En tiedä mille palstalle tämä kuuluisi, mutta kirjoitan nyt tänne. Toivoen, että joku ymmärtäisi, mitä päässäni liikkuu.
Toisella vanhemmistani on syöpä ja elinaikaa ei ole niin paljoa jäljellä, mitä toivoisi. En ole kertonut asiasta ystävilleni, sillä en vaan pysty puhumaan siitä ääneen. Olen käsitellyt asiaa jo joitakin vuosia (ollut ennenkin syöpä, nyt vaan vakavampi) omassa päässäni ja rakentanut itselleni onnistuneen "suojakuoren". Mikään ei tunnu miltään ja vaikka kuinka järkyttyneessä mielentilassa olisin, ei ketää huomaa minusta mitään. Ongelmana nyt lähinnä on, että olen seurustellut vajaa puoli vuotta erään miehen kanssa ja nykyään asumme yhdessä. Luonnollisesti pystymme puhumaan mistä tahansa, paitsi en ole edes hänelle pystynyt kertomaan tästä syöpä-asiasta. Minun täytyisi kertoa hänelle pian, mutta en vain ole valmis. Olen yrittänyt, mutta en vaan yksinkertaisesti saa sanottua ääneen, että äidilläni on syöpä. Koean asian niin henkilökohtaiseksi, etten tahdo jakaa sitä kenenkään muun kanssa. Hän on nähnyt äitini, mutta ei ole huomannut mitään erikoista (äiti näyttää fyysisesti hyvä kuntoiselta). En edes tahtoisi kertoa asiasta hänelle, mutta äiti painostaa, sillä en kuulemma kestä "kantaa taakkaa yksin".
Minulla on ollut pari vakavampaa seurustelusuhdetta tässä elämässä ja molemmissa seurustelusuhteissa, poikaystävien jompi kumpi vanhemmista on menehtynyt syöpään. Tilanteet ovat olleet todella hankalia ja minusta on tuntunut, että minun täytyy olla tukena. En ole voinut jättää seurustelukumppaneitani, ennen kuin olen tiennyt heidän olevan "henkisesti" kunnossa. En missään nimessä halua itselleni, saati miesystävälleni samaa kohtaloa. En halua, että ketään seurustelee kanssani myötunnosta ja ainoastaan sen takia, kun pelkää etten pärjäisi ilman tukea. Haluan, että minun kanssa ollaan rakkaudesta, eikä säälistä. Minä en tarvitse olkapäätä tai ihmistä, joka tahtoo auttaa minua "suremaan". Haluan vain elää ihan normaalia elämää, pieniä riitoja silloin tällöin, eikä murhetta tulevaisuudesta.
Niin tämä ongelmani on lähinnä, että mitäs ihmettä pitäisi tehdä?
Toisella vanhemmistani on syöpä ja elinaikaa ei ole niin paljoa jäljellä, mitä toivoisi. En ole kertonut asiasta ystävilleni, sillä en vaan pysty puhumaan siitä ääneen. Olen käsitellyt asiaa jo joitakin vuosia (ollut ennenkin syöpä, nyt vaan vakavampi) omassa päässäni ja rakentanut itselleni onnistuneen "suojakuoren". Mikään ei tunnu miltään ja vaikka kuinka järkyttyneessä mielentilassa olisin, ei ketää huomaa minusta mitään. Ongelmana nyt lähinnä on, että olen seurustellut vajaa puoli vuotta erään miehen kanssa ja nykyään asumme yhdessä. Luonnollisesti pystymme puhumaan mistä tahansa, paitsi en ole edes hänelle pystynyt kertomaan tästä syöpä-asiasta. Minun täytyisi kertoa hänelle pian, mutta en vain ole valmis. Olen yrittänyt, mutta en vaan yksinkertaisesti saa sanottua ääneen, että äidilläni on syöpä. Koean asian niin henkilökohtaiseksi, etten tahdo jakaa sitä kenenkään muun kanssa. Hän on nähnyt äitini, mutta ei ole huomannut mitään erikoista (äiti näyttää fyysisesti hyvä kuntoiselta). En edes tahtoisi kertoa asiasta hänelle, mutta äiti painostaa, sillä en kuulemma kestä "kantaa taakkaa yksin".
Minulla on ollut pari vakavampaa seurustelusuhdetta tässä elämässä ja molemmissa seurustelusuhteissa, poikaystävien jompi kumpi vanhemmista on menehtynyt syöpään. Tilanteet ovat olleet todella hankalia ja minusta on tuntunut, että minun täytyy olla tukena. En ole voinut jättää seurustelukumppaneitani, ennen kuin olen tiennyt heidän olevan "henkisesti" kunnossa. En missään nimessä halua itselleni, saati miesystävälleni samaa kohtaloa. En halua, että ketään seurustelee kanssani myötunnosta ja ainoastaan sen takia, kun pelkää etten pärjäisi ilman tukea. Haluan, että minun kanssa ollaan rakkaudesta, eikä säälistä. Minä en tarvitse olkapäätä tai ihmistä, joka tahtoo auttaa minua "suremaan". Haluan vain elää ihan normaalia elämää, pieniä riitoja silloin tällöin, eikä murhetta tulevaisuudesta.
Niin tämä ongelmani on lähinnä, että mitäs ihmettä pitäisi tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
mietin kauan, miten vastaisin sinulle. Oma isäni on myös kuolemassa syöpään, hän liikkuu vielä, mutta jo joulukuussa syöpä oli jo kaikkialla. Kivut ovat kovat lääkkeistä huolimatta. Tiedän tunteesi. Syöpä on kuitenkin niin yleinen sairaus, sairaus muiden joukossa ( Suomessa sairastuu yli 20 000 ihmistä uuteen syöpään vuosittain ),että uskoisin, että miesystäväsi ymmärtää, ehkä paremmin kuin saattaisit arvellakaan. Ehkä hän miettii, mikä tekee olosi surulliseksi, ja mahdollisesti haluaisi auttaa sinua. En jaksa uskoa, että suhteenne kaatuisi siihen, ei hän säälistä olisi kanssasi vaan siksi, että välittää sinusta. Parisuhteeseen kuuluu myös surunkin jakaminen ilojenkin lisäksi. Eihän lohduttava olkapää ole pahasta. Syöpä on äitisi kautta osa sinuakin, mutta on myös paljon muuta. Voithan kertoa syövästä vähitellen, sitä mukaa, kun olet siitä valmis puhumaan. Uskon, että rakkaasi ymmärtää. Tämä oli sekavaa, mutta haluaisin antaa sinulle rohkeutta avautumiseen, itsellänikin oli vaikeaa kertoa muille. Oma aviopuoliso kuoli syöpään 1996, itse olen nyt 36-vuotias, 9- ja 10-vuotiaat tyttäret. Tapasin nykyisen puolisoni kolmisen vuotta sitten, ja kerroin hänelle heti. Meillä siitä ei ole tullut ongelmaa. Valoa ja toivoa elämääsi, hyvä nimetön. Anna suojakuoreesi tulla pieni aukko.
Juuri mitään ei ole tähän kirjoitukseen lisättävää. Kun kertoo noin isosta asiasta kumppanilleen, tulee itsellekkin hyvä olla. Kun kerran on asian kertonut, on siitä helpompi puhua myöhemminkin jos tuntuu siltä että pitää puhua.
Ilman muuta kannattaa kertoa.
Nimim. syöpää sairastava -77