Olen ihmetellyt viime aikoina mieleni usein ja yllättäenkin valtaavaa surullisuuden/epätoivon tunnetta ja siitä johtuvaa itkemistä joka ei meinaa loppua. Sinänsä minulla ei tällä hetkellä ole mitään huolia, (poikaystävä, hyvä perhe, muutama rakas ystävä) mutta esim. opiskelu ei jaksaisi enää kiinnostaa. Aloitan tänä syksynä abi-vuoteni erittäin tasokkaassa lukiossa jossa minulla on kyllä pari hyvää ystävää mutta kärsin sen takia jatkuvasta stressistä ja väsymyksestä. Olen keskiverto oppilas mutta kärsin jatkuvasta alemmuuden ja riittämättömyyden tunteesta, tuntuu että olen aina hunoin tai aina joku on parempi. Samoja tuntemuksia on ollut lisäksi ulkonäköni suhteen, koen usein itseni lihavaksi ja olen jojoillut painoni kanssa melko ankarasti aiheuttaen itselleni kuukautisten pois jääntiä. Pelkkä ajatus kohta seuraavasta arkeen siirtymisestä saa puisen maun nousemaan suuhuni. Aina samaa ikuista suorittamista, kiirettä.. Kouluun, salille/lenkille, kotiin, nukkumaan jne. Vaikka olen levännyt koko kesän tunnen oloni henkisesti väsyneeksi enkä tiedä miten jaksaisin viimeisen lukiovuoteni varsinkin kun kirjoitusten aiheuttama paine on kova. En vaan ole millään saanut kesällä aloitettua syksyn kokeeseen lukemista kun viime kevät painaa vieläkin sydämessä. Ja lukemisen lykkääntyminen aiheuttaa vaan lisää stressiä..
Lisäksi minua pelottaa mitä tapahtuu lukion jälkeen. Pelkään jääväni yksin kun kaikki kaverit kuitenkin hajaantuvat eri puolille opiskelemaan. Ja mitä jos poikakaverinkin kanssa menee poikki. Mitä jos en onnistu kirjoituksissa ja pääse mielekkääseen paikkaan opiskelemaan. Entä jos vain jään ajelehtimaan muiden luodessa uraa/mennessä elämässä eteenpäin.. Luulen että näillä ajatuksilla on osansa surumielisyyteeni mutta en olisi uskonut että nämä syyt aiheuttaisivat niin masentavia tunteita.. Huomasin yksi päivä vaa'alla käydessäni lihoneeni puolessa vuodessa viisi kiloa. Se sai minut todella maahan, vaikka jotenkin tiedostan etten vieläkään ole todellakaan lihava (painoindeksi 20,4). Tuntuu vaan turhauttavalta aloittaa koko laihdutus taas alusta.. Ei jaksaisi mutta en myöskään halua olla näin painava kuin nyt.
Onko kellään mitään hyviä ohjeita, samoja kokemuksia jotka kenties auttaisivat oloani? Kiitos.
Lisäksi minua pelottaa mitä tapahtuu lukion jälkeen. Pelkään jääväni yksin kun kaikki kaverit kuitenkin hajaantuvat eri puolille opiskelemaan. Ja mitä jos poikakaverinkin kanssa menee poikki. Mitä jos en onnistu kirjoituksissa ja pääse mielekkääseen paikkaan opiskelemaan. Entä jos vain jään ajelehtimaan muiden luodessa uraa/mennessä elämässä eteenpäin.. Luulen että näillä ajatuksilla on osansa surumielisyyteeni mutta en olisi uskonut että nämä syyt aiheuttaisivat niin masentavia tunteita.. Huomasin yksi päivä vaa'alla käydessäni lihoneeni puolessa vuodessa viisi kiloa. Se sai minut todella maahan, vaikka jotenkin tiedostan etten vieläkään ole todellakaan lihava (painoindeksi 20,4). Tuntuu vaan turhauttavalta aloittaa koko laihdutus taas alusta.. Ei jaksaisi mutta en myöskään halua olla näin painava kuin nyt.
Onko kellään mitään hyviä ohjeita, samoja kokemuksia jotka kenties auttaisivat oloani? Kiitos.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Joku voi ehkä saada parempia numeroita, mut on myös paljon, tosi paljon niitä jotka saa huonompia. Työ- ja opiskelupaikkoja riittää kyllä "keskinkertaisille" ihmisillekin. Tosin kukaan ei oikeesti ole keskinkertinen vaan AINUTLAATUINEN yksilö. Jos joku "ovi" ei aukea, niin sitten vaan jostain toisesta "ovesta".
Eikö 20,4 ole ihan normaali paino-indeksi, vai peräti hoikka??? Ei kaikki ole langanlaihoja eikä tarvii ollakaan. Laihuudesta ei ole oikeesti hyötyä... Kuka sitä vaatii??? Oikeesti, ei siitäkään ole hyötyä sen enempää poikaystävän saannissa tai pitämisessa kuin työelämässäkään. Paitsi tietysti catwalkilla.... nuo paineet sitäpaitsi lisää ahdistusta ja NÄLKÄÄ.
Ootko huomannu että monet jotka suhtautuu rennosti kouluun ja elämään , pärjää ihan hyvin??? En tietenkään tarkota et pitäs heittäytyy ihan huolimattomaksi, mut turhat vaatimukset kuormittaa ja vie "suorituskykyy"...
Kelpaat ihmisille vähemmälläkii... Et varmaan vielä tunne Jumalaa... jos tuntisit niin voisit jättää kaiken Herran haltuun, kävi miten kävi, Hän ei hylkää eikä jätä yksin. Teet vaan sen minkä osaat ja kohtuudella jaksat ja se saa riittää.
Ja uusia kavereitakin läytyy jos elämä kulettaa eri teille.
en tiiä auttaako nää mitää... omat oppivuodet oli aika takkuset, nyt on hyvä työpaikka ja muutenki hyvin... joskus joutuu itsetuntoa säätämään kun kuuntelee jotain supersankaria. Pitää vaan malttaa olla vertailematta. Varsinkin kun niilläkin on omat ongelmansa. Eikä ne kaikki jutut edes pidä paikkaansa...
tavoittele millekään sellaselle alalle johon et sovellu vaan siksi että ihmiset arvostaa jotain.Tärkeetä on että viihtyy työssään.
Asioita tulee tehdä "rakkaudesta", siksi että haluu.
Vielä tosta älykkyydestä. Älykkyys ei takaa menestystä. Monella fiksuilla voi olla talous kuralla ja ihmissuhteissa vaikeuksia...ja monet tavalliset keskiverrot pärjää ihan hyvin.