Olen kärsinyt vuosia, vuosikymmeniä keskiasteisesta masennuksesta. Olin keväällä kuukauden laitoshoidossa osittain tämänkin takia, mutta juuri mitään se ei auttanut. Syön tällä hetkellä Mirtazapin 30 mg iltaisin. Ei nukuta, ei vaikuta mielialaan, ei myöskään lisää ruokahalua, päin vastoin. Olen viime vuoden kuluessa laihtunut muutaman kilon. Ei ole ruokahalua. Olen myös pari viikkoa syönyt bentsoja nukkuakseni. Ilman niitä en saa unta ja päivällä on tosi raskasta tehdä töitä. Nyt näitä bentsojakin pitää alkaa ajaa alas, ettei tule riippuvuutta.
Olen melko varma, että lapsuuteni vaikeat kokemukseni ovat pääsyynä alakuloisuuteen. Isäni oli alkoholisti ja perhe-elämä ei ollut normaalia. Kadehdin toisia lapsia, joiden isät eivät juoneet. Kärsin isäni juomisesta valtavasti, vielä aikuisiälläkin. Kuten nytkin. Isäni myös huomasi aina muistuttaa minua saamattomuudestani ja osoitteli tekemiäni virheitä. Vaikka olin lapsena aktiivinen ja minulla oli kavereita. Mutta ne kaverit sitten jäivät. En enää kestänyt ahdasmielistä kotiilmapiiriä. Vetäydyin syrjään, jota jatkuu edelleen. Päivisin töissä olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä, eikä se aiheuta kovin suuria ongelmia. Vapaa-ajat vietän vain yksin. Haluan ehdottomasti olla omissa oloissani. Minulla on perhe. Tämä alakulopisuuteni, puhumattomuuteni vaikuttaa myös perhe-elämäämme. Vaimoni toivoisi, että puhuisin enemmän. Mutta kun ei oikein huvita, ei jaksa puhua, avautua.
Eli, mitä tähän jo pieneen hätään pitäisi tehdä? Mitä te olette tehneet? Lääkkeet (oikeat) auttavat, mutta ne eivät poista syytä masennukseen. Kuitenkin mieluiten sopiva lääke mielialaan kuin tällainen hapannaama päivästä toiseen! Vuodesta toiseen. Elämä on niin väkinäistä!
Olen melko varma, että lapsuuteni vaikeat kokemukseni ovat pääsyynä alakuloisuuteen. Isäni oli alkoholisti ja perhe-elämä ei ollut normaalia. Kadehdin toisia lapsia, joiden isät eivät juoneet. Kärsin isäni juomisesta valtavasti, vielä aikuisiälläkin. Kuten nytkin. Isäni myös huomasi aina muistuttaa minua saamattomuudestani ja osoitteli tekemiäni virheitä. Vaikka olin lapsena aktiivinen ja minulla oli kavereita. Mutta ne kaverit sitten jäivät. En enää kestänyt ahdasmielistä kotiilmapiiriä. Vetäydyin syrjään, jota jatkuu edelleen. Päivisin töissä olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä, eikä se aiheuta kovin suuria ongelmia. Vapaa-ajat vietän vain yksin. Haluan ehdottomasti olla omissa oloissani. Minulla on perhe. Tämä alakulopisuuteni, puhumattomuuteni vaikuttaa myös perhe-elämäämme. Vaimoni toivoisi, että puhuisin enemmän. Mutta kun ei oikein huvita, ei jaksa puhua, avautua.
Eli, mitä tähän jo pieneen hätään pitäisi tehdä? Mitä te olette tehneet? Lääkkeet (oikeat) auttavat, mutta ne eivät poista syytä masennukseen. Kuitenkin mieluiten sopiva lääke mielialaan kuin tällainen hapannaama päivästä toiseen! Vuodesta toiseen. Elämä on niin väkinäistä!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Joitain ihmisiä puhuminen auttaa, etenkin vaimosi on mahdollisesti erittäin huolissasi sinusta, jos näkee sinulla olevan vaikeaa, eikä saa tietää syytä. Kokeilisin sinuna puhumista, jos siitä tuntuu olevan apua, kannattaa jatkaa. Eikö puolisokin ole sitä varten, että yhdessä jaetaan ongelmat, rahahuolet ja kaikki muu. Olette raamatun sanoin "samaa lihaa" jolloin mitään ei tarvitsisi pitää sisällään. Ja tietysti sinua voisi auttaa se, kun kävisit psykologilla. Menyttä et voi muuttaa, mutta sen voit sisäistää itsellesi, ettet ole muita huonompi, kuten isäsi sanoi. Turhaaan sitä olla enää syrjässä, kun ei ole enää kongreettisiä ongelmia muuta kuin meneisyydestä, joiden ei enää TARVITSE vaikuttaa sinun elämääsi.
Itse asiassa tilanteeni on se, että kuten sanoit, parisuhteessa tulisi käydä dialogia ja tästä vaimoni minua usein huomauttaa. Usein myös loukkaantuu, kun en avudu, en jaksa puhua. Puhuminen on minulle todella vaikeata, ollut vuosikymmeniä. En jaksa puhua, ei kiinnosta, olenko sitten niin masentunut, alakuloinen vai mikä? Toisaalta lapsuudenkodissani isäni joi, ja tästä seurasi säännöllisin välein viikon mykkäkoulu vanhempieni välillä. Ottaisinkohan alitajuntisesti mallia tästä. En myöskään arvosta itseäni juuri lainkaan. Olen mielestäni tehnyt niin paljon virheitä, etten pysty minkäänlaisella käytöksellä niitä enää korjaamaan. Kärsin tästä sisäisestä tuskastani valtavasti. Se vaikuttaa käyttäytymiseeni koko ajan. En uskalla elää! En uskalla elämän kantaa! Voisiko tähän olla joka todella tehoaks lääke, jotta pääsisiin edes alkuun. Mrtazapin ei auta lainkaan. Muutkin mielialalääkkeet ovat yhtä tehottomia.
Hakeudu ihmeessä jonnekin juttelemaan asioistasi, psykpuolen ammattilaiset ovat luotettavin osoite. Tai myös kirkon diakoniapuolelta löytyy ihmisiä, joille voi mennä juttelemaan. Tai kirjoittele ensi hätään vaikka tänne, jos et muuta keksi. Kykenet jo nyt pohtimaan asioitasi ja menneisyyttäsi todella hyvin, joten hyvin todennäköisesti voisi keskustelusta ja terapiasta, ehkä jo lyhyestäkin, olla sinulle apua.
Monesti jo se auttaa välittömästi ahdistukseen, kun pääsee edes jonnekin puhumaan, ei tarvitse kantaa kaikkea yksin. Ja saa mahdollisesti jotain heijastusta, jonka kokee mielekkääksi ja voi käyttää sitä hyväkseen asioidensa selvittämisessä sitten edelleen...
Toki hyvä jos voisit puhua asioista vaimosikin kanssa, mutta kaikkea ei ole välttämättä tarkoituksenmukaista ottaa suhteessa läpikäytäväksikään. Toki sen verran olisi hyvä puhua kuin tuntuu hyvältä ja tarkoituksenmukaiselta kertoa.
Harmi jos masennuslääkkeistä ei ole sen enempää apua edes oireisiin. Lääkkeet eivät ehkä anna kovin kestävää apua, eivätkä ne voi olla sitä mitä jonkinlainen terapia voisi eli asioiden käsittelyä.
Joka tapauksessa olisi tärkeää, että löytäisit pian jonkun luo keskustelemaan asioistasi, niin ettet joudu kantamaan tilannetta yksin turhan takia enää pitempään. Hyvä kun kirjoittelit tänne!
"Olen mielestäni tehnyt niin paljon virheitä, etten pysty minkäänlaisella käytöksellä niitä enää korjaamaan. Kärsin tästä sisäisestä tuskastani valtavasti."
Kuulostaa siltä että kannat ylenmääräistä syyllisyyttä? Sellainenhan on hyvin tyypillistä masennustiloissa. Sairaan syyllisyydentunteen voi tietty saada aikaan esimerkiksi vaikeat lapsuuden olosuhteet.
Tuskin olet tehnyt mitään anteeksiantamatonta, mitä tarvitsisi kantaa koko elämää. Ei kukaan meistä jaksa sellaista. Ei ihmisen tarvitse hyvittää kaikkia tekemiään virheitä; sitä varten on anteeksianto olemassa. Jos vain voit, niin luovu vaikka vähän kerrassaan niistä syyn tunnoista. Kertominen jollekulle luotettavalle ihmiselle voisi myös auttaa niiden kanssa.
kun mietit oikein tarkkaan, että isälläsi on ollut pahoja ongelmia itsensä kanssa, joka on johtanut juopotteluun ja inhottavaan käytökseen muita kohtaan. Todellisuudessa sillä ei ole mitään tekemistä sinun kanssa, et ole saamaton ja huono... Ainakin itseäni on auttanut se, että olen miettinyt oman isäni välinpitämätöntä käytöstä ja hänen ongelmia, jotka vasta pahoja ovatkin. Kun ymmärtää, niin on helpompi hyväksyä ja tehdä päätös, että itse yrittää parhaansa ja ongelmista huolimatta ei anna itsensä vajota niin alas. Kannattaisi sinunkin puhua vaimollesi... Hän varmasti kuuntelee.
Kyllä vaimoni kuuntelee, aina silloin, kun halua sanoa jotain. Se tapahtuu vain kovin harvoin. Kuten jo edellä kirjoitin, en JAKSA puhua. Minua ei ikävä kyllä, kiinnosta puhuminen. Sehän tässä se ongelma ja paha sellainen onkin. Olen niin alavireinen. Masennuslääkkeetkään eivät ole piristäneet! Miten tästä eroon, miten piristää itseäni ja rohkaista puhumaan. Kun ei ole onnistunut 10 vuoteen, sen minkä olemme olleet yhdessä. Tietysti hän odottaa huolestuneenakin, mutta kuinka kauan?
Entä jos kokeilisit kertoa vaimollesi vaikka tuosta, miksi et jaksa puhua, siis joistakin noista asioista mitä juuri kirjoitit? Voisiko se olla ainakin alku puhumiselle?
Jos tämä on ihan huono ehdotus, niin ohita se vain. On aina vähän huono antaa ohjeita ulkoa päin, varsinkin kun ei ole kokemusta ihan samanlaisesta tilanteesta itsellä.