En ole voinut hyvin muutamaan viikkoon, masentaa ja itkettää.. mut en uskalla mennä lääkärille, mitä sanon nille, mitä ne voi tehdä.. enkä halua käydä säännöllisissä keskusteluissa kenenkään kanssa. mitä teen? voisiko joku vastata
auttakaa
...............
5173
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Menet sinne lääkärille. Nimittäin jos nyt et viimeistään tartu asiaan ja hae apua, et edes halua kuvitella millainen olosi on vaikkapa muutaman viikon päästä.
Ei se lääkäri pure. Eikä hauku tai lyttää. Sinä et ole ensimmäinen etkä todellakaan viimeinen masennusoireita sairastava potilas ammattilaisille, joten sinun ei tarvitse tuntea minkäänlaista häpeää tai arastella avun hakemisessa.
Menet ja kerrot tuon saman; että et ole voinut hyvin muutamaan viikkoon, masentaa ja itkettää. Lääkäri tietenkin tekee tarkentavia kysymyksiä ja arvioi masennusoireittesi vaikeusasteen. Sitten keskustelette siitä, millä keinoin vointisi saadaan nousemaan kohti parempaa. Jos sinulle tarjotaan depressiolääkitystä, voit ihan huoletta kokeilla.
Jos säännölliset keskustelut kenenkään kanssa tuntuu ahdistavan, kerro se lääkärillesi. Siihenkin varmsti löytyy yhteisesti pohdittu linjaus, eikä sinun tarvitse tehdä mitään, mikä sinua ahdistaa kovasti.
Älä pelkää lääkärille menoa vaikka se nyt tuntuukin mahdottomalta kynnykseltä. Ensimmäinen hyvä merkki siitä, että vielä jaksat itsestäsi huolehtia, on se että kirjoitit tänne. Seuraava askel on hakea mahdollisimman pian apua oman kotikuntasi terveydenhuollosta (soita esim. psyk. polille tai vaikkapa terveyskeskukseen), mielellään heti huomenna. Älä päästä tilannettasi enää huonotumaan.
terv. depression kanssa jo 11 vuotta taistellut vanha sissi ja vieläkin ELOSSA!!!! :)
kiitos ehkä huomenna jo uskllan soittaa
Hei sinä apua hakeva, olen samanlaisessa tilanteessa kanssasi. Masennus on hiipinyt pikuhiljaa elämääni kevän aikana, enkä ole aikaisemmin saanut haettua apua, vaikka olisi ehkä pitänyt.
Tänään jostain löytyi voimaa ja ennenkaikkea rohkeus soittaa terveyskeskukseen. Ajan sain jo tälle päivälle. Täytyy myöntää, että puhelimeen tarttuminen oli kamalaa ja pelottavaakin;sydän hakkasi vähintään kahtasataa ja ensimmäisen kerran puhuin ääneen tuntemuksistani.
Jos minä siihen pystyin, pystyt varmasti sinäkin!
Sain myös soittettua tänää, ja tunteet oli samat kuin sinulla.. mutta nyt on aloite tehty ja toivottavasti valoo näkyy jossain vaiheessa miedänki elämään..
Mulla se eka käynti jo takana! Koko matkan mietin mitä sanon ja mitä jos se ei ymmärrä. Pelotti aivan hirveästi, vaikka loppuviimeksi turha pelko olikin. Miksiköhän on niin vaikeaa myöntää, että ei jaksa ja masentaa? Tsemppiä sulle (jään odottamaan kuulumisia...)