteet ja samat ympyrät. Oma ja muiden mieli on vielä mutkaton ja suora. Näille suhteille on selkeä jatkumo, huomennakin olemme samassa luokassa ja samassa koulussa.
Tunnistan kaikki nuo juttunne, luin koko ketjun.
MUTTA
Sama käytös jatkuu ikääntyessä ja uusissa tilanteissa.
Ihminen on laumaeläin ihan oikeasti, aina ryhmään (kaksi on jo ryhmä) muodostuu johtaja, jonka asenne ja mielipiteet nousevat määräävään asemaan.
Olen suurimman ajan elämästäni, ollut miesvaltaisessa yhteisössä. Joskus keskusteltiin tästä tutustumisesta ja siitä mistä alkaa puhua vieraiden kanssa. Eräs ammatiltaan toimittaja, kertoi, ettei koskaan puhu ensin vieraiden kanssa mistään henkilökohtaisesta asiasta. Vierasta hän saattaa puhutella kysymällä tältä, kuuliko uutisen (joku ihan yleinen asia ei julkis juoru) jos niin keskustelu alkoi, ellei (tuli huti) hän nosti tuntosarvensa ja heitti kehiin jonkun muun aiheen. Hän totesi omaavansa näitä juttukavereita paljon ympäri Suomen, puoli ja toisin ei tiedetä nimeä, eikä mitään henkilökohtaisia asioita.
Tämä ei kyllä minulta onnistunut muiden naisten kanssa, vaan ikäiseni pitivät minua eräässä keskustelussa raamitettuna “miesmäisenä naisena”.
Luulenpa että noiden kesto lööppi julkisten “suosio” perustuu tähän heistä voi puhua yleisesti koska ja kenen kanssa vaan. Tosin vanhankansan viisaus: “Hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas” iskostuu täysillä ja media tukee raatelevaa ja ilkeää kuvaa.
Median epäsuosiossa oleva poliitikko saa hyvin huonoja kuvia itsestään uutisiin, naama kierossa tai muuten ei passikuvaan kelpaava epämiellyttävä ilme.
Aikanaan eräs valtiovarain ministeri kaivoi nenäänsä lehtien kuvissa tai oli naama irvistyksellä.
Myös kirjallinen sanallinen uutisointi tulkitaan täysin toisin, tai aivan suoraan tapahtuma uutisoidaan ihan muuksi.
Pois äänestetty BB -talosta “Heitettiin kadulle” = Ilta sanomat.
No niin, anteeksi kun puutuin keskusteluunne. ;)
Jos jonnekkin puistoon on jo muodostunut kiinteä porukka siihen on vaikea päästä jos porukka vasta muotoutumassa pääsee helpommin. Suomalainen jäyhyys ja nurkkakuntaisuus vaikuttavat.
Joskus puiston vaihatminen auttaa oikeasti.
Itse huomasin, että kun siellä yhdessä kerhossa syrjittiin masennuin.
Se, että jossain ei pääse mukaan ei tarkoita sitä, että kaikkialla olisi samoin. Olen siis erimieltä erään kirjoittajan kanssa. Tietenkin on ne laumaäidit jotka eivät edes uskalla mennä minnekkään yksin ja pitävät sitä sosiaalisuutena.
Oman tyylisten ihmisten/äitien löytäminen vie aikaa. Täytyy yrittää olla masentumatta. Ja yrittää olla tekemättä liia nopeaa johtopäätöstä jostakin.
Tietty jos selkeästi on ääliä niin kannattaa välttää. Itselleni ei merkitse pukeutuminen, meikkaaminen tai meikkaamattomuus, mutta olen huomannut että jollekkin voi olla vaikea lähestyä erinlaista kuin mitä itse on. joskus voi syynä olla pelko ettei itse kelpaa kun ei ole sitä osaketta ja ei ole merkkivaatteita.
Se voi sinun kohdallasi todellakin olla toi nätti,nuori ja mukava.. itsekin olen huomannut näitä seiväs perseessä-äitejä puistoissa,joilla on se oma piiri ja reviiri.. Vaikka olen aika tavallisen näköinen,enkä niin kauhean nuori (27v),kohtelias ja huumorintajuinen.
Nykyisin pysyttelen sivussa,luen kirjaa ja paimennan poikaani,enkä juuri juttele ylimääräisiä kenellekkään,ketä en tunne entuudestaan.
Samantapaiseen ilmiöön olen törmännyt poikani päiväkodissa muutaman lapsen äidin kohdalla,he eivät koskaan tervehdi minua tai poikaani oma-aloitteisesti. Ei kai sitten kuulu tapoihin tervehtiä päiväkodin aulassa,vaikka lapset olisivatkin samassa ryhmässä..en tosiaan tiedä.
Mutta tämä kuuluu elämään,ei kaikki voi kuulua kaikkiin mahdollisiin yhteisöihin. Hyvää loppukesää! :)
Ehkä kirjoitan vähän ap:n asian vierestä, mutta puistotuttavuuksista ja puistokäyttäytymisestä kumminkin... :)
Itse olen maalla asuva kotiäiti ja nyt kesän aikana ollaan lapsen kanssa käyty puistossa noin kaksi kertaa viikossa kauppareissuilla. Nyt kun olen ollut 1,5 vuotta kotona lapsen kanssa ja poissa "aikuisten maailmasta" eli työelämästä, olen ihan hurjasti alkanut kaivata muutakin keskusteltavaa kun lapset ja lapsiin liittyvät asiat. Noitten harvojen puistokäyntien vuoksi en ole oikeastaan yhteenkään äitiin tutustunut kovin hyvin. Ensinnäkin melkein joka kerta puistossa on eri äiti/äidit lapsineen ja tutustuminen aloitetaan aina alusta. Olen vain niin lopen kyllästynyt siihen että keskustelu alkaa aina sillä että, minkäs ikäinen ja niminen kenenkin matti ja maija on ja mihin aikaan aamulla herätään ja onkos maijalle tulossa vähän hampaita ja kylläpäs matti puhuu hyvin ikäisekseen jne. Ymmärrän kyllä että se on se helpoin tie aloittaa keskustelu, onhan ne lapset siinä vaiheessa se ainoa yhdistävä tekiä. Ja harvoista puistokäynneistäkään en tietysti voi syyttää muita kuin itseäni, enkä taas voi alkaa penätä mielenkiintoiseksi kokemaltani äidiltä puhelinnumeroa tai puistossa käynti aikatauluja heti ensimmäisellä tapaamis kerralla. Mutta onko niin että kaikki äidit haluavat puhua vain lapsistaan toisen (vieraan) äidin kanssa? Mitkä muut aiheet olisi "hyväksyttäviä" ensimmäisen kerran tavatessa, ettei katsottas ihan kieroon? Olen ehkä vähän hiljainen, eikä uusiin ihmisiin tutustuminen muutenkaan suju ihan luonnostaan, vaikka olenkin ennakkoluuloton ja ystävällinen. En vaan enää millään jaksaisi käyttää sitä harvinaista tuntia, muiden aikuisten seurassa, vain lapsista puhumiseen...
he ovat kateellisia sinulle,kun olet nuorempi ja kauniimpi ei siihen muuta tarvita.naiset ovat usein susia toisilleen.
itse tutuistuin ja ystävystyin puistossa erääseen naiseen raskausaikana.juttelimme avoimestai lähes kaikesta.
sitten kun itse nousin imetyksen ja yöherätysten jälkeen taas ns.jaloilleni.
jaksoin laittaa hiukset, meikata,ostin uusia vaatteita jne.
hänpä kääntyikin minua vastaan,ei enää jutellut,kun näki että tulen puistoon naamasta näki ,että voi ei ja vaivoin moikkasi.
itse haluaa olla harmaa hiirulainen edelleen.mutta eipä se minua haittaa.käydään nyt eri aikaan puistossa ja myös muissa lähistön puistoissa.vältän mieluusti tuollaisen hapatuksen.ja nyt jälkeenpäin kun muistelen hänen puheitaan aina hän valitti jostain.epäilen kyllä nyt että hänellä on raskauden jälkeinen masennus.eikä hän kestä, kun muut jaksavat huolehtivat itsestään.
siis suosittelen sinullekin käymään muina aikoina puistossa ,kun ne happamat muijat ei ole siellä ja jos vaan on muita puistoja mene niihin.turha ärsyttää itseään olemalla negatiivisten ihmisten seurassa.toivottavsati löydät jostain fiksua juttuseuraa.
Aikoinaan minä olen kokenut samantyyppisiä juttuja. Olin kuitenkin ennen äidiksi tuloa ehtinyt elää kolmikymppiseksi ja minulla oli aivan toisenlaista elämää elettynä, kuin monella muulla ympäristöni äidillä.
Mielestäni asia on niin, että pelkkä äitiys ei riitä yhdistämään hyvin erilaisia ihmisiä, niin että he tulisivat muutenkin toimeen keskenään ja löytäisivät jotain yhteistä, muuta kuin edes ne lapset. Miksi pitäisikään? Niin hirvittävän eri tyyppisillä ihmisillä kaikista taustoista on lapsia! Nainen on persoona ennen ja jälkeen äitiydenkin, vaikka esim. minä sain sellaista kohtelua, kuin älykkyysosamääräni olisi jotenkin päässyt synnytyksen jälkeen puolittumaan. MInä en yksinkertaisesti "saanut" ystäviä paikkakunnan äideistä, koska en sitä edes halunnut. En viihtynyt lainkaan heidän kanssaan niin erilaiselta ikä- arvo- koulutus- työ- ja elämänkokemus ja -katsomuspohjalta. Onneksi eräs lapsuudenystävä (toisella paikkakunnalla) lisääntyi samaan aikaan, joten pystyi jonkun toisen äidin kanssa myötäelämään arkea.
Äitiyden odotetaan ehkä tekevän kaikista naisista samanlaisia ja samoin ajattelevaa massaa, vaikkei asia todellakaan ole niin! MInä en tahtonut jaksaa jauhaa koko ajan lapsiin liittyvistä asioista, kun mielenkiintoa riitti muuhunkin ja siksi en tuntenut mitään yhteisyyttä esim. naapurin kotiäidin kanssa, joka oli mielestäni synnyttämistään lapsista huolimatta yhtä typerä juoruakka kuin ennen lapsiakin - jos oikein kärjistän esimerkin. Mielestäni riittäisi hyvin, jos löytää edes yhden ystävän, jonka kanssa voi jakaa näitä äitysasioita.
Perustetaan meidän oma äitien rinki, johon saa tulla mukaan kaikki äidit jotka tahtoo. Noiden v*tun sisäpiireillä ei ole kenellekään muille mitään arvoa paitsi niille itselleen. Mulla on hyviä äitikavereita tyttäreni tarhapaikasta, muun muassa tyttäreni sydänystävän vanhemmat. Todella mukavia, joiden kanssa tulin jutelleeksi kun otin puheeksi että tytöt taitavat viihtyä keskenään! Mutta oikeasti, kuinka moni teistä syrjityistä äideistä asuu PK-seudulla? Voitaisiin oikeasti järkkäillä puistotapaamista tai jotain! Näytetään niille sisäpiirimutseille että osataan sitä täälläkin =) Ja saataisiin kaveriporukka kasaan!
s-postini on [email protected] , pistelkää viestiä mistä aiheesta vain jos on asiallisia viestejä, juttelen mielelläni kanssaäitien kanssa :)
Tämä koko viestiketju kuulostaa niin tutulle! Helpottavaa kuulla, että muillakin on samanlaisia kokemuksia. Olen ihan konkreettisesti tänään itkenyt sitä, että olen niin yksinäinen ja kaipaisin oikeasti muittenkin ihmisten seuraa. Lähipuistossa on oma sisäpiiri valmiina ja naapurustossakin vähän on. Tuntuu, että kyllä kanssani jutellaan, mutta jotkut vain silloin kun ei ole parempaa juttuseuraa. Puistossa taas en pahemmin edes käy, koska siellä on suljettu sisäpiiri, johon ilmeisesti minua ei haluta, koska se on jo valmis piiri. Olen miettinyt monesti, että missä vika, mutten ole sitä keksinyt. Tätä lukiessa tuli mieleen, että ehkä kyse on sitten ensivaikutelmasta tai sitten muitten ennakkoluuloista. Tai mistä lie. Saatan olla alkuun ujo, mutta en enää tutustumisen jälkeen. Pääkaupunkiseudulta myös olen, joten voisi oma rinki kyllä kiinnostaakin!
ja ihmisiä.
Moikka!
Kuulostaa kyllä todella tutulta toi muiden äitien käytös!! On osunut omalle kohdalle vähän liiankin monta kertaa. Samaan muottiin pitäisi mennä kaikkien, eihän se käy päinsä ja kateellisia ollaan, jos osaa käyttäytyä ja huomioida toiset. Itse oon kans omasta mielestäni tosi reilut ja empaattinen muita kohtaan, mutta kaikki ei sitä tahdo hyväksyä, ei sitten millään. Ihana kuulla, että meitä on todella muitakin!!
Oon kans todennut, ettei kannata väkisin änkeä kerhoihin yms.paikkoihin, joihin ei kuitenkaan huolita. Ollaan perheen kanssa muutettu uudelle paikkakunnalle, josta ei kauheesti oo löytynyt uusia ystäviä, muutama äiti, jonka kanssa viettää sillon tällön aikaa, mutta hyvä niin :)
Mistäpäin ootte, jutellaan ihmeessä lisää??? Mä oon ite Askolasta, mutta oon muuttamassa Mäntsälään lähivuosina.
Tsemmpiä kaikille ja olkaa tyytyväisiä, että ootte omia itsejänne :)))
Itsellä 5 ka 2 v lapset ja huomannut saman ilmiön.
Leikkareissa on ns "sisäpiirit" missä supistaan ja sipistään ja vaikka kuinka koitat tervehtiä ja hymyssäsuin lähentyä, niin tilanne päätyy silti siihen että sisäpiiri on pian renkaassaan kentänlaidalla.
Juuri viimeviikolla pahoitin kovastikkin mieleni, kun koetin olla mahdollisimman avoin, tervehtiä jokasta leikkariin tulevaa -ja jokainen käveli ohitseni leikkarin nurkkaan. Hetken päästä siellä oli kymmenkunta äitiä ja minä yksin lasteni kanssa.
Siihen vain kiinnitin huomioni, kun useat äidit hokivat "aikuisten vastuu" jne jne "jollakin oli rikkinäiset vaatteet" jne jne...
Leikkarin jälkeen pohdin, että oikeastaan suoraan sanottuna itseäni ei edes kiinnosta olla moisissa "palavereissa" -ei edes kiinnosta, että millaisissa vaatteissa joku kulkee -kunhan on iloinen ja onnellinen.
Ei kaiken tarvitse olla aina niin pinnallista.
ns.yksinäinen äippä myös!
aika milenkiitoinen aihe sinänsä,enkä olis kyllä kuvitellut tälläistä koskaan lukevani:)kiva,että tälläinen keskustelu saatiin aikaan.
eli asiaan..ite oon 26v kolmen lapsen äit = 6v,2v ja 1v.
olen 160\46 mitoiltani ja erittäin tarkka ulkonäöstäni ja rakastan vaatteita ja kenkiä ym.ihania juttuja! pukeudun muodin mukaan laitatan hiustenpidennykisä ja meikkaan paljon(hyvällä maull atietenkin)ammattini kun liittyy tähän kauneuteen kuitenkin.
näytän 20vuotiaalta varmaan siksi kun olen niin pieni ja ehkä välillä käytän aika piukkoja vaatteita(teini??)halvalta en kuitenkaan näytä.
kaikki sanovat etti uskoisi minua kolmen lapsen äidiksi ja vielä vähemmän 26vuotiaaksi.
urheilen ja pidän huolta itsestäni.
rakastan myös lapsiani -he ovat tärkeintä minulle!
olen erittäin avoin ja iloinen ihminen,tykkään puhu ihmisten kanssa en ole ilkeä ja vihaan ihmisiä jotk atuomitsevat toisiaan herkästi.
olen ujosti sosiaalinen,pidän ihmis seurasta.
hiekkalaatikolla vaan tuntuu,että mina katsotaan paheksuen ja sitten juttu kaveria ei irtoa mitenkäänpäin.
suututti hetken,mutta nykyään ajattelen asian niin,että en minä heidän seuraa kaipakkaan,olkoon he keskenään ja viettäköön aikaansa näin,minä keksityn lapsiini ja heidän kanssa touhuamiseen oli mulla sitten minihame taikka ne farkut.
harmillista vaan kun on tälläisiä ihmisiä...useinmiten vanhemmat mammat näyttävät olevan niitä hylkijöitä..toki nuoremmissakin niitä on,mutta...
päättelemme siis että muiden äitien kans puistos pärjää kun
on oikea mamma-miia; iso mahanen ja lössähtänyt ja ulkonäkö niin ja näin.. ja vaiks oiski kondikses kroppa ni vaatteet jostai kirpparilta.
tuntuu vaa siltä et ollaan toisten ulkonäöistä yms. hirveen kadeita jne..
mutta sellanen joka tuomittee toisia heti ulkonäön yms syistä johtuen tai kadehtii yms. ni sellanen ihminen ei voi sisäisesti olla -eikä aidoksti erityisenkään
onnellinen .
Kateus on suurin syy. näin uskon!!
Hyvä että välität itsestäsi ja panostat itseesi. Mitä ajattelet niistä jotka eivät panosta? Kaikki eivät pidä tarpeellisena näyttää nätiltä lasten leikkipaikoilla, mutta heillä on oikeus näyttää rähjäiseltä, niinkuin niilläkin jotka haluavat olla aina parhaimmillaan. Musta on hirmu hienoa että ees jollakin on aikaa ajatella välillä itseään, mutta ymmärrän etteivät kaikki tunne tarvetta panostaa ulkonäköönsä hiekkalaatikolle lähtiessään.
Hiekkalaatikolla vallitsee sama hienarkia ja jako kun muuallakin elämässä. Nämä olevinaan paremmat tantat ovat siellä ainoastaan itsensä takia, länkyttämässä kakkaa. Eivät lastensa takia. Tämän kertoo jo sekin kun meidän perhe lehti julkaisi jutun hiekkalaatikko säännöistä. SIIIS SÄÄNNÖISTÄ AIKUISILLE. Voi herranen aika jos aikuiset eivät osaa käyttäytyä edes lapsille suunnatussa paikassa. Ei osata ottaa kaikkia keskusteluun mukaan VAIKKA sitä on opeteltu jo tarhassa. Suututaan joka asiasta, arvostellaan muita ja puhutaan seläntakana kakkaa.
Sitten ruvetaan puhumaan siitä millaisia esimerkkejä nämä täydelliset äidit ovat lapsilleen.