Olen paljon seurannut tätä palstaa.
Yksi asia joka kokoajan tulee vahvasti esiin, on, ettei narsismia voi ymmärtää ilman henkilökohtaista kokemusta.
Ei narsistista puolisoa voi alussa huomata mitenkään. Hän on ihana, antaa kaikkensa. Elämä tuntuu toimivan, mutta.... Kun suhde syvenee, tulee muutos. Tuo hyvinkin lämmin ja ihana ihminen muuttuu. Hän alkaa valvoa liikkeitäsi, ketä tapasit tänään kauppareissullasi, esim. Tutkii kännykkäsi viestit ym.
Voin sanoa, että 90% täällä olevista ihmisistä, ei
ole oikeasti kohdannut narsistia.
Monet sanovat, että "narsismi" on jokin muoti juttu. Huh huh.. sanon teille . Kun joudut narsistisen ihmisen tekemisiin, elämäsi on todella itsesi varassa. OLE VAHVEMPI!
Minä ja kaksi lastani selvisimme, sain huostaanoton kautta kaksi pientä ihanaa tyttöäni itselleni. Ja me olemme todella onnellisia . Kaksi vuotta jo olemme eläneet onnellisina.
Sanon vain, narsismia ei voi ymmärtää ilman kokemusta.
Yksi asia joka kokoajan tulee vahvasti esiin, on, ettei narsismia voi ymmärtää ilman henkilökohtaista kokemusta.
Ei narsistista puolisoa voi alussa huomata mitenkään. Hän on ihana, antaa kaikkensa. Elämä tuntuu toimivan, mutta.... Kun suhde syvenee, tulee muutos. Tuo hyvinkin lämmin ja ihana ihminen muuttuu. Hän alkaa valvoa liikkeitäsi, ketä tapasit tänään kauppareissullasi, esim. Tutkii kännykkäsi viestit ym.
Voin sanoa, että 90% täällä olevista ihmisistä, ei
ole oikeasti kohdannut narsistia.
Monet sanovat, että "narsismi" on jokin muoti juttu. Huh huh.. sanon teille . Kun joudut narsistisen ihmisen tekemisiin, elämäsi on todella itsesi varassa. OLE VAHVEMPI!
Minä ja kaksi lastani selvisimme, sain huostaanoton kautta kaksi pientä ihanaa tyttöäni itselleni. Ja me olemme todella onnellisia . Kaksi vuotta jo olemme eläneet onnellisina.
Sanon vain, narsismia ei voi ymmärtää ilman kokemusta.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Hienoa, että olet saanut lapsille elinympäristön kuntoon. Itse uskon, että yksikin vanhempi kykenee välittämään sekä äiti, että isäkuvan lapsilleen.
--
Sitten heitän ajatuksia, joita tukipalstoilla ei tulisi ja toivon, että osaat ottaa tämän rakentavasti, tarkoitukseni ei ole mitätöidä tai loukata, vaan herättää ajatuksia:
Miten onnistut välittämään tytöillesi positiivisen äitikuvan, jos ajattelet heidän äitinsä olevan narsisti ja syyllinen kaikkeen pahaan teidän elämässänne?
(Usko pois, tämä on empaattinen kysymys -- olen ollut siellä.)
Kaikki tapaamisten järjestelyt ovat olleet vaikeita, koska äiti edelleen luulee päättävänsä kaikesta. Mutta minä joustan ja joustan, lasten vuoksi. Ei lasten tarvitse tietää miten vaikeaa tapaamisten järjestely on. Mutta rajansa tietysti kaikella. Mutta kaiken kaikkiian, tärkeintä on, että kaiken järjestelyhässäkän jälkeeen tapaaminen kuitenkin onnistuu.
Minun isäni ei koskaan puhunut mitään pahaa äidistäni. Hän ei puhunut mitään minun äidistäni. Äitiä ei ollut olemassa hänelle... ja se äitikuva, jonka hän välitti minulle on aika häilyvä. Uskon, että mieskin voi välittää äitikuvan, jos vain osaa elää lapsen tunteiden mukana. Ehkä isälläni ei ollut siihen varaa? En tiedä.
Se äitikuva, joka minulla on on kaikessa yksinkertaisuudessaan: äiti on paha.
Kuvittelen, että sen olisi voinut välttää kertomalla minulle minkälainen minun äitini oli silloin aikanaan, kun isä häntä rakasti. Ei näyttämällä elekielellä kuinka häntä nyt vihaa...
Minun äitini taas oli sairas ja siksi hankala tapaus.
Ei ole hyödyttänyt mutsia vihata. Itseeni vihallani kiusaisin. Kun asettuu uhri-asemaan antaa muille vallan päättää omista asioistaan.
Olen liian voimallinen siihen.
Mulla meni pitkään tunnistaa oma negatiivinen anima ja myöntää sen vahvuus. Olen myöhemmin tutustunut äitiini, eikä se ole ollenkaan sellainen, kuin mitä hänen kuvittelin olevan. Minulla on paljon yhteistä äidin kanssa. Tosin mä en oo ehkä ihan niin hullu kuin se, mutta molemmat ollaan aika intuitiivisia tyyppejä.
En voi sanoa rakastavani häntä, mutta isäni siirtämä viha on kadonnut.
Narsistiset vammat voivat iän myötä vähentyä ja itsetuntoa paikkaavien mielen osien, siis minulla positiivisen äitikuvan, voi rakentaa uudelleen. Terapeutiksikin valitsin alitajuisesti naisen. Vaikka hyviä miesvaihtoehtojakin olisi ollut.
Mutta isän puolustukseksi sanon: hän teki sen, mihin kykeni, niillä voimavaroilla ja resursseilla, joita hänellä oli. Hänen ansiostaan sain mahdollisuuden - ja tässä olen.
Joo, en taida minkään äitiä rakastaa, mutta jonkinlainen kauhun tasapaino välillämme on jo olemassa. Sen kehittyminen alkoi kun lopetin uhrina olon ja äidin vihaamisen.
Kauheeta kun ihminen uskoo olevansa uhri ja katkaisee samalla itseltään kaiken henkisen kehityksen! Viha on valtava voima!
Uhrien puolustukseksi totean, kuten täällä on jo monessa kommentissa ollut:
Viha ja paha olo pitää purkaa, ennen kuin on varaa kääntyä tutkimaan itseään ja omia virheitään. Vaihtelee kovin eri ihmisillä, kuinka kauan he vihaansa joutuvat käsittelemään. Mutta siitä tie alkaa. Avuttomuuden tunteen käsittelystä..
Uuden oppiminen tapahtuu pienin askelin. Omien puutteiden ja virheiden tunnistaminen ja myöntäminen itselle on vielä hitaampaa. Minua auttoi Jungin ajatus: Sensijaan, että kysyt Miksi?, sinun pitää kysyä Minkä vuoksi? jokin asia tapahtuu. Sillä pääsin omasta vihastani eroon. Mutta se, mikä on toiminut minulla, ei välttämättä toimi toisilla.
Ja yllätys oli suuri, kun jossain vaiheessa myönsin itselleni, että olen itsekin narsistisesti vammautunut. Se mistä muita syytin, olikin vain heijastusta itsestäni.
Ei sinänsä, etteikö minulle oltaisi tehty senaikaisen arvomaailmani mukaan väärin... vihani oli tavallaan oikeutettua - hih.
eri mieltä. Vihantunne on luonnollinen epäoikeudenmukaiseksi koetun kohtelun jälkeen, mutta uhriutuminen ei ole. Uhriutuminen syntyy katkeruudesta, katkeruus taas vihan luonnottomasta pitkittymisestä, joko sen seurauksena, ettei osaa TAI ei halua käsitellä vihaansa.
Osa ihmisistä oikein haluaa olla muiden uhri, jolloin he saavat myötätuntoa osakseen. Minäkin olen niin halunnut, mutta ymmärsin vihdoin, mitä sillä teen itselleni.
Tämä peli on muuten tuttua jopa politiikasta...........
Luin tästä joskus oikein kirjan, mutta en muista tekijää.
kun sanot, ettei narsismia voi ymmärtää ilman kokemusta.
Henkilö, joka on empaattinen (ei-narsisti) voi ymmärtää kaikenlaista muita koskevaa ilman omaa kokemusta.
Olen tullut siihen tulokseen, että empatiaa voi kokea vain sellaisia tilanteita tai ihmisiä kohtaan, joihin itse samaistuu. On joitain juttuja, jotka ovat niin hienovaraisia, että myötäeläminen niihin, on mahdotonta, ellei itse ole jakanut tilannetta. Ajatteleppa vaikkapa sotaveteraaneja ja heidän 'mystistä' yhteydentunnetta. = Kukaan joka ei ole kohtannut niitä lentäviä tappavia kärpäsiä, ei voi ymmärtää miltä se tuntuu.
Eli minä en ole niin empaattinen, että ymmärtäisin sitä tunnemaailmaa, missä minun vaarini ja hänen sukupolvensa eli.
Varmaan sait ajatuksesta kiinni?
Valitettavasti elämä ei ole noin naivi. Olen käynyt läpi käräjäoikeudet, hovi-oikeudet, ym.... aina olen voittanut. Narsistinen äiti ei vain koskaan ole ensimmäistäkään tapausta voittanut.
mutta epäoikeudenmukainen.
Joo, minua ei kiinnosta tietää, miten asiaasi olet hoitanut, olet hoitanut sen kuten olet ollut pakotettu tekemään. Mutta älä silti käy minulle (tai muille) väittämään, että narsismia ei voi ymmärtää kokematta sitä, vaikka se omalla kohdallasi totta olisi ollutkin.
Eiköhän nuo ihanat alut ole kaikissa parisuhteissa ihan tuttuja. Samoin sekin, että arki koittaa juhlan jälkeen. Kuin myös, että jättänyttä puolisoa kohtaan ei juuri jaksa tuntea empatia tai sympatiaakaan. Oma valinta on jos jää, mitä siitä kitisemään.
En pahemmin täällä ole kommentoinut, mutta nyt jotain yrittelen.
Tuli tuosta tekstistäsi mieleeni ajatus alá Epiktetos, joka on galleriasivuni tervehdystekstinäkin:
"Se on vapaa, joka elää niin kuin itse on valinnut."
Sanot, että helppo on vierestä sanoo, no mutta koko elämän viehätys piileekin siinä hetkessä, kun tuon sanominen alkaa olla itselle yhtä helppoo. Silloin on raajua kasvua tapahtunut ja vaikeista tapahtumista saanut yliotteen.
Älähän lannistu.
Viisas kommentti.
Tavoitit tuossa ajatuksen parisuhteen roolijaosta. Sille jättävälle osapuolelle annetut ominaisuudet pitää ottaa itselle käyttöön. Parisuhteen alussa tavallaan jaetaan roolit, minkälainen kukakin saa olla parisuhteessa. Esim. toinen on äkkipikainen ja toinen maltillinen.
Itse ainakin tunnistan joskus olleeni exälleni kateellinen kaikesta siitä vapaudesta, jonka se kykeni ottamaan mun kustannuksella.
Joka asiaa kyselet ja kyseenalaista eli et TODELLAKAAN tiedä mitä on elää narsistin kanssa,olet vain lukenut kirjoja ja selannut netiä,hyvä sinulle mutta älä jakele kysymyksiäsi ja neuvoja kun et todellakaan tiedä siitä elämästä mitään.
Minkä vuoksi tuomitset tuon kommentin?
Minäkin näen ja koen, etten itse kykene oikeaan empatiaan, ellen ole ollut vastaavassa tilanteessa joskus.
Mutta se ei sulje pois mahdollisuutta, etteikö joku voisi tuntea emapatiaa toisella tavalla ...
on varsin terve merkki ihmisellä.
Jos ei tiedä (kuten väität), eikö ole tervettä juuri kysellä?
vaikka olis maailman empaattisin ihminen niin ei sitä täysin toisen saappaisiin voi mennä,voi sitä yrittää kuvitella millaista toisella (masentuneella,alkoholistilla jne..) on mutta ei sitä täysin voi ymmärtää ennekuin on sen itse kokenut.
Kaikki eivät ymmärrä, vaikka itse kokisivat. Eikä kokeminen ainakaan ole tae siitä, ettei sitä halua muille tai että ymmärtää samassa tilanteessa olevia.
Se on moraalikysymys, jossa tunnetusti on laaja haarukka ihmisten kesken.
Väitän edelleen, että itse ei tarvitse kokea, riittää, että on empaattinen. Narsistien tätä luonnollisesti on vaikea uskoa ja ymmärtää, mutta muilta pitäisi onnistua ja omasta mielipiteestä poikkeavan mielipiteen hyväksyminenkään ei muille pitäisi tuottaa ongelmia, narsisteille kylläkin.
Itsekin olen niin empaattinen, että ymmärrän hyvin tarkoituksesi, mutta valitettavasti en halua pelkästään sinua mielyttääkseni valehdella ohi paremman tietoni.
Empatia, kyky asettua toisen asemaan, vaihtelee ihmisillä. Toisilla sitä ei ole ollenkaan.
Minä näen empatian on toisen heikkouden tunteiden käsittelemisenä. Esim. toisen häpeän kantamista. Periaattena, ettei lyötyä pidä lyödä. Näkemyksenä siitä, että vaikka heijastaa toiseen omia ominaisuuksiaan, kykenee jollain tavalla ymmärtämään, miltä toisesta mahdollisesti tuntuu siinä tilanteessa, jossa hän on, vaikkei välttämättä olisi samaa mieltä tai kansallisuutta toisen kanssa.
Minullakin vaihtelee tilanteiden mukaan kykyni asettua toisten asemaan.
Minkälaista empatiaa voimme tuntea esim. eläimiä kohtaan? Minulla se on suoraan heijastusta siitä, miten omaa sisäistä eläintäni, omia vaistojani, kohtelen.
Entäpä empatia jotain kirjoittajaa kohtaan, joka hyökkää toisen persoonaa kohtaan ja haukkuu tuon idiootiksi? Heijastan tuohon ihmiseen varjoni. Ja suhtautumiseni häneen on samanlainen kuin oma suhtautumiseni varjoani kohtaan..
Olenko silloin empaattinen?
Se että en provosoidu, ei ole empatiaa.
Heräsi kysymys, pitääkö empatia ansaita?
Narsismi on eri asia kun mustasukkaisuus.
ainakin omalla kohdalla narsku oli hyvinkin mustasukkainen... Lienee muidenkin narsistien piirre... :O
useimmin narsismi loppuu vasta haudassa. Narsismia voi verrata psykopatiaan, aivan hyvällä omalla tunnolla, koska narsisti on tunteeton toisille ihmisille.
Useat feministit ovat narsisteja, pahimmanlaatuisia sellaisia.
Ismithan aina ovat kiehtoneet narsisteja. Ideologiathan tarjoavat erilaisia ihannemalleja ja ehdottomia arvoja.
Ideologiaansa uskovalla on hyvä mahdollisuus kieltää se, miten asiat todella ovat ja samalla hän välttyy kohtaamasta narsistista minuuttaan loukkavaan todellisuuden.
Jokainen voi muistella, mitä muita ideologioita tietää kuin feminismin.........
Olen samaa mieltä kanssasi, ilman omaa kokemusta tätä ilmiötä on erittäin vaikea ymmärtää tai hamottaa. Itse selvisin eroon 3 vuotta sitten ja toipuminen jatkuu edelleen!
Hyvää uutta elämää!