Kun tulin jätetyksi pitkästä suhteesta, sen jälkeen minulla alkoi tulla kaikenmaailman oireita kun joudun sosiaaliseen kanssakäymiseen vieraiden ihmisten kanssa. Nyt oireet saattavat ilmaantua jo puhuessani vaikka perheenjäsenilleni.
Oireita ovat esim: Tärinä, suupielen nykiminen, hikoilu, sydämen tahti kiihtyy, huimaa, menen kipsiin (en saa sanaa suusta) pyörryttää ja tuntuu että pitää päästä karkuun. Kohtauksia tulee varsinkin heti silloin jos toinen ihminen katsoo tai tuijottaa minua. Onko nämä paniikkihäiriön oireita? En ole menestynyt oireiden ilmaannuttua kovin hyvin elämässäni, koska pelkään näitä kohtauksia. Jännitän virastoissa asioimista, kassalla, haastatteluissa.. ja siksipä en ole edes lääkäriin uskaltanut mennä! Haluaisin kuitenkin apua tähän.
Suurin huolenaiheeni on kun hain opiskelemaan nyt ja minulla olisi edessä ensi viikolla ryhmähaastattelu sekä yksityishaastattelu. Odotan kauhulla, miten nämä sujuvat. Olisiko mitään niksejä tai neuvoja millä saisin edes hieman oloni rennommaksi?
Oireita ovat esim: Tärinä, suupielen nykiminen, hikoilu, sydämen tahti kiihtyy, huimaa, menen kipsiin (en saa sanaa suusta) pyörryttää ja tuntuu että pitää päästä karkuun. Kohtauksia tulee varsinkin heti silloin jos toinen ihminen katsoo tai tuijottaa minua. Onko nämä paniikkihäiriön oireita? En ole menestynyt oireiden ilmaannuttua kovin hyvin elämässäni, koska pelkään näitä kohtauksia. Jännitän virastoissa asioimista, kassalla, haastatteluissa.. ja siksipä en ole edes lääkäriin uskaltanut mennä! Haluaisin kuitenkin apua tähän.
Suurin huolenaiheeni on kun hain opiskelemaan nyt ja minulla olisi edessä ensi viikolla ryhmähaastattelu sekä yksityishaastattelu. Odotan kauhulla, miten nämä sujuvat. Olisiko mitään niksejä tai neuvoja millä saisin edes hieman oloni rennommaksi?
Vastaukset 11
Vanhimmat
yksin yli. Ootko puhunut asiasta läheisillesi, jotka voisivat viedä sinut lääkäriin ? On nuo oireet paniikkihäiriön ja niihin saa kyllä apua, mutta mene lääkäriin mahdollisimman pian seuraavaksi ja ota joku mukaan niin et ole yksin
paikan itelles.Eiköhän noi oireet sulta lähe vipeltää kun pääset kirjojen pariin ja opiskelemaan ja huomaat muutakin elämässä kuin parisuhde ekaks.
Mainitsemasi oireet ovat tavallisia paniikkihäiriössä. Ainoa oudompi on tuo suunpielen nykiminen, josta en ole kuullut vielä kenenkään muun valittavan.
Tämä ei kuitenkaan vielä tarkoita, että sinulla välttämättä olisi paniikkihäiriötä. On nimittäin niin, että monet fyysiset sairaudet voivat aiheuttaa samoja oireita. Yksi näistä on esimerkiksi kilpirauhasen vajaatoiminta. Sydänsähkökäyrä olisi myös hyvä ottaa varmuuden vuoksi. Tee siis niin, että varaat ajan lääkärille, jotta saadaan suljettua pois muut mahdollisuudet.
Mikäli fyysisiä ongelmia ei löydy, löydät itsesi erittäin todennäköisesti tilanteesta, jossa sinulle tarjotaan joko SSRI-lääkkeitä ("masennuslääkkeet", voidaan käyttää myös paniikkihäiriön hoidossa) tai bentsodiatsepiinejä ("rauhoittavat lääkkeet").
Ennenkuin kyseisten mömmöjen syöntiin suostut, on niistä hyvä tietää muutamia perusasioita haittavaikutusten suhteen, joita lääkärit eivät kerro. SSRI-lääkkeet voivat esimerkiksi vahingoittaa pysyvästi seksuaalisuutta. Bentsodiatsepiineihin puolestaan voi syntyä riippuvuus jo 2-3 viikon päivittäisen käytön seurauksena. Muita haittavaikutukset ovat kognitiivisten toimintojen (muisti, tarkkavaisuus, ym) heikentyminen, usein kuitenkin palautuvasti.
Lisää tietoa löytyy seuraavien linkkien takaa:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Bentsodiatsepiini
http://fi.wikipedia.org/wiki/SSRI
http://en.wikipedia.org/wiki/PSSD
Kannattaa kysellä mahdollisuutta (käytännössä siis vaatimalla vaatia, jos aikoo oikeaa hoitoa saada) jonkinlaiseen lyhytterapiaan, josta sinulle olisi todennäköisesti suurimmassa määrin hyötyä, koska ongelman aiheuttaja on näin hyvin selvillä.
Asiasta kannattaa jutella myös ystävien, perheen ja muiden läheisten ihmisten kanssa, koska jonot terapiaan/psykiatrille ovat erittäin pitkät. Psykiatrin luo sinua voidaan esimerkiksi jonottaa maksimissaan puoli vuotta.
Iloinen uutinen on, että mikäli olet hakemassa opiskelupaikkaa yliopistosta ja sattuisit sinne pääsemään, niin YTHS hoitaa mielenterveysongelmia paljon nopeammin kuin julkinen puoli. Ammattikorkeakouluissa tilanne on sen sijaan käsittääkseni erittäin kehno.
Kiitos vastauksista. Olen pitkään jo ollutkin sitä mieltä että oireet vaikuttavat paniikkihäiriön oireilta, mutten uskalla mennä lääkäriin. Yritän nyt uskaltautua ja puhua myös samalla tuosta kilpirauhasen vajaatoiminnasta; minulla meinaan on myös paljon siihen liittyviä oireita.
Mutta haastattelu on nyt suurin huolenaiheeni, kunpa vain voisin mennä rentona ja hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä, muttakun suorastaan pelkään ylihuomista, en halua mennä! Miten voisin helpottaa oloani, kun en lääkäriinkään pääse näin nopeasti?
Itselläni oli samanlaiset oireet, kun sairaus oli pahimmillaan.
Mutta miten selviät haastatteluista.
Valitse eturivi, jos on mahdollista.
Jos kysytään jotain, niin heti käsi pystyyn, sillä odottaminen on vaikeinta ja salvat aukeavat kun vaan aukaiset rohkeasti pelin.
Jos tuntuu pahalta, niin kohdista huomiosi ja ajatuksesi muualle.
Laske ikkunoita tai jotain muita kohteita.
Laita kuminauha ranteeseen, mitä räpsyttelet.
Älä piirtele paperiin kuvia, sillä se tepsii ainoastaan ADHD:ta sairastavalle.
En tosiaan tiedä miten on istumapaikat haastattelussa, mutta itsestäkin tuntuu että jos on eturivi niin ehkä siinä olisi helpompi istua kun kaikki eivät minun naamaani tuijota. Olen yrittänyt helpottaa oloani miettimällä vastauksia valmiiksi mahdollisesti esitettäviin kysymyksiin, muttei tunnu että auttaa. Olo on ollut ahdistunut aamusta asti kun olen jännittänyt tulevaa haastattelua.
Jännitän myös sitä, etten pitkään aikaan ole opiskellut enkä käynyt haastatteluissa, enkä niin muista minkälainen tilanne on. Helpottaisi ehkä vähän jos voisin käydä läpi kaiken mahdollisen mitä voisi tapahtua, mutta mitä sitten voisi tapahtua?!
Jännitän myös eniten sitä että muut näkevät että tärisen ja nyin ja pitävät minua outona :(
Vaikka tärisisit, niin kukaan ei välttämättä huomaa sitä.
Itse olen pitännyt paljon puheita. Joskus olen joutunnut lopettamaan kesken ja toiset ovat ihmettelleet, miksi.
Kun olen selittännyt, että moottorista loppui virta, niin he ovat sanoneet, ettei sitä huomannut.
Kun olen itse jossain tilaisuuksissa, missä ensin on johdanto ja sitten saa tehdä kysymyksiä.
Kirjoitan aina paperille ne sanat, mitkä luulen olevan vaikeita muistaa.
Kun näen sanat, niin muistan aina, mistä piti puhua.
A4 pystyn lukemaan ainoastaan 5 senttiä kerrallaan, kun tulee stoppi.
Sen takia en kehoita kirjoittamaan ikinä pitkiä puheita, vaan puhumaan suoraan ja lyhyesti.
Istumajärjestyksestä sen verran.
Aikoinaan, kun menin amikseen, niin kaverini sanoi minulle.
Mennään myö istumaan eturiviin.
Niin mentiin ja aina tunnin alussa opettaja kysyi eturivistä tunnin aiheen.
Ei kehannu näyttää pitkään tyhmyyttään ja aloin opiskella.
sos.fobiaan kuin ph:n
käsikädessä kulkevia diagnooseja.
Minulla oli vastaavia oireita nimenomaan sosiaalisissa tilanteissa sillon kun ph oli pahimmillaan. Siis sos.fobia oli itselläni seurausta ph:stä, joten ei tosiaan sulje pois toisiaan. Tuon sos.fobian sai hoidettua minun tapauksessani lähinnä lyhyellä terapialla ja betasalpaajilla.
vaihdettua haastattelun jo täksi päiväksi. Hermoilin niin paljon, että ajattelin että mitä pikemmin menen ja se on ohi, niin sitä parempi.
Saavuin paikalle jo tuntia ennen ja kävelin koulua ympäri, ahdisti nähdä kuinka iso paikka se oli ja ne ihmiset.. en kehdannut katsoa ketään silmiin, ahdisti, rintaa puristi, tärisin.. lopulta lähdin ulos koko koulusta takaisin ulos ja olin luovuttaa! Olin saanut kaverilta puolikkaan opamoxin ja mietin 3 kertaa uskallanko ottaa ilman lääkärin määräystä, mut otin kuitenkin koska sisimmässäni en halunnu mokata tätä enkä kuunnella läheisten valitusta siitä kuinka en ikinä saa mitään aikaiseksi. Kävelin ulkona kunnes oli enää 15min haastattelun alkuun. Menin uudestaan sisään tarkkailemaan josko näkisin ihmisiä jotka ovat tulossa samaan haastatteluun, kaikki istuivat jo luokassa ja kouluttajakin oli paikalla. Menin ihan kipsiin ja päässä humisi, muuta en muista mutta löysin seuraavaksi itseni istumasta muiden joukosta.
Kouluttaja alkoi puhumaan ja kyselemään ja hänen äänensä hiukan jotenkin rauhoitti oloani.. En muista haastattelusta melkein mitään, olin ihan shokissa, en edes yksityishaastattelusta, mitähän mä siellä edes vastailin, mutta kun kävelin koulun portaita alas kadulle hokasin, että kouluttajahan sanoi mulle, että "olet valittu koulutukseen, tervetuloa!" :)
Hei, ihanaa! Mä olin aamulla jo 6 aikaan hereillä, istuin varmaan puol aamua ihan ph kohtauksen kourissa, lähin ihan kamalalla kiirellä ja olin jo varma etten edes yritä mennä sinne kouluun sisään, käyn vain katsomassa, mut nyt mut on valittu sinne! Jihaa! Onnistuin :)
Nyt on seuraavana vaan ajan varaus lääkäriin, et saisin jonkin diagnoosin onko sos.fobia, ph vai kummatkin ja lääkityksen, en halua mokata tätä tilaisuutta enää kun näin pitkälle olen jo päässyt! iso iso kiitos kaikille, kun rohkaisitte mua vain menemään! :)