Ahdistus

Olen varmaan masentunut, tai ainakin todella ahdistunut. Olen nuori nainen, 21-vuotias ja mulla on 2 pientä lasta, nuorempi vasta 4kk ja toinen 1v 10kk. Koska kummatkin niin pieniä vielä, vaativat erityistä vahtimista ja huolenpitoa. Ei saisi valittaa, lapsethan on vaan lapsia, mutta tunnen olevani jo liian väsynyt tähän. Nuorempi lapsi ei ollut todellakaan "suunniteltu", vaan omaa huolimattomuuttani olin aloittanut e-pillerien taukoviikon jälkeen toisen liuskan syömisen päivän myöhässä, jonka seurauksena tulin raskaaksi. Parempaa huolta pitäisi kyllä pitää... Ei ensimmäinenkään lapsi mikään kovin suunniteltu juttu ollut, päätettiin vaan sillon mieheni kanssa, että lapsi tulee jos on tullakseen. Kuitenkin esikoisen syntymän jälkeen mieheni alkoikin erkaantua minusta ja kotona oleminen ei ilmeisesti ollut hänelle mitään lempipuuhaa. Eskoisella oli koliikki (tai siksi sitä ainakin kutsun), mutta silloin selvisikin että hänellä on lukuisia ruoka-aine allergioita, joista siis jatkuva itku ja levottomuus/vatsavaivat johtui. Jouduin imetyksen aikana lopettamaan/vähentämään monien eri ruokien syönnin. Nyt toinenkin lapsi on aloittanut melkein saman. Olen ottanut ruokavaliostani pois joitain tuotteita, ja jotain helpotusta se tuottanut, eli taitaa olla jonkin sortin allergioista taas kyse. Yöllä en saa nukuttua, enkä kyllä illalla tai aamullakaan. Vauva nukkuu pisimmillään tunnin pituisia unia öisin, ja päivisin nukkuu sitten paljon. Tämä vaikeuttaa taas eskoisen kanssa olemista ja vahtimista, kun kaikki päivät olen niin väsynyt. En ole vauvan syntymän jälkeen käynyt missään muualla kuin ruokakaupassa ja vaunukävelyllä lasten kanssa. Mies kyllä menee miten huvittaaja milloin lystää, ja öisin "ei pysty ottamaan vauvaa jos itkee, koska hän käy sentään töissä". Ymmärrän kyllä, että hänen pitää aamulla herätä aikaisin, mutta niin pitää minunkin. Mielestäni mies voisi kyllä auttaa yöheräilyissä, mutta kun ei niin ei. Ei auta yöllä eikä sitten todellakaan päivällä töiden jälkeen, kun on "muuta menoa". Kun yritän puhua tästä hänelle, niin aina hän vaihtaa puheenaihetta vaikka väkisin.

Mieheni oli pettänyt minua muutama kuukausi eskoisen syntymän jälkeen. Vaikka se hänen sanojensa mukaan oli vain ja ainoastaan se yksi kerta, niin en pystynyt enää olemaan hänen kanssaan saman katon alla. Erosimme, mutta eroa kesti kuitenkin vain pari kuukautta, eli palattiin yhteen. (näihin aikoihin aloin odottaa toista lasta). Pettämis asia vaivaa minua vieläkin, enkä ole pystynyt vielä kokonaan antamaan sitä anteeksi. Luottamuspula vaikeuttaa elämämäämme, en haluasi päästää miestä enää minnekään yksin tai kavereidensa kanssa, koska pelkään, että hän tekee taas jotai tyhmää. En luota häneen oikeastaan yhtään, kokoajan kamalan ahdistunut ja jotenkin vihainen olo. En haluaisi kuitenkaan erota, koska rakastan miestäni, ja haluaisin, että lapsillani olisi kuitekin isä vierellä. Ja jos hänet jättäisin, en todellakaan tiedä miten pärjäisin itse henkisesti/taloudellisesti lasten ja itseni kanssa. Mutta sitten kun mietin, niin löydän suhteestamme paljon enemmän negatiivisia asoita kuin positiivisia, ja välillä tuntuu siltä, että olisi paljon parempi ilman häntä, ilman jokapäiväistä ärtymystä ja ahdistusta. Mutta toisaalta taas en usko pärjääväni ilman häntä.... En tiedä mitä tehdä...