Tilanne on se, että olemme molemmat halunneet lapsen. Olemme yhdessä, mutta tapaamme vain muutamia kertoja viikossa, lähinnä miehen menojen takia. Olevinaan kaikenlaista touhua ja kaveri-iltaa ja mitä lie touhua. En ole suoraan sanonut että kaipaisin näin raskauden lopullla mieheltä hellyyttää ja tukea ja kainaloa johon käpertyä ihan sellaisenaan vaan. Yleensä hän haluaa seksiä ja ei minullakaan ole ollut mitään sitä vastaan.
Jotenkin toivois pikkusen kiinnostusta mahassa olevaa ja elävää ihmistä kohtaan...
Mies haluaa tulla mukaan synnytykseen, että minun täytyy sitten iloittaa hänelle kun lähden synnyttämään.Olen ollut kipeissä supistuksissa yksin kotona ja silloin olisin kyllä kaivannut himan tukea myös häneltä. EN ole pyytänyt, jos ei itse tajua niin ei tajua.
Olen miettinyt tosi paljon haluanko häntä mukaan synnytykseen. Pelkään että siellä sitten kaikki tunteet purkautuu ja jos hän ei osaa sielläkään empaattisesti asennoitua, että se olen MINÄ joka synnytyän ja tarvitsen tukea. Tuntuu että hän tulisi mukaan vain kun hän haluaa nähdä lapsensa syntymän. Ja on josks puolihuolittoaamasti sanonut, ettei halua että olen siellä yksin. Olen joutunut olemaan sairaalassa supistusten takia ja silloin hän on ollut hermostunut ja kysynyt pärjäänkö yksin siellä.
Nyt vaan tuntuu, että kun ei mielenkiintoa löydy että olisi nyt minun luonani tukena henkisesti kun la lähestyy ja auttamassa noin niinkuin fyysisestikin niin mikä pakko ja velvollisuus minun on pitää siitä huoli, että hän pääsee mukaan synnytykseen? Olis täällä minun vierelläni tai edes vaivautuisi soittamaan ja kysymään vointia jne...
Jotenkin toivois pikkusen kiinnostusta mahassa olevaa ja elävää ihmistä kohtaan...
Mies haluaa tulla mukaan synnytykseen, että minun täytyy sitten iloittaa hänelle kun lähden synnyttämään.Olen ollut kipeissä supistuksissa yksin kotona ja silloin olisin kyllä kaivannut himan tukea myös häneltä. EN ole pyytänyt, jos ei itse tajua niin ei tajua.
Olen miettinyt tosi paljon haluanko häntä mukaan synnytykseen. Pelkään että siellä sitten kaikki tunteet purkautuu ja jos hän ei osaa sielläkään empaattisesti asennoitua, että se olen MINÄ joka synnytyän ja tarvitsen tukea. Tuntuu että hän tulisi mukaan vain kun hän haluaa nähdä lapsensa syntymän. Ja on josks puolihuolittoaamasti sanonut, ettei halua että olen siellä yksin. Olen joutunut olemaan sairaalassa supistusten takia ja silloin hän on ollut hermostunut ja kysynyt pärjäänkö yksin siellä.
Nyt vaan tuntuu, että kun ei mielenkiintoa löydy että olisi nyt minun luonani tukena henkisesti kun la lähestyy ja auttamassa noin niinkuin fyysisestikin niin mikä pakko ja velvollisuus minun on pitää siitä huoli, että hän pääsee mukaan synnytykseen? Olis täällä minun vierelläni tai edes vaivautuisi soittamaan ja kysymään vointia jne...
Vastaukset 3
Vanhimmat
saa synnytyshuoneesta ulos jos alkaa silti tuntua. Mulla on aika sama tilanne kuin sulla, mies ei kuitenkaan tule synnytykseen mukaan. Mielenkiintoa vointia kohtaan on tullut vasta vähän aikaa sitten (nyt 40 2) ja sekin vain lapsen vuoksi. Tiesin sen enkä ole pahemmin miettinyt koko asiaa ennen kuin nyt kun lähtö voi tulla milloin vain.
Kyllä se sinusta näyttäisi välittävän kuitenkin, mutta miehet ovat vähän sellaisia ettei ne älyä aina tarjota tukeaan kun sitä tarvitaan. Mistä mies voi tietää sinun tarvitsevan juttuseuraa jos et itse edes pyydä sitä?
Ota toki synnytykseen mukaan, jos yhtään siltä tuntuu. Se saattaa tehdä teidän välille astetta syvemmän siteen, ja siteen myös vauvaa kohtaan.
mikä mieltä vaivaa, parisuhde ei voi siitä huonontua. Miehet eikä naiset ei oo ajatuksenlukijoita ja on tosi vaikea kuvitella miltä siitä puolisosta tuntuu.
Mies saattaa pelätä että sulle tai vauvalle sattuu jotain eikä uskalla kiintyä vauvaan ku on vielä mahassa, näin meilläkin vaikka jo 5. lapsi tulossa!
Mutta asiat selviää puhumalla. Syyttämään ei kannata ruveta, vaan ihan ystävällisesti kertoa mitä toivoisi parisuhteen olevan ja mitä (ehkä) toivoo synnytyksen osalta ja kertoo myös sen jos ei oikein tiedä mitä odottaa mieheltä tai synnytykseltä. Kun uskaltaa paljastaa sisimpiä ajatuksiaan ja tuntojaan niin saa paljon enemmän ymmärrystä ja ehkä hän jopa kertoo omia tuntojaan takaisin.
Pitkä suhde takana, vaikeita aikoja lähes joka vuosi (minä aina lähdössä keväisin), mutta parisuhdekurssien ja -terapian avulla eteenpäin miehen kanssa joka ei _todellakaan_ ole kova puhumaan eikä esittämään tunteitaan.
Kyllä se antaa jos ottaakin, mutta töitä saa tehdä ajoittain kovasti parisuhteen eteen etttä edes omilla lapsilla olis suht ehjä koti!
Välillä saa kyllä muistuttaa että emäntäkin kaipaisi syliä, eikä vaan lapset ja kissat!!! Se kun ei tunge syliin niinkuin ne tekee, että se on helppo unohtaa...