Synkkä myrsky-yö painoi pienen rantamökin yli,
jossa nuorukaiset Pete ja Jouni paistoivat makkaraa salamavalojen välkkeessä. Heillä
oli takana pyöräretki kauppaan, josta he olivat hakeneet ison tukun suuhunpantavaa illan tarpeisiin. Tarkoitus oli pitää hauskaa auringonnousuun saakka, vaikka yön tähtihetket toivatkin kimurantteja muutoksia suunnitelmiin.
Mökin palstalta Suomenlahdelle ulottuva laituri oli sekin
nyt heidän omassa käytössään. Sen päässä olevalta metrin korokkeelta saattoi kokematonkin tehdä (melko) turvallisia hyppyjä meren tyrskyihin.
Jossain vaiheessa joku ihminen käveli tuon tontin
ohitse, mutta he eivät kiinnittäneet siihen huomiota, kun oli kyseessä varmaankin ohikulkija. Syötyään ja kerrottuaan toisilleen väritettyjä tositarinoita, juttuja ja vitsejä näännyksiin myrsky laantui ja Pete alkoi soittaa akustista kitaraansa ulkotulen ääressä. Hän eläytyi soittoon ja Jouni katseli vierestä. Molemmilla oli melko pitkät hiukset, joita myrsky sekoitti toinen toisensa jälkeen ja limittäin. Mutta kun sama ihminen oli kävelemässä poikien ohi viidennen kerran pojat pysähtyivät ihmettelemään, mistä on kysymys.
-Hei vaan, Pete huusi.
-Mitä? Vastasi naisen ääni.
-Että mitäs siellä?
-No mitäs täällä, vastasi naisen ääni ja sitten nainen lähti kävelemään kohti poikia.
Hän tuli lähelle. Hänellä oli ruskeat pitkät hiukset ja vaaleansininen pusakka, sekä mustat kangasfarkut. Hän hymyili ja näytti mykistävän arvokkaalta ja kauniilta niissäkin
vetimissä.
-Ootkos tästä jostain läheltä, vai säkö tässä ramppaat ympärillä koko ajan?
-Kyllä vain. Tässä olen kävellyt ja katsellut teidän puuhianne.
-Aih. Ja kuunnellut soittoa?
-En soittoa vaan katsellut teidän ihanaa ulkoluukkianne. Olette kultaisia nuoria miehiä.
-No sinä taidat olla platinaa sitten, Pete hihkaisi ja otti askeleen lähemmäs Silviaa.
-Älä lähesty minua enempää. Nimeni on Silvia ja pyydän teitä menemään makuulleen, mahalleen, vierekkäin tuohon ruohikolle.
-Mitä sä oikeen yrität?
-Niin kuin olisi jo. Minua pitää totella, olen rikollinen.
Silvia rääkäisi ja tarttui Peteä kiinni kropasta tavalla, joka sai hänet äkkiä makuu asentoon käsi selän takana vääntyneenä. Jouni yritti kevyesti puolustaa Peteä absurdissa tilanteessa, mutta Silvia torjui yritykset toisella kädellään ja sanoi naksauttavansa Peteltä käden poikki jos puolustelu jatkuisi. Sitten Silvia asetteli maassa makaavan Peten käsiin käsiraudat, ja seuraavaksi hyökkäsi Jounin kimppuun ja sai hänetkin hetkessä rautoihin. Raudat olivat vahvat ja kireällä, joten rimpuilusta oli vain haittaa.
-Mitä sä teet meille ja minkä takia? Jouni ja Pete kyseli hiestä tuskaisena.
-Suotta kyselet. Nyt molemmat ylös sieltä, on aika lampsia eteenpäin, lenkkaria toisen eteen. Ja suu kiinni tai
käytän veistä.
Kaunis Silvia ulkoilutti kahta raudoitettamaansa nuorta ujoa miestä keskellä pilkkopimeää metsätietä kilometrien matkan. Ketään ei tullut vastaan ja lopulta Silvia ohjasi heidät metsäpolulle, jonka päässä häämötti pieni valaistu maja.
Pojat eivät sanoneet sanaakaan.
Majan edustalla oli rivi istumapölkkyjä, joilla
notkui kolme noin kolmekymppistä naista, joilla oli
kaikilla mustat hiukset ja hameet, sekä useammat mustat vyökotelot ilmeisesti käsirautoja ja kaasusumuttimia varten. He katsoivat hymyillen ja hampaat välkkyen Silvian kiikuttaessa nuoria miehiä, jotka sydän pamppaillen lähestyivät kohdettaan.
-Huomenta pojat. Voitte istua näille puupölkyille tässä,
yksi tytöistä laukoi. Olemme arvaamattomia naisia. Olemme
tämän metsän vartijoita ja kerrotaan, että meillä on taipumuksena myös vahingoittaa ihmisiä.
-Niin, tuo on kertomus, toinen tytöistä jatkoi, koska me emme kerro itse itsestämme juuri mitään kenellekään, vaan kaikki kulkee toisenkäden tietona.
Sitten hametytöt kaivoivat esiin tukevat sakset, ja
ilmoittivat leikkaavansa raudoitettujen poikien yläkropat vaatteista paljaiksi. Pojat yrittivät vastustella, mutta Silvia piti kiinni.
-Nyt kun nuo nänninnekin näkyvät, meillä on hyvä
tilaisuus kiinnittää niihin pienet pyykkipojat. Näin teille tulee mieletön stondis, jota ette pääse avittaman millään lailla. Jounin ja Peten nänneihin asetettiin puristavat
pyykkipojat.
Sitten tytöt toivat kätensä Jounin ja Peten
kasvojen eteen näytille. Jouni ja Pete katselivat noita kauniita siroja ja voimakkaita naisen käsiä jäykistyneessä
tilassa. Oli vaikka minkälaisia sormuksia ja rannekoruja, huolitellut kynnet ja rannekellotkin näyttivät olevan kaikilla.
Kaikki kädet olivat hyvin kauniita, mutta tytöt yhtäkkiä alkoivatkin näyttää keskisormea. Jounin ja Peten stondikset senkuin jäykistyivät.
-Mutta tämä oli vain erotiikkaa. Silvia totesi käsisession jälkkeen. Seuraavaksi sadismia.
-Seuraavaksi katsomme onko teissä miestä. Tytöt hakivat isot karahkat ja Silvion pidellessä päitä tytöt löivät
heitä niillä kasvoihin, että kosmeettiset häiriöt olivat taattuja ja molemmilta oli mennä taju.
jossa nuorukaiset Pete ja Jouni paistoivat makkaraa salamavalojen välkkeessä. Heillä
oli takana pyöräretki kauppaan, josta he olivat hakeneet ison tukun suuhunpantavaa illan tarpeisiin. Tarkoitus oli pitää hauskaa auringonnousuun saakka, vaikka yön tähtihetket toivatkin kimurantteja muutoksia suunnitelmiin.
Mökin palstalta Suomenlahdelle ulottuva laituri oli sekin
nyt heidän omassa käytössään. Sen päässä olevalta metrin korokkeelta saattoi kokematonkin tehdä (melko) turvallisia hyppyjä meren tyrskyihin.
Jossain vaiheessa joku ihminen käveli tuon tontin
ohitse, mutta he eivät kiinnittäneet siihen huomiota, kun oli kyseessä varmaankin ohikulkija. Syötyään ja kerrottuaan toisilleen väritettyjä tositarinoita, juttuja ja vitsejä näännyksiin myrsky laantui ja Pete alkoi soittaa akustista kitaraansa ulkotulen ääressä. Hän eläytyi soittoon ja Jouni katseli vierestä. Molemmilla oli melko pitkät hiukset, joita myrsky sekoitti toinen toisensa jälkeen ja limittäin. Mutta kun sama ihminen oli kävelemässä poikien ohi viidennen kerran pojat pysähtyivät ihmettelemään, mistä on kysymys.
-Hei vaan, Pete huusi.
-Mitä? Vastasi naisen ääni.
-Että mitäs siellä?
-No mitäs täällä, vastasi naisen ääni ja sitten nainen lähti kävelemään kohti poikia.
Hän tuli lähelle. Hänellä oli ruskeat pitkät hiukset ja vaaleansininen pusakka, sekä mustat kangasfarkut. Hän hymyili ja näytti mykistävän arvokkaalta ja kauniilta niissäkin
vetimissä.
-Ootkos tästä jostain läheltä, vai säkö tässä ramppaat ympärillä koko ajan?
-Kyllä vain. Tässä olen kävellyt ja katsellut teidän puuhianne.
-Aih. Ja kuunnellut soittoa?
-En soittoa vaan katsellut teidän ihanaa ulkoluukkianne. Olette kultaisia nuoria miehiä.
-No sinä taidat olla platinaa sitten, Pete hihkaisi ja otti askeleen lähemmäs Silviaa.
-Älä lähesty minua enempää. Nimeni on Silvia ja pyydän teitä menemään makuulleen, mahalleen, vierekkäin tuohon ruohikolle.
-Mitä sä oikeen yrität?
-Niin kuin olisi jo. Minua pitää totella, olen rikollinen.
Silvia rääkäisi ja tarttui Peteä kiinni kropasta tavalla, joka sai hänet äkkiä makuu asentoon käsi selän takana vääntyneenä. Jouni yritti kevyesti puolustaa Peteä absurdissa tilanteessa, mutta Silvia torjui yritykset toisella kädellään ja sanoi naksauttavansa Peteltä käden poikki jos puolustelu jatkuisi. Sitten Silvia asetteli maassa makaavan Peten käsiin käsiraudat, ja seuraavaksi hyökkäsi Jounin kimppuun ja sai hänetkin hetkessä rautoihin. Raudat olivat vahvat ja kireällä, joten rimpuilusta oli vain haittaa.
-Mitä sä teet meille ja minkä takia? Jouni ja Pete kyseli hiestä tuskaisena.
-Suotta kyselet. Nyt molemmat ylös sieltä, on aika lampsia eteenpäin, lenkkaria toisen eteen. Ja suu kiinni tai
käytän veistä.
Kaunis Silvia ulkoilutti kahta raudoitettamaansa nuorta ujoa miestä keskellä pilkkopimeää metsätietä kilometrien matkan. Ketään ei tullut vastaan ja lopulta Silvia ohjasi heidät metsäpolulle, jonka päässä häämötti pieni valaistu maja.
Pojat eivät sanoneet sanaakaan.
Majan edustalla oli rivi istumapölkkyjä, joilla
notkui kolme noin kolmekymppistä naista, joilla oli
kaikilla mustat hiukset ja hameet, sekä useammat mustat vyökotelot ilmeisesti käsirautoja ja kaasusumuttimia varten. He katsoivat hymyillen ja hampaat välkkyen Silvian kiikuttaessa nuoria miehiä, jotka sydän pamppaillen lähestyivät kohdettaan.
-Huomenta pojat. Voitte istua näille puupölkyille tässä,
yksi tytöistä laukoi. Olemme arvaamattomia naisia. Olemme
tämän metsän vartijoita ja kerrotaan, että meillä on taipumuksena myös vahingoittaa ihmisiä.
-Niin, tuo on kertomus, toinen tytöistä jatkoi, koska me emme kerro itse itsestämme juuri mitään kenellekään, vaan kaikki kulkee toisenkäden tietona.
Sitten hametytöt kaivoivat esiin tukevat sakset, ja
ilmoittivat leikkaavansa raudoitettujen poikien yläkropat vaatteista paljaiksi. Pojat yrittivät vastustella, mutta Silvia piti kiinni.
-Nyt kun nuo nänninnekin näkyvät, meillä on hyvä
tilaisuus kiinnittää niihin pienet pyykkipojat. Näin teille tulee mieletön stondis, jota ette pääse avittaman millään lailla. Jounin ja Peten nänneihin asetettiin puristavat
pyykkipojat.
Sitten tytöt toivat kätensä Jounin ja Peten
kasvojen eteen näytille. Jouni ja Pete katselivat noita kauniita siroja ja voimakkaita naisen käsiä jäykistyneessä
tilassa. Oli vaikka minkälaisia sormuksia ja rannekoruja, huolitellut kynnet ja rannekellotkin näyttivät olevan kaikilla.
Kaikki kädet olivat hyvin kauniita, mutta tytöt yhtäkkiä alkoivatkin näyttää keskisormea. Jounin ja Peten stondikset senkuin jäykistyivät.
-Mutta tämä oli vain erotiikkaa. Silvia totesi käsisession jälkkeen. Seuraavaksi sadismia.
-Seuraavaksi katsomme onko teissä miestä. Tytöt hakivat isot karahkat ja Silvion pidellessä päitä tytöt löivät
heitä niillä kasvoihin, että kosmeettiset häiriöt olivat taattuja ja molemmilta oli mennä taju.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Miehet itkivät ja pyysivät naisia lopettamaan väkivallan. Tytöt sanoivat,
että he olivat itsenäisen metsän kommunisteja, ja tekivät kansalle mitä voivat tai halusivat.
-Jos ottaisitte tämän pelkän viihteen kannalta, kuolisitte. Yksi tytöistä sanoi ja täräytti Peteä karahkalla jalkoväliin niin että tämä kaatui maahan ja kipristellen kiveksiään kädet selän takana yritti pysyä edes hengissä.
-Ihan totta, meidän kasvomme ovat jo riekaleina. Kun lähdemme täältä, emme tiedä miten selitämme kaiken. Jouni rukoili armoa ja pelkäsi jo kuolevansa
karahkan aiheuttamiin vammoihin.
-Ei voi mitään, yksi hametytöistä kommentoi jälleen. Me olemme todellakin vaarallisia naisia ja vaihdamme paikkaa riittävän usein, meillä on myös hengen suojelus läsnä. Jos vapaudutte täältä joskus, sekin tulee tapahtumaan toisessa paikassa ja toiseen aikaan, jolloin tästäkään majasta ei demokratiassanne löydy kuin tuhkat tai ihmisen jalanjäljet.
-Aha. Elikä olette tappajia, raiskaajia ja seksuaalisia ahdistelijoita, Jouni vinkui.
-Niinhän me olemme. Mutta toisaalta teidän patriarkaatissanne meidän seksuaaliset halumme olivat hyvinkin vähäisiä. Ja koska te olette tuon patriarkaatin osasia yhä, emme teidänkään henkeänne kovin korkealle arvosta. Nyt viimeinkin voimme käyttää sukupuolielimiänne omaksi hyväksemme.
-Vaaditteko meitä sitten liittymään omaan matriarkaattiinne tai ties mihin uskonkuntaan, jotta pelastuisimme?
-Emme tietenkään edes halua teitä pelastaa. Te olette miehiä, ja surkeita sellaisia. Eivät nämä asiat muutu miksikään. Asemanne on edelleen tuo mitä on juuri sen vuoksi, etteivät tällaiset asiat muutu.
-Enkä minä teidän rantakitaroinnistanne pitänyt, Silvia lisäsi. Halusin vaan ottaa teidät pois sieltä mökiltä, ja tein sen.
-Voi olla, että lopulta teidät haudataan tuon majan alapuolelle. Ehkä pääsette jopa elävinä pois jos katsomme teidän selviävän, mutta olette täynnä
kolhuja ja vammoja.
-Hetkenne täällä tulevat olemaan kohtalokkaat, sillä seksi ja kuolema kulkevat
meidän fantasioissamme käsi kädesä.
-Se ei ole rakkautta. Se on halua vihata. Se on pahinta mahdollista vihaterapiaa!