Neuvokaapas nyt minua.
En halua käydä koko elämääni tähän selittämään, mutta lyhykäisyydessä se menee näin. Viimeiset 5 vuotta elämä heitti häränpyllyä kun mies petti. Sen jälkeen en ole tuntenut olevani enää "nainen" isolla n:llä. Yritin antaa anteeksi ja kaiketi annoinkin. Mutta sitten teki sen uudestaan. En antanut enää anteeksi vaan ollaan asumuserossa omassa talossamme. Asutaan siis yhdessä mutta erillään lähinnä lasten takia. Tämä kuluttaa minua henkisesti, mutta lasten takia olen valmis tämän uhrauksen tekemään.
Lapsia on useampia, yksi erityinen.
Töissä olen oma iloinen itseni, tuskin kukaan tietää tuskaa joka jyllää sisälläni. Kotona en jaksaisi arkea yhtään. Hoidan pakolliset kotityöt, lapsille ruoan yms. Mutta en jaksaisi yhtään ylimääräistä. Oikeastaan haluaisin vaan olla omissa oloissani ja vetäydynkin yksikseni niin paljon kuin vaan voin. Haluaisin vaan hautautua johonkin omaan maailmaan, jossa ei ole lapsia/miestä.
Rakastan lapsiani yli kaiken ja tekisi mitä vaan heidän vuokseen, mutta arki on rankkaa varsinkin kun töissä käyn.
Haluaisin olla hyvä äiti, olla energinen ja leikkiä lasteni kanssa. En haluaisi olla hermoheikko joka suuttuu liian pienistä asioista. Muut äidit vievät lapsiaan ulos, mutta minusta sekin tuntuu TOSI isolta asialta tehdä. Välillä vaan pakotan itseni ja yritän hillitä väsymykseni/ärtymykseni. En halua että lapseni elävät tämmöistä elämää. Varmasti hermostuneisuuteni vaikuttaa heihin.
Minusta tuntuu monena päivänä viikossa että en jaksa tätä arkea. Haluaisin vaan vetäytyä yksinäisyyteen. Kaikki ystäväni ovat vaivihkaa kadonneet yhtä lukuun ottamatta, häntä tapaan ehkä kerran kuukaudessa. En ole tekemisissä kenenkään kanssa, paitsi töissä. Se onkin henkireikäni vaikka aamut onkin tosi vaikeita. Töissä olenkin kuitenkin kuin eri ihminen, siellä kukaan ei kitise, vaadi tai valita. Siellä minua arvostetaan ahkerana työntekijänä yms.
En tiedä onko tässä kirjoituksessakaan päätä tai häntää. Lapset riehuu viereisessä huoneessa vaikka niiden pitäisi jo nukkua, mutta minulla ei ole energiaa laittaa heitä nukkumaan.
Tämä on kaikki minun päässäni. Elämä ollut liian rankka. En arvosta itseäni yms.
varmaan pitäisi jotain apua hakea mutta mitä ja mistä? Olenko masentunut vai pitäisikö vaan hakeutua psykologin juttusille ja selvitellä hänelle elämääni. Minusta tuntuu vaan ettei kukaan ymmärrä niitä valintoja joita olen elämässäni tehnyt. Ehkä en ymmärrä niitä itsekään?
En halua käydä koko elämääni tähän selittämään, mutta lyhykäisyydessä se menee näin. Viimeiset 5 vuotta elämä heitti häränpyllyä kun mies petti. Sen jälkeen en ole tuntenut olevani enää "nainen" isolla n:llä. Yritin antaa anteeksi ja kaiketi annoinkin. Mutta sitten teki sen uudestaan. En antanut enää anteeksi vaan ollaan asumuserossa omassa talossamme. Asutaan siis yhdessä mutta erillään lähinnä lasten takia. Tämä kuluttaa minua henkisesti, mutta lasten takia olen valmis tämän uhrauksen tekemään.
Lapsia on useampia, yksi erityinen.
Töissä olen oma iloinen itseni, tuskin kukaan tietää tuskaa joka jyllää sisälläni. Kotona en jaksaisi arkea yhtään. Hoidan pakolliset kotityöt, lapsille ruoan yms. Mutta en jaksaisi yhtään ylimääräistä. Oikeastaan haluaisin vaan olla omissa oloissani ja vetäydynkin yksikseni niin paljon kuin vaan voin. Haluaisin vaan hautautua johonkin omaan maailmaan, jossa ei ole lapsia/miestä.
Rakastan lapsiani yli kaiken ja tekisi mitä vaan heidän vuokseen, mutta arki on rankkaa varsinkin kun töissä käyn.
Haluaisin olla hyvä äiti, olla energinen ja leikkiä lasteni kanssa. En haluaisi olla hermoheikko joka suuttuu liian pienistä asioista. Muut äidit vievät lapsiaan ulos, mutta minusta sekin tuntuu TOSI isolta asialta tehdä. Välillä vaan pakotan itseni ja yritän hillitä väsymykseni/ärtymykseni. En halua että lapseni elävät tämmöistä elämää. Varmasti hermostuneisuuteni vaikuttaa heihin.
Minusta tuntuu monena päivänä viikossa että en jaksa tätä arkea. Haluaisin vaan vetäytyä yksinäisyyteen. Kaikki ystäväni ovat vaivihkaa kadonneet yhtä lukuun ottamatta, häntä tapaan ehkä kerran kuukaudessa. En ole tekemisissä kenenkään kanssa, paitsi töissä. Se onkin henkireikäni vaikka aamut onkin tosi vaikeita. Töissä olenkin kuitenkin kuin eri ihminen, siellä kukaan ei kitise, vaadi tai valita. Siellä minua arvostetaan ahkerana työntekijänä yms.
En tiedä onko tässä kirjoituksessakaan päätä tai häntää. Lapset riehuu viereisessä huoneessa vaikka niiden pitäisi jo nukkua, mutta minulla ei ole energiaa laittaa heitä nukkumaan.
Tämä on kaikki minun päässäni. Elämä ollut liian rankka. En arvosta itseäni yms.
varmaan pitäisi jotain apua hakea mutta mitä ja mistä? Olenko masentunut vai pitäisikö vaan hakeutua psykologin juttusille ja selvitellä hänelle elämääni. Minusta tuntuu vaan ettei kukaan ymmärrä niitä valintoja joita olen elämässäni tehnyt. Ehkä en ymmärrä niitä itsekään?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.