Oikea / väärä päätös ?

Minulla on ihana, kultainen, lutuinen kk mäyräkoiratyttö - 3 vuotta vanha.
Parhaillaan kun kirjoitan, koira makoilee jalkojeni päällä ja välillä katsoo minua..

omaatuntoa soimaa jo se, että tätä kirjoitan.
Asun yksin koirani kanssa - elämässä tulee näköjään aina tilanteita jolloin ei mene kuten pitäisi.
( miksi ei voi mennä kuten haluaisi....? )

minulla on huono omatunto koirani takia, olen saanut varsin ikävän neurolgoisen diagoosin vuosia sitten etenevästä aivotaudista.

päälle päätteeksi minulla oli aivoinfarkti 3 vuotta sitten.
älkää hermostuko, tiedän ettei tämä ole mikään - itsesäälipalsta -

haluaisin vain kertoa että muiden olisi helpompaa ymmärtää ajatuksiani.

pärjään toistaiseksi hyvin kotona yksinkin, käyn päivittäin 3 kertaa ulkona koiran kanssa ne ´pakolliset´pissalenkit ja yleensä pari kertaa ihan vain ajankuluksi.

se mikä minua ahdistaa on ajatus siitä, kauanko pärjään kotona, mitä koiralle sitten tapahtuu?

minulla on kyllä aikuisia lapsia jotka ovat koiraharrastajia, mutta heillä on kiintiö täynnä ja pieniä lapsia.

välistä tulee sellainen ajatus, että olisiko koiralle parempi jos antaisin sen nyt pois - kun se vielä on nuori - ja sopeutuisi paremmin kuin vanhempana?

minulla on myös aika pahoja hahmotushäiriöitä, en aina erota suuntaa en syvyyksiä, eli voin ihan iloisesesti kävellä vaikka päin liikennemerkkiä -
puita yms
( tiedostan asian, ja olen tosivarovainen liikenteessä -
siis en aja autoa, olen jalankulkija ja vähän huono sellainen )

samaten, minulla on aika paha tunne eksymisestä, en uskalla mennä kovin kauas kotitalosta ( asun keskustassa, kerrostalossa ) -
en ole eksynyt vielä - mutta jo tunne siitä että pelkää eksyvänsä on aikasen ahdistava.

ja koirasta
se on on niin kultainen ja ihana ( välistä raivostuttavan itsepäinen ) ei ole paljon pahojaan tehnyt, kerran pureskeli radion johdon kun olin kaupassa alle 30 minsaa.

sukista se tykkää, eli jos jostain onnistuu saamaan sukan haltuunsa piilottelee sitä oikein mielellään, useimmiten sängyn alle ja minä sitten könyän sitä ottamaan pois.

ulkoilu on kyllä välillä hiukan tuskaa;

eli koira pistää totaalisesti jarrut päälle, jos menen johonkin suuntaan mihin se ei halua -
olen ( halunnut, kai ) ajatella, että jos koira jollain tasolla varjelee minua eksymästä - se haluaa aina kävellä tasan saman pissareitin - jos siitä poikkean nin eikun jarrut pohjaan.

taitaa kyllä olla toiveajattelua, että se ymmärtäisi, mutta niin se kuitenkin tekee.

verijäljilli tytär on se muutaman kerran vienyt. ei ole ollut kuin yhdessä pentunäyttelyssä missä kyllä sai ihan loistavan arvostelun.

eli en tiedä mitä tekisin, tuntuu pahalta, itkettää - kun ajattele että luopuisin siitä ja toisaalta yhtä pahalta tuntuu jos koira jotenkin kärsii kun minä en ole ihan terve enkä varmastikaan pysty kaikkea sille tarjoamaan mitä nuori koira tarvitsee.

jos joku kysyy, miksi sitten otin koiraa niin sanon, etten voinut tietää miten sairauteni etenee ja minulla on ollut mäykkyjä yli 20 vuotta.

vanhat mäykyt olivat 2 pitkäkarvaista ja yksi lyhytkarvainen.
vanhin eli 14 vuotiaaksi, toinen pk 9 vuotiaaksi ja lyhytkarvainen syövän takia vain 7 vuotiaaksi.

antakaa anteeksi jos tämä kirjoitus tuntuu ikävältä tai vanhan tädin ruikutukselta.
olen 60 vuotias, muuten fyysisesti ihan kunnossa.
terveisin
surullinen mummeli