Ensimmäinen muisto elämästäni oli se hetki kun isäni vei minua hoitoon. Muistan kun auto pysähtyi oranssin talon pihalle ja isä otti minut syliin lastenistuimesta. Hän laski minut maahan ja kävelimme talon portaille. Portaiden edessä oli normaali rappuralli jossa oli kaksi vihreää harjaa. Pyyhin mustat talvikenkäni harjoihin ja astuin talon neljä rappua ulko-ovelle. Isäni avasi oven ja menimme hämärään eteiseen. Eteisessä oli vasemmalla rappuset yläkertaan, oikealla ovi sivuhuoneeseen ja suoraan edessäni ovi keittiöön. Silloin kauhu valtasi mieleni. Pelkäsin niin kovasti. Jalkani tekivät kerta kaikkiaan stopin ja muuttuivat hyytelöksi. En halunnut mennä sisään. Perheen nuorin lapsi oli minua 4 vuotta vanhempi ja hän kiusasi minua lakkaamatta. En koskaan valittanut hänestä vanhemmilleni, mutta joka aamu mieleni huusi kauhuissaan kun tuli aika mennä hoitoon.
Sinä aamuna, kuten niin monena muunakin aamuna, isäni nosti minut syliinsä ja halasi minua tiukasti. Hän vakuutteli että kaikki on hyvin ja pian päivä taas muuttuisi paremmaksi. Vanhempani eivät tienneet mitä talossa pelkäsin, joten he olivat hiukan ymmällään joka aamuisesta vastahakoisesta hoitoon menemistä.
Tämä päivä kuitenkin oli erilainen kuin kaikki muut, vaikka en sitä silloin vielä tiennyt..
Astuin keittiön ovesta sisään. Pidin kovasti hoitotädistäni joten sanoin hänelle iloisella äänellä huomenta, samalla kuin katseeni etsi pelokkaana kiusaajaani. En nähnyt ketään, joten rentouduin silminnähden. Hellalla porisi kaurapuuro ja pöydälle oli valmiiksi katettu kaksi lautasta, lusikkaa ja kuppia. Siitä tiesin että helpotukseni oli ollut ennenaikaista..
Riisuin päällysvaatteeni ja katsoin haikeana kun isäni auton takavalot hävisivät ikkunasta. Voi luoja miten paljon olisin antanut että olisin ollut sen auton kyydissä. Mutta kuten niin monesti ennenkin, olin jäänyt ansaan. Istuin pöydän ääreen ja hoitotäti lastasi lautaselleni aimo annoksen puuroa ja kaatoi lasiini appelsiinimehua. Aloin syödä ja vahdin syrjäsilmällä oviaukkoa. Olin kotvasen jo murkinoinut kun se pelätty hetki tuli. Ovenkahva painui alas, ovi raottui ja pelkäämäni tyttö astui ovesta sisään. Ilkeä välähdys käväisi häneen katseessaan kun hän astui sisään. Tyttö toivotti äidilleen hyvät huomenet ja istui pöytään valheellisesti minulle hymyillen. Hoitotäti täytti lapsensa lautasen puurolla ja lähti ulos hakemaan postia. Niin kävi joka aamu..
Hymy Leena-tyttären huulilta kuoli samassa sekunnissa kun ulko-ovi pamahti kiinni. Hän katsoi minua pitkään, otti juomalasini ja joi mehuni. Samalla hän toivotti taas ystävällisesti minut tervetulleeksi kotiinsa. ”Hiton kakara, vieläkö sinä vedät luusi tänne vaikka olen monta kertaa sanonut että pysy poissa! Tänään kyllä näytän vielä ettei tänne kannata tulla..” Hän heitti lusikkansa puurooni niin että puuroa lensi ympäri pöytää ja syliini. Samassa ulkoa kuului askeleita. Hän otti lusikkansa ja alkoi syödä puuroaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hoitotäti astui sisään ja katsoi minua. Hän pudisteli huokaisten päätään ja sanoi: ”Anni kulta, kuinkas sinä nyt tuolla tavalla olet sotkenut.” Katsoin surullisena hänen päälleen ja mitään sanomatta hain tiskipöydältä rätin ja aloin siivota jo kylmennyttä puuroa pöydältä. Hoitotäti nosti melkein koskematta jääneen puuroni ja tyhjän juomalasini lavuaariin ja alkoi tiskata. Minä pyyhin pöytää kyyneleen valuessa poskeani pitkin. Leena katsoi minua ilkeästi hymyillen ja söi tyytyväisenä puuroaan.
Pöydän siivottuani menin hämärän eteisen kautta vessaan. Suljin oven ja aloin itku kurkussa pyyhkiä puuroa rintamuksiltani. Nälkä kurisi vatsassani yhdessä pelon kanssa. Ovi kävi ja askelten ääni pysähtyi vessan oven ulkopuolelle. Hiljaisuus oli karmiva. Leena kuunteli vessan oven takana olinko siellä. Jännittäen ja kauhusta kankeana olin niin hiljaa kuin pystyin. Oven kahvaan tartuttiin ja samassa huomasin että olin unohtanut lukita oven. Katsoin kauhulla kun oven kahva alkoi laskeutua. Siinä vaiheessa ajatuksiini sinkoutui yksi ajatus: Ovi lukkoon. Rukoillen mielessäni hoin yhä uudelleen: ovi lukkoon, ole kiltti ovi mene lukkoon. Katseeni oli tiukasti ovessa, kun huomasin jotain ihmeellistä. Oven kahvan alapuolella valkoinen lukko alkoi hiljalleen kääntyä punaisen puolelle. Kuului pieni kilahdus kun ovi lukkiutui ja saman aikaisesti kahva painui alas asti ja sitä yritettiin turhaan avata. Leenan kimeä ääni alkoi sadatella ja hän jäi uhkaillen seisomaan oven taakse.
Silmäni pyöristyivät ihmetyksestä, enkä vieläkään tajunnut mitä oli tapahtunut. Katsoin ihmeissäni ovea ja en ollut uskoa näkemääni. Ovi oli tosiaan lukossa.. Miten ihmeessä se oli tapahtunut. Hetken mietittyäni aloin epäillä silmiäni ja olin ihan varma että olin nähnyt harhoja. Olin varmasti laittanut oven kuitenkin lukkoon. Pyyhin nopeasti itkuiset silmäni ja huuhtelin kasvoni kylmällä vedellä. Odotin oven takana kunnes Leena viimein lähti oven takaa. Käänsin varovasti lukon auki ja kurkkasin hämärään. Ketään ei näkynyt, joten uskaltauduin ulos vessasta ja palasin keittiöön hoitotädin valvovan silmän alle. Loppupäivä oli samanlaista kidutusta ja helvettiä kuin joka päivä tähänkin asti mutta mieltäni jäi vaivaamaan se yksi hetki jolloin ovi hiljalleen lukkiutui.
Sinä aamuna, kuten niin monena muunakin aamuna, isäni nosti minut syliinsä ja halasi minua tiukasti. Hän vakuutteli että kaikki on hyvin ja pian päivä taas muuttuisi paremmaksi. Vanhempani eivät tienneet mitä talossa pelkäsin, joten he olivat hiukan ymmällään joka aamuisesta vastahakoisesta hoitoon menemistä.
Tämä päivä kuitenkin oli erilainen kuin kaikki muut, vaikka en sitä silloin vielä tiennyt..
Astuin keittiön ovesta sisään. Pidin kovasti hoitotädistäni joten sanoin hänelle iloisella äänellä huomenta, samalla kuin katseeni etsi pelokkaana kiusaajaani. En nähnyt ketään, joten rentouduin silminnähden. Hellalla porisi kaurapuuro ja pöydälle oli valmiiksi katettu kaksi lautasta, lusikkaa ja kuppia. Siitä tiesin että helpotukseni oli ollut ennenaikaista..
Riisuin päällysvaatteeni ja katsoin haikeana kun isäni auton takavalot hävisivät ikkunasta. Voi luoja miten paljon olisin antanut että olisin ollut sen auton kyydissä. Mutta kuten niin monesti ennenkin, olin jäänyt ansaan. Istuin pöydän ääreen ja hoitotäti lastasi lautaselleni aimo annoksen puuroa ja kaatoi lasiini appelsiinimehua. Aloin syödä ja vahdin syrjäsilmällä oviaukkoa. Olin kotvasen jo murkinoinut kun se pelätty hetki tuli. Ovenkahva painui alas, ovi raottui ja pelkäämäni tyttö astui ovesta sisään. Ilkeä välähdys käväisi häneen katseessaan kun hän astui sisään. Tyttö toivotti äidilleen hyvät huomenet ja istui pöytään valheellisesti minulle hymyillen. Hoitotäti täytti lapsensa lautasen puurolla ja lähti ulos hakemaan postia. Niin kävi joka aamu..
Hymy Leena-tyttären huulilta kuoli samassa sekunnissa kun ulko-ovi pamahti kiinni. Hän katsoi minua pitkään, otti juomalasini ja joi mehuni. Samalla hän toivotti taas ystävällisesti minut tervetulleeksi kotiinsa. ”Hiton kakara, vieläkö sinä vedät luusi tänne vaikka olen monta kertaa sanonut että pysy poissa! Tänään kyllä näytän vielä ettei tänne kannata tulla..” Hän heitti lusikkansa puurooni niin että puuroa lensi ympäri pöytää ja syliini. Samassa ulkoa kuului askeleita. Hän otti lusikkansa ja alkoi syödä puuroaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hoitotäti astui sisään ja katsoi minua. Hän pudisteli huokaisten päätään ja sanoi: ”Anni kulta, kuinkas sinä nyt tuolla tavalla olet sotkenut.” Katsoin surullisena hänen päälleen ja mitään sanomatta hain tiskipöydältä rätin ja aloin siivota jo kylmennyttä puuroa pöydältä. Hoitotäti nosti melkein koskematta jääneen puuroni ja tyhjän juomalasini lavuaariin ja alkoi tiskata. Minä pyyhin pöytää kyyneleen valuessa poskeani pitkin. Leena katsoi minua ilkeästi hymyillen ja söi tyytyväisenä puuroaan.
Pöydän siivottuani menin hämärän eteisen kautta vessaan. Suljin oven ja aloin itku kurkussa pyyhkiä puuroa rintamuksiltani. Nälkä kurisi vatsassani yhdessä pelon kanssa. Ovi kävi ja askelten ääni pysähtyi vessan oven ulkopuolelle. Hiljaisuus oli karmiva. Leena kuunteli vessan oven takana olinko siellä. Jännittäen ja kauhusta kankeana olin niin hiljaa kuin pystyin. Oven kahvaan tartuttiin ja samassa huomasin että olin unohtanut lukita oven. Katsoin kauhulla kun oven kahva alkoi laskeutua. Siinä vaiheessa ajatuksiini sinkoutui yksi ajatus: Ovi lukkoon. Rukoillen mielessäni hoin yhä uudelleen: ovi lukkoon, ole kiltti ovi mene lukkoon. Katseeni oli tiukasti ovessa, kun huomasin jotain ihmeellistä. Oven kahvan alapuolella valkoinen lukko alkoi hiljalleen kääntyä punaisen puolelle. Kuului pieni kilahdus kun ovi lukkiutui ja saman aikaisesti kahva painui alas asti ja sitä yritettiin turhaan avata. Leenan kimeä ääni alkoi sadatella ja hän jäi uhkaillen seisomaan oven taakse.
Silmäni pyöristyivät ihmetyksestä, enkä vieläkään tajunnut mitä oli tapahtunut. Katsoin ihmeissäni ovea ja en ollut uskoa näkemääni. Ovi oli tosiaan lukossa.. Miten ihmeessä se oli tapahtunut. Hetken mietittyäni aloin epäillä silmiäni ja olin ihan varma että olin nähnyt harhoja. Olin varmasti laittanut oven kuitenkin lukkoon. Pyyhin nopeasti itkuiset silmäni ja huuhtelin kasvoni kylmällä vedellä. Odotin oven takana kunnes Leena viimein lähti oven takaa. Käänsin varovasti lukon auki ja kurkkasin hämärään. Ketään ei näkynyt, joten uskaltauduin ulos vessasta ja palasin keittiöön hoitotädin valvovan silmän alle. Loppupäivä oli samanlaista kidutusta ja helvettiä kuin joka päivä tähänkin asti mutta mieltäni jäi vaivaamaan se yksi hetki jolloin ovi hiljalleen lukkiutui.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Se minua ottaa päähän että aina kun alan kirjoittaa jotain tekstiä niin alku kuulostaa oikein lupaavalta. Sitten kuitenkin kun jatkan kirjoittamista, alan kiiruhtaa edelleni ja tarina niikuin töksähtää loppuunsa. Tämänkin jutun tarkoituksena on aloittaa kirja. Tarinasta en enempää alkaa kertomaan ettei ideaa varasteta =) mutta tarkoituksena on että tällaisia "ihmeellisiä juttuja" tapahtuu vähän useamminkin. Mitä mieltä olette, pitäisikö tämä koko päivä kertoa mitä tapahtuu ja sitten vasta lopettaa luku iltaan, palata nykyhetkeen ja ihmetellä tapahtuiko silloin jotain vai ei..
Well, tämä on varmaanki joku "saan asioita tapahtumaan ajatuksen voimalla" juttu, mikä sinänsä on aikalailla perusaihe.
Ehkä jos osaat kirjottaa persoonallisesti, niin kannattaa jatkaa! :D
Ja tarinahan on hyvä jos itse siitä tykkää, paitsi jos aikoo lähettää jutun kustannettavaksi.
Minkä ikäinen Anni-tyttänen mahtaa olla?
Ja mitä muuta erikoista jutussa tapahtuu paisi pikkutytön tekemiä "taikoja"?
Niin, ehkä on hyvä kertoilla päivän tapahtumista ja päättää luku iltaan. Se ainaki selventäis asiaa vähän.
Eihän yksi pieni erikoinen juttu välttämättä mitään vielä merkitse...
Tarkotus ei olis ajatuksen voimaa niinkää käyttää... Jos jatkan joskus juttua niin idea tulee kyllä ilmi. Tarkoituksena olisi lähinnä tehdä sellanen juttu että fantasia sekoittuis "oikeeseen elämään". Rakastan fantasiaa mutta kaikki sellainen "satuympäristö" alkaa olla jo niin kulunutta proosaa... Yrityksenäni olisi upottaa tällainen satu ihan normaalin elämän keskelle... Enpä tiiä muuta sanoa..
tarina on ainakin hyvä, jatka tota tarinaa, jookos. :)
En todella yritä kalastella mitään tällä tekstillä. Haluan vain tietää pitävätkö toiset siitä. Jos teksti alkaa olla puisevaa heti alusta, niin en ainakaan itse jaksa kyseistä novellia/kirjaa pitkälle lukea.. Katsotaan mitä saan aikaan =)
Jos aiot kirjoittaa kirjan, niin pitkästi kirjoittaminen ei kai olisi paha juttu, joten olisi ollut mukavaa, jos olisit kuvaillut enemmän ympäristöä. Samoin jotkin ilmaukset, kuten "jalkani tekivät stopin", olisi voinut olla kuvaavammin sanottu, esimerkiksi "jalkani jähmettyivät niille sijoilleen". Tosin riippuu vähän kirjan sävystä. Muutoin pidin tarinasta, ja innostuin, kun lukko meni "itsestään" kiinni. Ehkä idea on kulunut, mutta hyvä, että joku kirjoittaa fantasiaa niin, että sijoittaa sen välillä oikeaan maailmaan satumaailman sijasta.=)