Kohta 18-vuotta täyttävälle tyttärelleni diagnosoitiin epävakaa persoonallisuushäiriö.
Näkyvät ongelmat alkoivat murrosiässä, mutta hänen sanojensa mukaan pienempänä hän piti "ei-toivotut" tunteensa sisällään. Silloin hän kuulemma koki jääneensä 3 vuotta vanhemman siskonsa varjoon, koska tällä isosiskollaan oli paljon päälle näkyviä ongelmia mm. raivokohtauksia ja kouluongelmia ja meidän vanhempien aika jäi hänen ongelmiensa hoitoon ja hänen kanssaan riitelemiseen.
Mielestäni kehuin monesti tätä nuorempaa tytärtäni, kuinka hän on yksi syy, miksi jaksan hänen siskonsa ongelmista huolimatta ja kuinka hän on hyvä kuolussa ja kiltti tyttö ja 'enkelini'.
Enkö siis kuitenkaan antanut tarpeeksi huomiota?
Ala-asteella hänen todistuksensa keskiarvonsa pomppi 9,5-9,8 välillä. Kuudennella se oli tuo 9,8.
Tyttäreni kertoi, että hänellä oli pakkomielle olla parempi koulussa kuin muut. Hänestä tuntui, että jos tuo kotiin huonomman koenumeron kuin 9 (ja silti sen hänen mielestä piti olla 10), me vanhemmat pettyisimme tai suuttuisimme. Hän kertoi myös, että hänestä tuntui, että siitä huolimatta meitä vanhempia ei kiinnostanut, jos hän sai arvosanaksi 10, että sen vain pitäisi olla se. Sen takia, kun emme hänen siskonsa ongelmien vuoksi joka kerta jaksaneet kiinnittää huomiota hänen koulumenestykseensä.
Vanhempi tyttäreni todella vei paljon voimia ja aikaa. Koko ajan piti olla selvittämässä jotain ongelmaa.
Tämä murtaa sydämeni, kun kuulen, että tyttäreni voi pienenä jo pahoin. Persoonallisuushäiriöthän ovat suurimmaksi osaksi ympäristön syytä, eikö? Eli myös perheen.
Mitä tein väärin? Mikä meni pieleen?
Onko tämä todella meidän vanhempien syytä?
Näkyvät ongelmat alkoivat murrosiässä, mutta hänen sanojensa mukaan pienempänä hän piti "ei-toivotut" tunteensa sisällään. Silloin hän kuulemma koki jääneensä 3 vuotta vanhemman siskonsa varjoon, koska tällä isosiskollaan oli paljon päälle näkyviä ongelmia mm. raivokohtauksia ja kouluongelmia ja meidän vanhempien aika jäi hänen ongelmiensa hoitoon ja hänen kanssaan riitelemiseen.
Mielestäni kehuin monesti tätä nuorempaa tytärtäni, kuinka hän on yksi syy, miksi jaksan hänen siskonsa ongelmista huolimatta ja kuinka hän on hyvä kuolussa ja kiltti tyttö ja 'enkelini'.
Enkö siis kuitenkaan antanut tarpeeksi huomiota?
Ala-asteella hänen todistuksensa keskiarvonsa pomppi 9,5-9,8 välillä. Kuudennella se oli tuo 9,8.
Tyttäreni kertoi, että hänellä oli pakkomielle olla parempi koulussa kuin muut. Hänestä tuntui, että jos tuo kotiin huonomman koenumeron kuin 9 (ja silti sen hänen mielestä piti olla 10), me vanhemmat pettyisimme tai suuttuisimme. Hän kertoi myös, että hänestä tuntui, että siitä huolimatta meitä vanhempia ei kiinnostanut, jos hän sai arvosanaksi 10, että sen vain pitäisi olla se. Sen takia, kun emme hänen siskonsa ongelmien vuoksi joka kerta jaksaneet kiinnittää huomiota hänen koulumenestykseensä.
Vanhempi tyttäreni todella vei paljon voimia ja aikaa. Koko ajan piti olla selvittämässä jotain ongelmaa.
Tämä murtaa sydämeni, kun kuulen, että tyttäreni voi pienenä jo pahoin. Persoonallisuushäiriöthän ovat suurimmaksi osaksi ympäristön syytä, eikö? Eli myös perheen.
Mitä tein väärin? Mikä meni pieleen?
Onko tämä todella meidän vanhempien syytä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
annoit alaikäisen lapsesi hankkia itselleen psykiatrisen leiman. Psykiatrian emeritusprofessori Thomas Szaszin mukaan lastenpsykiatria- ja psykologia tulisi olla laitonta koska lapset eivät kestä tulla kutsutuksi hulluksi.
Mutta siinä mielessä olen samaa mieltä, että suurin osa näistä "persoonallisuushäiriöistä" on aivan turhaa normaalien ihmisten leimaamista ja saattamista psykiatristen palvelujen piiriin. Mikä se terve persoonallisuus on? Persoonallisuushäiriödiagnooseista suurin osa on olemassa syystä, että koneiston ei kannattaisi pyöriä, jos ei ole mitään mitä pyörittää.
Huolestuneelle äidille sanoisin, että älä nyt kuitenkaan liian kovasti edellistä kommenttiasi itseesi ota. Itse olen kasvanut jokseenkin samanlaisessa perhetilanteessa, jossa muut sisarukset veivät huomion syystä tai toisesta. Olen myös kokenut joskus pärjäämisen pakkoa luullen sen johtuneen ko. tilanteesta. Myöhemmin aikuisena selvisi, että sisarukseni olivat kokeneet aivan samanlaisia tunteita ja kateutta minua kohtaan. Tuo vaikuttaa siis melko normaalilta tilanteelta, kun perheessä on useampia lapsia.
Mielestäni tyttäresi kokee normaaleja nuoruuteen ja elämään kuuluvia riittämättömyyden ja kateuden tunteita. Minustakin tuli aivan tavallinen pärjäävä ihminen, vaikka nuorena ajattelin joutuneeni mitä epätasa-arvoisimman kohtelun alaiseksi. Sittemmin olen kykenyt näkemään sisarukseni ja vanhempani uudessa valossa. Lapsuudesta on tullut suurin voimavarani.
Osoita siis syyllisyydettä lapsillesi rakkautta ja hyväksyntääsi jatkossakin! Kerro jokaiselle joskus erikseen heidän tärkeytensä (kun muut eivät ole kuulemassa). Uskon, että tyttäresi lentää vielä vahvoin siivin, kunhan ette sido häntä maahan (leimaamalla liikaa heikoksi, sairaaksi jne.). Se, että osoittaa luottavansa toisen siipien kantavuuten, saa ne kantamaan.
eikä voi olla sairas. Sairaus on ruumiin toimintahäiriö, biologinen prosessi. Mikään mielisairaus ei ole oikea sairaus.
Meillä on vain kaksi lasta, eli ei montaa. Tai no, eivät he enää lapsia ole. Tämä nuorempi josta puhuin, täyttää ensi kuun ensimmäisellä viikolla 18 (Eli siis eipä hän kovin alaikäinen ole, eikä enää lapsi, vaan nuori aikuinen).
Diagnoosinsa hän sai viime torstaina.
Ja minä en kertonut aloitus viestissäni hänen nykyisiä ongelmia, vaan muutamia lapsuuden ongelmiansa.
Muuten, vaikka ala-asteella hän suoriutui erinomaisesti koulussa, niin yläasteella kaikki romahti ja hänen keskiarvonsa oli yhdeksännellä luokalla 6,8. Hän kävi kymppiluokan, jotta saisi korotettua numeroitaan (sai korotettua keskiarvonsa 7,9) ja koska hän ei tiennyt enää mitä tulevaisuudeltaan halusi. Eikä tiedä vieläkään, mutta meni kuitenkin lukioon.
Ei hän enää noita kateuduen tunteita siskoansa kohtaan tunne. Mutta muita ongelmia on, tässä MUUTAMIA niistä: Hän on äärimmäisen impulsiivinen, tekee asioita hetken mielijohteesta, eikä pysty hallitsemaan itseään ja monesti ne asiat ovat hänelle itselleen tai muille tuhoisia. Häntä masentaa ja tuntee olonsa lähes aina tyhjäksi. Tunteet ailahtelevat rankasti ja hän on hyvin agressiivinen, jos tulee riitaa niin hän saattaa hyökätä kimppuun ja heittäytyä todella agressiiviseski. Monesti hän sortuu päihteisiin täyttääkseen tyhjän olonsa.
Hän tutustuu helposti uusiin ihmisiin ja aluksi hän pitää uutta tuttavuuttaan suurinpiirtein parhaimpana ystävänään, ihailee häntä ja viettää hänen kanssaa paljon aikaa. Kauan häin ei kuitenkaan ystävyyssuhteitaan pysty pitämään yllä. Joko se muuten vaan lopahtaa, tai tämä hänen ystävä sanoo jotain hänen mielestään väärää ja tyttäreni alkaa verisesti vihaamaan tätä.
Tuossa siis ei tosiaan ollut kaikkia ongelmia, mutta muutamia.
Tyttäreni ei tunne itse oloaan hyväksi, vaan tosiaan tyhjäksi. Eikä hän pidä siitä, ettei pysty kontrolloimaan itseään eikä siitäkään, että satuttaa toita ihmisiä, niin henkisesti kuin fyysisesti (täytyy myöntää, hän on satuttanut minua henkisesti sanomalla todella ilkeitä asioita, jotka pistävät suoraan sydämeen ja fyysisestikin todella pahasti).
Hän hakeutui hoitoon itse, omasta aloitteestaan. Tämä tapahtui hieman sen jälkeen, kun hän oli lyönyt minua lasipullolla takaraivoon ja minulta meni taju.
Ja persoonallisuushäiriöthän eivät ole sairauksia, vaan HÄIRIÖITÄ, kuin masennuskaan ei ole sairaus, vaan mielialaongelma. Ahdistuskin on häiriö.
Thomas Szaszin mukaan lapsen kutsuminen mielisairaaksi on leimaamista, ei diagnosoimista. Psyykenlääkkeen syöttäminen lapselle on myrkyttämistä, ei hoitamista.
Lapsiksi luetaan kaikki alaikäiset.
Mielisairauksien kutsuminen häiriöiksi tai mielialaongelmiksi on markkinointia.
Voimia aloittajalle! Minunkin tyttärelläni on epävakaa persoona, hän on 20v.
Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivan kanssa voi olla useinkin hyvin hankala elää. Mutta koska kyseessä on oma tyttäresi, se sattuu vielä enemmän. mutta siitä huolimatta varmasti rakastat häntä, kuten viestistäsi hyvin näkee. :)
Käykö tyttäresi psykoterapiassa? Siitä olisi varmasti paljon apua! Minun tyttärelleni on ainakin ollut.
Ja sinulle " emeritusprofessori_": Taidat olla pelkkä provo! ;) Mutta siitä huolimatta alennun vastaamaan. Sehän oli vain tämän henkilön mielipide, ei mikään ehdoton "totuus".
Eikä aloittaja (Äiti.) tainut sanoa missään vaiheessa, että hänen tyttärellään olisi lääkitystä? (Voisitko aloittaja muuten hieman valaista, että onko tyttärelläsi lääkitystä?)
Entä olisiko tämän tyttären pitänyt odottaa naurettava pari viikkoa täyttääkseen 18, että hänet olisi voinut diagnosoida saadakseen apua?
Kyllähän joku skitsofrenia on aivan eri laatua, kuin esim. masennus ja ahdistuneisuus.
Päädyn siis todellakin siihen päätökseen, että olet provo. :D
Kuvauksesi lapsukaisestasi kuulosti hyvin tutulta. Itse olin ala-asteella äidin pakottamana kova opiskelija. 8.5 keskiarvo seiskalle mentäessä.. ysiltä pääsin niin se oli 6.6.. kympin kävin välissä ja sen jälkeen amislukioon. amiksesta paperit. lukiota 4vuotta turhaan kun ei vaan menny asiat kaaliin. se on siis vieläkin kesken.. mutta palataan pois koulusta. Itse olin siis pienempänä impulsiivinen myös. Jatkuvasti paiskoin ovia ja huudin äidilleni. Sitä olen näin jälkeenpäin miettinyt kuinka nuo menneet vuodet voisi korvata. Isän kimppuun kävin niin että hän sai vertavuotavan haavan eräs kerta. Tällä haluan vaan kertoa että monet muutkin vanhemmat ovat kokeneet tuskaa lapsistaan, et ole yksin tässä maailmassa. Tarpeeksi ajoissa vaan kun hakeutuu ammattiauttajien luokse niin ehkä se siitä.. Itse venytin pillereiden aloittamista vaikka kaverit sanoivat että tarvitsisin jotakin tasaamaan oloani.. noh, vihdoin kun sain raahattua itseni lääkäriin niin siitä se pillerihelvetti sitten alkoikin... hermorauniona mennään ja 10. päivä psykiatrille.. toivottavasti määrää jotain joka oikeasti auttaa... sen sanon että suoraan psykiatriselle puolelle, terkkarin lääkärit syöttää vaan mitä oudoimpia mömmöjä. sieltä ei saa mitään apua.
tässä oma tarinani. kaikkea hyvää minun puolestani teille. koita jaksaa..
kestä tulla kutsutuksi hulluksi.
Täysi-ikäinen saa myrkyttää itseään niin paljon kuin huvittaa, mutta lapsia meidän tulee suojella. Lapsen ja täysi-ikäisen erona on 18 vuoden ikä.
Skitsofrenia on leima siinä missä masennuskin.
Ompa hienoa, että äiti jaksaa olla kiinnostunut lapsestaan ja auttaa häntä noin paljon. Olen itse aikuinen. Minulla on epävakaa persoonallisuus ja nyt käsitän äidillänikin olevan. Voi jos olisin saanut hoitoa paljon aikaisemmin. Kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota minuun. Vaikka olenkin epävakaa, niin olen myös alistuva ja hiljainen. Minua saa talloa melkein kuinka vaan. Äidin kanssa olen riidellyt paljonkin, mutta muuten en uskalla vihaani näyttää. Olen kasvanut tunteettomassa kodissa ja sitä yritän nyt korjata sen minkä voin.
Mielenterveysasiosta en voi keskustella vanhempien kanssa. Tosin he ovat sen ikäluokan ihmisiä, että ennakkoluulot ovat varmaan kovat. Kuitenkin eniten satuttaa se että he tavallaan häpeävät minua. He eivät tiedä diagnoosistani ja eivät ikinä ole mitään kysyneet. Tietävät että käyn terapiassa ja syön lääkkeitä. Niistä asioista ei puhuta. Ollessani tosi huonossa kunnossa ahdistuksen takia pyysin äitiä lähtemään kanssani päivystykseen kun oli niin paha olla. Äiti ei lähtenyt. Sanoi vaan että jos sitten joudut sairaalaan. En saanut apua vaikka pyysin. Yritin keskustella itsetuhoisista ajatuksista. En puhunyt itsestäni vaan yhdestä suvussa sattuneesta jutusta. Äiti sanoi vaan että ei sellaiselle ihmiselle varmaan järjestetä kunnon hautajaisia. En sitten sanonutkaan mitään muuta. Olin vanhemmilla ja minulla oli ainakin tunnin kestävä paniikki- / ahdistuskohtaus. Kävelin asunnossa, kun en voinut olla paikallaan. Isä ehdotti että jos se on joku sydänjuttu ja lähti sitten kauppaan. Äiti luki keittiössä hesaria. Sellaiset vanhemmat minulla on. Nyt opettelen olemaan niin vahva, että pystyn hakemaan yksin itselleni apua silloin kun sitä tarvitsen.
Tsemppiä aloittajalle ja jaksamista. Uskon että lapsei arvostaa sitä ettet jätä häntä yksin tämän asian kanssa. Pahinta mitä voisi tehdä, olisi ohittaa koko tilanne.