"Ne ovat vain sanoja..."
Mutta mitä tarkoitan tuolla lauseella? Minä puhun nyt jälleen kerran juurta jaksaen koulukiusaamisesta.
Olen saanut lukemattomia kertoja ala-asteella kuulla tämän lauseen: "Haukku ei haavaa tee." Voi hitto että mua kismittää ja alan puristella käsiäni nyrkkeihin aina kun joku vain sanoo tuon ääneen. Yleensä ne aikuiset, opettajat ja muut, jotka ovat saaneet olla omina kouluaikoinaan jengeissä mukana, eivätkä nostaneet katsettaan kun heikompi henkilö hakattiin verille naurumerakan raikuessa ympärillä.
On mielestäni aivan idioottimaista antaa koulukiusaaminen sellaisten aikuisten hoitoon, jotka eivät ole itse kokeneet sitä. Sitä kammottavaa ja luuta hyytävää tuskaa, niitä sanojen viiltoja jotka viilsivät näkyvät ja vieläkin tuskalliset haavat sieluuni. He eivät ymmärrä sitä. Haukkuminen nimenomaan tekee syvemmät arvet ruumiiseen, ja pidempiaikainen sellainen voi latistaa ihmisen luonteen joksikin aivan muuksi kuin se, mitä tämä henkilö oli esim. kaksi vuotta sitten.
Tai no, ketkä häntä enää tunnistaisivat. Tai edes haluaisivat tuntea. Miten heille, joiden elämän on hyvässä mallissa, ystäviä riittää, ja murheina on vain se, että pitääkö vastakkainen sukupuoli minusta. No, niille ketkä kulkevat silmät punertaen ja katse maahan luotuna, ei ole koskaan annettu, ja on hyvin epätodennäköistä, että heille annettaisiin mahdollisuus kokea niinsanottua ja muutamissa lehdissä näkynyttä "teinirakkautta". No kukaan vähääkään itsekäs henkilö ei voi edes kuvitella oppia pitävänsä sellaisesta, jota "kaikki muut" halveksivat.
Tällä kiusatulla ei välttämättä ole mitään muita ongelmia. Talous on hyvässä mallissa, opiskelu sujuu, ja kesätyöpaikka on varmistettu. Mutta entäpä kyseisen kiusatun mieli. Tai psyyke. Tai mikä vain joka viittaa hänen luonteeseensa. No kurkataampa hiukan.
Henkilö on hermoromahduksen partaalla. Hän hätkähtää aina kun joku puhuu hänelle, eikä näytä yhtän pelästyvän vaikka lähellä räjähtäisi pommi. Ei ainakaan ulkoisesti. Henkilö on sosiaalisesti hylätty, jätetty joukon ulkopuolelle. Mitä mahdollisuuksia hänellä on, että hän selviäisi tulevaisuuteen hyvillä mielin, ja että hänen käsrsinyt mielensä voisi aloittaa alusta?
Sitä minä en vielä tiedä. Minä elän vain päivän kerralaan. Yritän joka ainoa hetki pitää ajatukseni koossa. Jokainen lause tuntuu kauhean epäselvältä sanoa. Mietin alituiseen kuolemaa. Omalta mieleltäni en pelkää kuolemaa. En vain yksinkertaisesti pelkää sitä. Jos jotain pelkään, se on kipu. Kipukynnykseni on aina ollut alhaalla, jossain välin liian alhaalla. Se on karaistunut sitä mukaa, kun kävin koulua eteenpäin.
Itsemurhaakin olen ajatellut. Miettinyt sitä, mitä jättäisin taakseni, jos kuolisin. Jos vain antaisin teroitetun veitsen viiltää ranteeni auki, tai antaa lääkkeiden huumaavan vaikutuksen tehdä tehtävänsä? Tai jos hyppäisin jostain korkealta ja antaisin tuulen soida korvissani ennen kuin kaikki on ohi. Ketkä jäisivät minua suremaan. Ketkä välittäisivät?
No ainakin surevat sukulaiset. Pari ystävää. En mitään muuta. Kukaan ei varmaan välittäisi. Muutama huokaisi helpotuksesta, tyyliin: "No loppuipahan sekin piina."
Mutta miksi sitten en tehnyt itsemurhaa? Miksi en antautunut ajatuksilleni ja antanut itseni kuolla pois?
Ehkä siksi että uskon parempaan tulevaisuuteen. Niinkuin alituiseen on sanottu; "Tulevaisuus on se, miksi sen elämme". Kaikki on saavutettavissa. Ketään ei pitäisi ajaa tilanteeseen, jossa on vain alitusta kärsimystä ja epätoivoa.
Minä ainakin olen saanut kärsiä kylliksi yhden elämän tarpeiksi. Toivon ettei ketään muu kokisi sitä helvettiä. Mutta oli sinä jotain hyvääkin. Se karaisee. Se vahvistaa. Se muuttaa luonnetta, ja auttaa sitä parantumaan. Vaikka kaikki ihmiset ovat erillaisia, on meillä jotain yhteistäkin. Ja se on luonteen kehittyminen.
Mutta mitä tarkoitan tuolla lauseella? Minä puhun nyt jälleen kerran juurta jaksaen koulukiusaamisesta.
Olen saanut lukemattomia kertoja ala-asteella kuulla tämän lauseen: "Haukku ei haavaa tee." Voi hitto että mua kismittää ja alan puristella käsiäni nyrkkeihin aina kun joku vain sanoo tuon ääneen. Yleensä ne aikuiset, opettajat ja muut, jotka ovat saaneet olla omina kouluaikoinaan jengeissä mukana, eivätkä nostaneet katsettaan kun heikompi henkilö hakattiin verille naurumerakan raikuessa ympärillä.
On mielestäni aivan idioottimaista antaa koulukiusaaminen sellaisten aikuisten hoitoon, jotka eivät ole itse kokeneet sitä. Sitä kammottavaa ja luuta hyytävää tuskaa, niitä sanojen viiltoja jotka viilsivät näkyvät ja vieläkin tuskalliset haavat sieluuni. He eivät ymmärrä sitä. Haukkuminen nimenomaan tekee syvemmät arvet ruumiiseen, ja pidempiaikainen sellainen voi latistaa ihmisen luonteen joksikin aivan muuksi kuin se, mitä tämä henkilö oli esim. kaksi vuotta sitten.
Tai no, ketkä häntä enää tunnistaisivat. Tai edes haluaisivat tuntea. Miten heille, joiden elämän on hyvässä mallissa, ystäviä riittää, ja murheina on vain se, että pitääkö vastakkainen sukupuoli minusta. No, niille ketkä kulkevat silmät punertaen ja katse maahan luotuna, ei ole koskaan annettu, ja on hyvin epätodennäköistä, että heille annettaisiin mahdollisuus kokea niinsanottua ja muutamissa lehdissä näkynyttä "teinirakkautta". No kukaan vähääkään itsekäs henkilö ei voi edes kuvitella oppia pitävänsä sellaisesta, jota "kaikki muut" halveksivat.
Tällä kiusatulla ei välttämättä ole mitään muita ongelmia. Talous on hyvässä mallissa, opiskelu sujuu, ja kesätyöpaikka on varmistettu. Mutta entäpä kyseisen kiusatun mieli. Tai psyyke. Tai mikä vain joka viittaa hänen luonteeseensa. No kurkataampa hiukan.
Henkilö on hermoromahduksen partaalla. Hän hätkähtää aina kun joku puhuu hänelle, eikä näytä yhtän pelästyvän vaikka lähellä räjähtäisi pommi. Ei ainakaan ulkoisesti. Henkilö on sosiaalisesti hylätty, jätetty joukon ulkopuolelle. Mitä mahdollisuuksia hänellä on, että hän selviäisi tulevaisuuteen hyvillä mielin, ja että hänen käsrsinyt mielensä voisi aloittaa alusta?
Sitä minä en vielä tiedä. Minä elän vain päivän kerralaan. Yritän joka ainoa hetki pitää ajatukseni koossa. Jokainen lause tuntuu kauhean epäselvältä sanoa. Mietin alituiseen kuolemaa. Omalta mieleltäni en pelkää kuolemaa. En vain yksinkertaisesti pelkää sitä. Jos jotain pelkään, se on kipu. Kipukynnykseni on aina ollut alhaalla, jossain välin liian alhaalla. Se on karaistunut sitä mukaa, kun kävin koulua eteenpäin.
Itsemurhaakin olen ajatellut. Miettinyt sitä, mitä jättäisin taakseni, jos kuolisin. Jos vain antaisin teroitetun veitsen viiltää ranteeni auki, tai antaa lääkkeiden huumaavan vaikutuksen tehdä tehtävänsä? Tai jos hyppäisin jostain korkealta ja antaisin tuulen soida korvissani ennen kuin kaikki on ohi. Ketkä jäisivät minua suremaan. Ketkä välittäisivät?
No ainakin surevat sukulaiset. Pari ystävää. En mitään muuta. Kukaan ei varmaan välittäisi. Muutama huokaisi helpotuksesta, tyyliin: "No loppuipahan sekin piina."
Mutta miksi sitten en tehnyt itsemurhaa? Miksi en antautunut ajatuksilleni ja antanut itseni kuolla pois?
Ehkä siksi että uskon parempaan tulevaisuuteen. Niinkuin alituiseen on sanottu; "Tulevaisuus on se, miksi sen elämme". Kaikki on saavutettavissa. Ketään ei pitäisi ajaa tilanteeseen, jossa on vain alitusta kärsimystä ja epätoivoa.
Minä ainakin olen saanut kärsiä kylliksi yhden elämän tarpeiksi. Toivon ettei ketään muu kokisi sitä helvettiä. Mutta oli sinä jotain hyvääkin. Se karaisee. Se vahvistaa. Se muuttaa luonnetta, ja auttaa sitä parantumaan. Vaikka kaikki ihmiset ovat erillaisia, on meillä jotain yhteistäkin. Ja se on luonteen kehittyminen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.