Tänään kauhukseni huomasin tämän asian. Teininä siis tuli sairastettua anoreksiaa joku parisen vuotta. Käsittääkseni kukaan ei tiennyt siitä, kuin minä itse. En koskaan painanut alle 50kg ja olen kuitenkin 176cm pitkä. Tajusin kyllä olevani sairas, mutta en vain halunnut lopettaa. Tuntui, että viimeinkin pystyin hallitsemaan ja vaikuttaamaan elämääni edes jotenkin. Jotenkin sitten vaan rupesin syömään normaalisti ja paino onkin siitä kivunnut ylöspäin ja viime vuodet en ole aktiivisesti ajatellut painoani. Nykyisin olen normaalipainoinen. Tosin se on sairaudesta jäänyt jäljelle, että kaikesta makeasta ja epäterveellisestä tulee morkkis. Ihan pienimmästäkin ja sitten pitää olla loppupäivä lähestulkoon syömättä. En siis vielä ole parantunut anoreksiastani vaan tauti on ilmeisesti ollut "lepotilassa".
Nykyisin elämäni on äärimmäisen stressaavaa. On töitä, velkaa, muutto odottaa, opiskelutkin stressaa ja tulevaisuus ylipäätään yhtää minkään suhteen. Pelkään jatkuvasti, etten pystykään hoitamaan asumiskuluja ja joutuisin ottamaan lainaa/ruinaamaan rahaa velaksi = minulle henk. koht katastrofi. Opiskelun ohella joudun tekemään töitä = huoli ja pelko jaksamisesta. Minähän en tunnetusti lopeta (lue: anna periksi tai hiljennä tahtia) ennen kuin vahinko on tapahtunut jo. Myös muutto syksyllä huolettaa, pärjäämmekö. Tuleeko siitä mitään?
Myöskin opiskelut pelottaa. Mitäs jos en pärjääkään? Mitäs sitten jos valmistun suoraan työttömäksi, mikä sekin olisi enemmän kuin katastrofi minulle. Nämä asiat vain välihuomautuksena sille, että haluan anoreksiani takaisin. Mielestäni perimmäinen (ja ehkä ainut) syy tähän on se, että anoreksia tulisi olemaan AINUT asia, mitä varmasti pystyn kontrolloimaan elämässäni. Ja tällä tavalla taas tunnen hallitsevani elämääni edes hitusen ja se toisi minulle turvallisuuden tunnetta. Edellä mainitsemiani asioita en välttämättä siis pysty hallitsemaan tai ainakin minusta tuntuu siltä. Olen siis jonkin sortin kontrollifriikki. Epäjärjestys ei vain ole minua varten. Eikö muka ole mukavampiakin keinoja hakea elämäänsä turvallisuuden tunnetta kuin että tuhoaa itseään? Eipä taida olla, viimeinen oljenkorsi. Eli aika heikoilla kantimilla siis mennään...
Tämän on siltikin mielestäni aivan nurinkurista. Tiedän, mitä se anoreksiahelvetti on enkä siitä teininäkään nauttinut, mutta silti haluaisin sen yhä takaisin. Kaistapäistä! Kun muutan olen suunnitellut jo miten lähtisin tätä hanketta toteuttamaan. Pikkuhiljaa hyvä tulee.. Onkos muilla samoja tuntemuksia?
Nykyisin elämäni on äärimmäisen stressaavaa. On töitä, velkaa, muutto odottaa, opiskelutkin stressaa ja tulevaisuus ylipäätään yhtää minkään suhteen. Pelkään jatkuvasti, etten pystykään hoitamaan asumiskuluja ja joutuisin ottamaan lainaa/ruinaamaan rahaa velaksi = minulle henk. koht katastrofi. Opiskelun ohella joudun tekemään töitä = huoli ja pelko jaksamisesta. Minähän en tunnetusti lopeta (lue: anna periksi tai hiljennä tahtia) ennen kuin vahinko on tapahtunut jo. Myös muutto syksyllä huolettaa, pärjäämmekö. Tuleeko siitä mitään?
Myöskin opiskelut pelottaa. Mitäs jos en pärjääkään? Mitäs sitten jos valmistun suoraan työttömäksi, mikä sekin olisi enemmän kuin katastrofi minulle. Nämä asiat vain välihuomautuksena sille, että haluan anoreksiani takaisin. Mielestäni perimmäinen (ja ehkä ainut) syy tähän on se, että anoreksia tulisi olemaan AINUT asia, mitä varmasti pystyn kontrolloimaan elämässäni. Ja tällä tavalla taas tunnen hallitsevani elämääni edes hitusen ja se toisi minulle turvallisuuden tunnetta. Edellä mainitsemiani asioita en välttämättä siis pysty hallitsemaan tai ainakin minusta tuntuu siltä. Olen siis jonkin sortin kontrollifriikki. Epäjärjestys ei vain ole minua varten. Eikö muka ole mukavampiakin keinoja hakea elämäänsä turvallisuuden tunnetta kuin että tuhoaa itseään? Eipä taida olla, viimeinen oljenkorsi. Eli aika heikoilla kantimilla siis mennään...
Tämän on siltikin mielestäni aivan nurinkurista. Tiedän, mitä se anoreksiahelvetti on enkä siitä teininäkään nauttinut, mutta silti haluaisin sen yhä takaisin. Kaistapäistä! Kun muutan olen suunnitellut jo miten lähtisin tätä hanketta toteuttamaan. Pikkuhiljaa hyvä tulee.. Onkos muilla samoja tuntemuksia?
Vastaukset 3
Vanhimmat
sellaisia tuntemuksia joo, että ei ole totta edes koko juttu vaan keksittyä ja että ei kyllä kuulosta kauheen vakavalta sun "anoreksia"
että kun sairastaa anoreksiaa on kaikkea muuta kun kontrollissa.
Juuh voihan se aluksi tuntua siltä,että on niskanpäällä ja kaikki hallinassa,mutta jossain vaiheessa ne asetelmat menee päälaelleen ja kas kas enää et hallitsekkaan sairautta vaan se sinua.
Juurikin näin se on. Kun stressi ja muut huolet painaa anoreksia pääsee "lepotilasta"helpommin valloilleen.Mulle kävi niin kun painoni nousi jo normaaliin ja olin muutenki paremmas kunnos niin sitten rakas mummoni kuoli ja paino alkoi laskea taas ja lujaa. Nyt kun just on ollut raha yms huolia niin olen aika pohjilla. bmi alle 14 ja muutenkin kamalia kipuja. Olen kuitenkin sitä mieltä että en haluaisi sairastaa ja haluaisin painoa lisää ja oppia syömään normaalisti.en halua olla tälläinen luuranko. En edes kehtaa näyttäytyä ihmisten ilmoilla. kauppaan ny just voi mennä. Mielestäni syönki paljon joku 1500-1900kcal ja sihen kuuluu herkkuja joka päivä. En oksenna ja liikun kävellen noin 1-2h päivässä.