mustikkaan

armeijassa näköjään tulla menolla, toivottavasti pärjäätte noilla opeilla venäjän erikoisjoukkojen hyökkäyksessä, kun sellainen joskus tulee.

Me kävelimme metsäleirillä jonossa pitkin metsää. Sellaisessa kivassa possujunassa, jossa vaunujen välin piti olla vähintään viisi metriä. Me vain kävelimme enkä oikein koskaan tiennyt, minne ja miksi mutta aina lopulta pysähdyimme.

Pysähdyttyämme aloimme kaivamaan kuoppia. Niitä kaivettiin ja kaivettiin mutta välillä istuin kuopan reunalla miettimässä maailmaa ja suuriapieniä filosofisia kysymyksiä enkä oikein ollut kiinnostunut kaivamisesta. Yleensä maa oli täynnä kiviä, mutta kivet olivat haasteita. Tuli löi ja kipinä sinkosi, kun hakkasin hullunraivolla kenttälapiota syvemmälle ja syvemmälle maahan.

Sitten ei enää kaivettukaan. Täytyi pystyttää teltta, vaikka itse en hikisessä miesjoukossa paljon telttailemaan innostunut. Kaksi jäi kuopille katsomaan edessä aukeavaa tyhjää maastoa. Muut hakivat tarvittavat välineet jostain satojen metrien päästä, jossa yleisin kulkuvälineemme sijaitsi. Se tuntui hieman turhauttavalta, koska tässä vaiheessa kello saattoi olla yksi tai kaksi yöllä. Niin sanottu herätys olisi pian edessä. Teltta kuitenkin pystytettiin ja kun kaikki olivat niin motivoituneita, ei siinä usein mennyt kuin tunti.

Suinkaan emme menneet telttaan nukkumaan. Nyt oli aika päättää, kuka vartioi ja mitä. Itse sain yleensä istua kuopan reunalle ja katsoa edessä aukeavaa tyhjää maastoa usein kolmekin tuntia putkeen. Se oli tylsää: tapoin hyttysiä, ajattelin tyttöjä, mietin maailmaa ja joskus taisin nukahtaa.

No, yleensä ennen kuutta oli herätys. Sen jälkeen olikin kiire purkaa teltta ja lastata kaikki nopeasti ajoneuvoihin. Meidän piti syödä aamupala nopeasti, jotta voisimme nousta ajoneuvoihin ja ajella kohti uutta päämäärää, jotta voisimme taas kävellä possujunassa.

kirjotella tohon aikaa keskiviikkona jos intissä oot? Ei nyt ei kyllä mene yhteen ei sitten oikein ollenkaan!