Tai mitä lienee, mutta..
Seurustelin lähes 4v miehen kanssa. Siihen mahtui armeijat ja monet muut. Tulin raskaaksi ja kaikki vaikutti ihanalta. Mies jopa halusi lasta vielä enemmän kuin minä, tai niin hän sanoi. Raskausaika meni vähän niin ja näin. Enimmäkseen kuitenkin hyvin, vaikka miehellä oli haluttomuutta. ("hei mieti nyt, ei suakaan varmaan kiihottais jos mulla olis tommonen kaljamaha")
Sitten lapsi syntyi ja mies vakuutti rakastavansa meitä ja aloiteltiin oikeaa perhe-elämää. Lapsi ei ollut vielä kuukauttakaan kun kuulin muualta miehen pettäneen minua toisen naisen kanssa jo muutaman kuukauden. Tunsin vieläpä tämän naisen yli 10vuoden ajalta. Mies tunnusti kaiken. Tämän seurauksena sitten erottiin, kun mies "ei rakastanut minua enää", enkä itsekään olisi pystynyt enää elämään hänen kanssaan. Muutimme lapsen kanssa pois kun lapsi oli 2,5kk.
Nykyään mies käy katsomassa lastaan ja on tämän elämässä mukana. Minä siedän miestä, koska en muutakaan voi. Lapsella kun on oikeus myös isäänsä. Olemme asuneet lapsen kanssa kahdestaan nyt reilut 5kk ja kaikki on päälisin puolin hyvin.
Rakastan lastani ja olen onnellinen hänestä. Päivät kuluvat rattoisasti touhutessa ja uutta opetellessa. Kavereitakin on, sekä vanhoja lapsettomia ystäviä, että uusia äitikavereita. Siitä ei ole kiinni. On vain tämä inhottava tunne, että jotain puuttuu. Jotain tärkeää. Kaipaan läheisyyttä, hellyyttä, seksiä ja ennenkaikkea tunnetta siitä, että olen rakastettu ja haluttu (muutenkin kuin lapseni toimesta :D ). Usein yllätän itseni haaveilemasta jostain niinkin arkipäiväisestä kuin halaus, tai suukko, tai.. *huokaus*
Ex-mies sai eron ja poismuuton välisenä aikana sanoillaan ja teoillaan minut tuntemaan itseni rumaksi ja inhottavaksi, arvottomaksi. Nykyisin en tiedä mitä ajatella itsestäni. En tapaa miehiä missään, kun en pääse käymään missään yksin. Netin seuranhakua ei ole kiinnostusta edes yrittää, en usko sieltä löytyvän yhtään normaalia miestä. Eikä pienen lapsen äidiltä uuden suhteen hoitaminen varmaan olisi helpoimmasta päästä. Enkä edes tiedä, osaisinko vielä luottaa, mutta..
Tämä on tavallaan todella raskasta. Sattuu katsoa onnellisia pareja tai perheitä yhdessä. Kirjat, elokuvat, ym. joissa on vähänkään jotain romanttista, ovat suorastaan kiduttavia. :(
Mitä siis tekisin? Onko ketään muita edes vähän vastaavassa tilanteessa? Miten saisin tämän tunteen taka-alalle? Vai olisiko jotain muuta keinoa?
Tulipas pitkä teksti. Olisin kiitollinen edes jonkinlaisista vastauksista tai pohdinnoista tilanteeseen. Sekin voisi auttaa selkiyttämään ajatuksiani.
Seurustelin lähes 4v miehen kanssa. Siihen mahtui armeijat ja monet muut. Tulin raskaaksi ja kaikki vaikutti ihanalta. Mies jopa halusi lasta vielä enemmän kuin minä, tai niin hän sanoi. Raskausaika meni vähän niin ja näin. Enimmäkseen kuitenkin hyvin, vaikka miehellä oli haluttomuutta. ("hei mieti nyt, ei suakaan varmaan kiihottais jos mulla olis tommonen kaljamaha")
Sitten lapsi syntyi ja mies vakuutti rakastavansa meitä ja aloiteltiin oikeaa perhe-elämää. Lapsi ei ollut vielä kuukauttakaan kun kuulin muualta miehen pettäneen minua toisen naisen kanssa jo muutaman kuukauden. Tunsin vieläpä tämän naisen yli 10vuoden ajalta. Mies tunnusti kaiken. Tämän seurauksena sitten erottiin, kun mies "ei rakastanut minua enää", enkä itsekään olisi pystynyt enää elämään hänen kanssaan. Muutimme lapsen kanssa pois kun lapsi oli 2,5kk.
Nykyään mies käy katsomassa lastaan ja on tämän elämässä mukana. Minä siedän miestä, koska en muutakaan voi. Lapsella kun on oikeus myös isäänsä. Olemme asuneet lapsen kanssa kahdestaan nyt reilut 5kk ja kaikki on päälisin puolin hyvin.
Rakastan lastani ja olen onnellinen hänestä. Päivät kuluvat rattoisasti touhutessa ja uutta opetellessa. Kavereitakin on, sekä vanhoja lapsettomia ystäviä, että uusia äitikavereita. Siitä ei ole kiinni. On vain tämä inhottava tunne, että jotain puuttuu. Jotain tärkeää. Kaipaan läheisyyttä, hellyyttä, seksiä ja ennenkaikkea tunnetta siitä, että olen rakastettu ja haluttu (muutenkin kuin lapseni toimesta :D ). Usein yllätän itseni haaveilemasta jostain niinkin arkipäiväisestä kuin halaus, tai suukko, tai.. *huokaus*
Ex-mies sai eron ja poismuuton välisenä aikana sanoillaan ja teoillaan minut tuntemaan itseni rumaksi ja inhottavaksi, arvottomaksi. Nykyisin en tiedä mitä ajatella itsestäni. En tapaa miehiä missään, kun en pääse käymään missään yksin. Netin seuranhakua ei ole kiinnostusta edes yrittää, en usko sieltä löytyvän yhtään normaalia miestä. Eikä pienen lapsen äidiltä uuden suhteen hoitaminen varmaan olisi helpoimmasta päästä. Enkä edes tiedä, osaisinko vielä luottaa, mutta..
Tämä on tavallaan todella raskasta. Sattuu katsoa onnellisia pareja tai perheitä yhdessä. Kirjat, elokuvat, ym. joissa on vähänkään jotain romanttista, ovat suorastaan kiduttavia. :(
Mitä siis tekisin? Onko ketään muita edes vähän vastaavassa tilanteessa? Miten saisin tämän tunteen taka-alalle? Vai olisiko jotain muuta keinoa?
Tulipas pitkä teksti. Olisin kiitollinen edes jonkinlaisista vastauksista tai pohdinnoista tilanteeseen. Sekin voisi auttaa selkiyttämään ajatuksiani.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Joo eli mies oli narsisti ja olet narsistin uhri. Tässä syy tilaasi.
Sieltä se tuli, varma diagnoosi, joka ratkaisi kaikki ongelmat. Seuraavaksi minäkin olen narsisti, koska kujeilen diagnoosin kustannuksella. ;-)
No, aika totaalisen paska tyyppi miehesi kyllä on.
Toivon voimia sinulle.
Ehkä sen nettiseuranhaun kanssa ei kannattaisi olla niin pessimistinen. Miksei sitäkin kautta voisi hyvä mies löytyä? Voithan ainakin yrittää, et kai siinä mitään häviä? Tai sitten muuta kautta, juokseehan meitä miehiä vapaana monissa paikoissa ja moneen lähtöön. (En tiedä, mitä sitten tarkoitat "normaalilla" - jos kovin särötön ja ehyt ihminen pitää olla, niin sitten menee tietty hankalammaksi, kun ihan täydellisiä ei ole oikein olemassakaan...) Nettiseuranhaussa toki varmaan kannattaa pyrkiä tutustumaan jo viestitellessä jollain lailla hyvin ja odottaa avoimuutta toiselta, sopia tapaamiset yleisille paikoille jne.
No siinä pari ajatusta. Joku muu varmaan osaa vastata lisää ja paremmin.