Mielestäni tunnustuksellinen uskonnon opetus ei kuulu peruskoulun tehtäviin. Sen sijaan peruskoulussa tarvitaan eri luokka-asteille sovitettuna kohtuullinen määrä kaikille yhteistä kulttuuritietoa ja tapakasvatusta, ympäristöoppia ja kansalaistaitoa, historiaa ja yhteiskuntaoppia, etiikkaa, elämänkatsomus- ja uskontotietoa sekä terveyskasvatusta. Peruskoulun oppiaineita ja tuntijakoa uudistamassa istuu toimikunta, jonka tulee tehdä ehdotuksensä ensi keväänä. Periaateratkaisuja syntynee jo syksyn aikana, joten käsittelemäni asia on hyvinkin ajankohtainen.
Nykyinen peruskoulun ”oman uskonnon” opetus on perusluonteeltaan edelleen tunnustuksellista eikä suinkaan neutraalia tietoa, mikä ilmenee jo oppiaineen nimestä. ”Oman uskonnon” opetusuunnitelman ja oppikirjojen sisältö on tarkoitettu tukemaan kyseisen uskonnon omaksumista, ja monissa kouluissa tätä vielä vahvistetaan ev.lut. kirkon pappien usein pitämillä päivänavauksilla ja hartaushetkillä sekä koululaisjumalanpalveluksilla, mikä on kyseenalaista, sillä lain ja opetussuunnitelman mukaan uskonnon harjoittaminen ei enää kuulu koulun tehtäviin.
Oman opetussuunnitelmansa saaneita ”omia uskontoja” on Suomessa jo monta, ja monissa kouluissa varsinkin pääkaupunkiseudulla ja muissa suurimmissa kaupungeissa on myös käytännössä monen eri uskonnon opetusryhmiä. Jokaisen ”oman uskonnon” opetus poikkeaa toisista katsomusaineista selvästi, ja näin koulu eriyttää oppilaitaan kulttuurisesti ja katsomuksellisesti toisistaan varsin kyseenalaisesti jo ensimmäiseltä luokalta alkaen.
Uskontojen opetuksen järjestäminen on myös käytännöllisesti ja taloudellisesti haasteellista. Kirkot ja uskonnolliset yhdyskunnat tarjovat uskonnollisten seremonioiden ja muiden toimintojensa lisäksi myös uskonnon opetusta sitä haluaville niin, että kaikille säilyy mahdollisuus uskonnon opetukseen, vaikka julkisin varoin toimiva peruskoulu ei sitä enää tarjoaisikaan.
Elämänkatsomukselliset ja uskonnolliset asiat ovat yksilön ja perheen omia asioita, eikä niitä tule määrittää julkisen vallan päättämissä opetussunnitelmissa ja koulujen uskontokohtaisilla opetuspaketeilla. Katsomuksellinen kirjo myös uskontojen sisällä on erittäin suuri, joten kysymys siitä, mikä on ”omaa”, on monitahoinen ja muuttuva. Lisäksi monissa perheissä vain toinen vanhemmista on jonkun uskontokunnan jäsen ja toinen jonkun toisen - tai useimmiten ”sekaavioliitoissa” toinen vanhemmista ei kuulu mihinkään uskontokuntaan.
Uskontojen opetuksen määrä jo alaluokilta alkaen on nyt suhteettoman suuri kansalaistaitojen ja -tietojen sekä ympäristö-, media- ja kansainvälisyyskasvatuksen käytössä olevaan aikaan verrattuna. Nykyinen opetussuunnitelma, jossa yhteiskuntaoppi alkaa vasta 9. luokalta, kun taas Israelin kansan satuja ja tarinoita sekä Jeesuken elämänvaiheita opetetaan ja käydään läpi jopa moneen kertaan heti peruskoulun 1. luokalta alkaen, on jopa skandaalimaisen huono aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattamisen tavoitteen kannalta. Heikko äänestysaktiivisuus ja poliittinen osallistuminenkin voi osaksi juontaa juurensa siitä, että kansalaistaitoihin ja -tietoihin paneudutaan koulussa liian myöhään – jos paneudutaan 9. luokallakaan.
”Oman uskonnon” opetuksesta peruskoulussa ja lukiossa on näin ollen perusteltua luopua. Sen ei tule kuitenkaan merkitä uskonnonpetuksen vaihtoehtona nyt olevan tunnustuksettoman, neutraalin katsomusaineen, elämänkatsomustiedon, oppisisällöistä luopumista. Vaikka elämänkatsomustieto on ollut lähinnä vain uskontokuntiin kuulumattomille tarkoitettu katsomusaine, jota enemmistön uskontoon eli ev.lut. kirkkoon kuuluvat oppilaat eivät ole saaneet opiskella, siitä on 25 vuodessa kehittynyt merkittävä oppiaine, joka tunnustuksettoman ja neutraalin sisältönsä ja luonteensa vuoksi sopisi jo nyt hyvin myös kaikille oppilaille.
Elämänkatsomustieto ei ole ollut eikä ole luonteeltaan tunnustuksellista ”oman uskonnottomuuden” opetusta, vaan kulttuurisen ja katsomuksellisen tiedon sekä etiikan opetusta tavalla, joka muualla Euroopassa on tyypillistä etiikka-nimisen oppiaineen opetuksessa. Peruskoulun yläluokilla elämänkatsomustieto on antanut myös hyvää pohjaa lukion filosofian opiskelulle. Kulttuurisen tiedon ja yhteiskuntaetiikan osalta se pohjustaa hyvin myös yhteiskunnallisten aineiden kursseja lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksissa.
Nykyisille ”katsomusaineille” eli omalle uskonnolle ja elämänkatsomustiedolle on peruskoulun 9 lukuvuoden aikana käytössä yhteensä 11 vuosiviikkotuntia. Näiden nykyisten katsomusaineiden tilalle ei välttämättä tarvita yhtä uutta oppiainetta, koska perusopetuksessa tarvittavia asioita voidaan jakaa ja opettaa myös muiden aineiden yhteydessä.
Mikäli katsomusaineiden tilalle kuitenkin perustettaisiin uusi, kaikille yhteinen oppiaine, sen tuntimääriä voidaan vähentää nykyisestä katsomusaineiden tuntimäärästä varsinkin peruskoulun alaluokkien osalta.
Nykyinen peruskoulun ”oman uskonnon” opetus on perusluonteeltaan edelleen tunnustuksellista eikä suinkaan neutraalia tietoa, mikä ilmenee jo oppiaineen nimestä. ”Oman uskonnon” opetusuunnitelman ja oppikirjojen sisältö on tarkoitettu tukemaan kyseisen uskonnon omaksumista, ja monissa kouluissa tätä vielä vahvistetaan ev.lut. kirkon pappien usein pitämillä päivänavauksilla ja hartaushetkillä sekä koululaisjumalanpalveluksilla, mikä on kyseenalaista, sillä lain ja opetussuunnitelman mukaan uskonnon harjoittaminen ei enää kuulu koulun tehtäviin.
Oman opetussuunnitelmansa saaneita ”omia uskontoja” on Suomessa jo monta, ja monissa kouluissa varsinkin pääkaupunkiseudulla ja muissa suurimmissa kaupungeissa on myös käytännössä monen eri uskonnon opetusryhmiä. Jokaisen ”oman uskonnon” opetus poikkeaa toisista katsomusaineista selvästi, ja näin koulu eriyttää oppilaitaan kulttuurisesti ja katsomuksellisesti toisistaan varsin kyseenalaisesti jo ensimmäiseltä luokalta alkaen.
Uskontojen opetuksen järjestäminen on myös käytännöllisesti ja taloudellisesti haasteellista. Kirkot ja uskonnolliset yhdyskunnat tarjovat uskonnollisten seremonioiden ja muiden toimintojensa lisäksi myös uskonnon opetusta sitä haluaville niin, että kaikille säilyy mahdollisuus uskonnon opetukseen, vaikka julkisin varoin toimiva peruskoulu ei sitä enää tarjoaisikaan.
Elämänkatsomukselliset ja uskonnolliset asiat ovat yksilön ja perheen omia asioita, eikä niitä tule määrittää julkisen vallan päättämissä opetussunnitelmissa ja koulujen uskontokohtaisilla opetuspaketeilla. Katsomuksellinen kirjo myös uskontojen sisällä on erittäin suuri, joten kysymys siitä, mikä on ”omaa”, on monitahoinen ja muuttuva. Lisäksi monissa perheissä vain toinen vanhemmista on jonkun uskontokunnan jäsen ja toinen jonkun toisen - tai useimmiten ”sekaavioliitoissa” toinen vanhemmista ei kuulu mihinkään uskontokuntaan.
Uskontojen opetuksen määrä jo alaluokilta alkaen on nyt suhteettoman suuri kansalaistaitojen ja -tietojen sekä ympäristö-, media- ja kansainvälisyyskasvatuksen käytössä olevaan aikaan verrattuna. Nykyinen opetussuunnitelma, jossa yhteiskuntaoppi alkaa vasta 9. luokalta, kun taas Israelin kansan satuja ja tarinoita sekä Jeesuken elämänvaiheita opetetaan ja käydään läpi jopa moneen kertaan heti peruskoulun 1. luokalta alkaen, on jopa skandaalimaisen huono aktiiviseen kansalaisuuteen kasvattamisen tavoitteen kannalta. Heikko äänestysaktiivisuus ja poliittinen osallistuminenkin voi osaksi juontaa juurensa siitä, että kansalaistaitoihin ja -tietoihin paneudutaan koulussa liian myöhään – jos paneudutaan 9. luokallakaan.
”Oman uskonnon” opetuksesta peruskoulussa ja lukiossa on näin ollen perusteltua luopua. Sen ei tule kuitenkaan merkitä uskonnonpetuksen vaihtoehtona nyt olevan tunnustuksettoman, neutraalin katsomusaineen, elämänkatsomustiedon, oppisisällöistä luopumista. Vaikka elämänkatsomustieto on ollut lähinnä vain uskontokuntiin kuulumattomille tarkoitettu katsomusaine, jota enemmistön uskontoon eli ev.lut. kirkkoon kuuluvat oppilaat eivät ole saaneet opiskella, siitä on 25 vuodessa kehittynyt merkittävä oppiaine, joka tunnustuksettoman ja neutraalin sisältönsä ja luonteensa vuoksi sopisi jo nyt hyvin myös kaikille oppilaille.
Elämänkatsomustieto ei ole ollut eikä ole luonteeltaan tunnustuksellista ”oman uskonnottomuuden” opetusta, vaan kulttuurisen ja katsomuksellisen tiedon sekä etiikan opetusta tavalla, joka muualla Euroopassa on tyypillistä etiikka-nimisen oppiaineen opetuksessa. Peruskoulun yläluokilla elämänkatsomustieto on antanut myös hyvää pohjaa lukion filosofian opiskelulle. Kulttuurisen tiedon ja yhteiskuntaetiikan osalta se pohjustaa hyvin myös yhteiskunnallisten aineiden kursseja lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksissa.
Nykyisille ”katsomusaineille” eli omalle uskonnolle ja elämänkatsomustiedolle on peruskoulun 9 lukuvuoden aikana käytössä yhteensä 11 vuosiviikkotuntia. Näiden nykyisten katsomusaineiden tilalle ei välttämättä tarvita yhtä uutta oppiainetta, koska perusopetuksessa tarvittavia asioita voidaan jakaa ja opettaa myös muiden aineiden yhteydessä.
Mikäli katsomusaineiden tilalle kuitenkin perustettaisiin uusi, kaikille yhteinen oppiaine, sen tuntimääriä voidaan vähentää nykyisestä katsomusaineiden tuntimäärästä varsinkin peruskoulun alaluokkien osalta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
ja siinä olen samaa mieltä että uskontojen opetus tulisi lakkauttaa. pelkkä kristillinen kulttuuri ja sivistys on kansamme tulevaisuuden perusta, siihen tulee satsata.kaikille pakollisen sivistyksen myös maahanmuuttajille, että osaavat elää OIKEIN eivätkä kuvittele että tappaminen olisi heidän velvoite? OVAT TV NKIN SAANEET PALVELEMAAN OMIA TARKOITUSPERIÄÄN, SITTEN IHMETELLÄÄN KU NUORET ON OPPINEET ...