Novelli: Ursus osa 1

Parkkipaikalla, liian pienessä parkkiruudussa, seisoi Hummer H1. Valtavassa, kromilla silatussa maastoautossa murisi tyhjäkäynnillä 6.5-litrainen Detroit Diesel, joka kehittää 220 hevosvoiman tehon.

Kuskin penkillä istui elintasovatsaa kerännyt, maastoasuinen vanhempi mies päässään punainen lippalakki: "Saatteko sen nostetuksi", hän kysyi.

Kaksi treenanneen näköistä nuorta miestä nosti auton takakonttiin valtavaa juuttisäkkiä hurjasti ähkien. Kantamus nousi maasta vain vaivoin ja jysähti raskaasti kontin lattialle niin, että auton jouset notkahtivat. Kontissa oli reki, jonka päälle he saivat raskaan taakan aseteltua.

"Jep. Siellä lepää", sanoi toinen.

"Huh, olipa raskas. Voisi luulla, että siellä on vähintään lehmä, eikä keskenkasvuinen possu", sanoi toinen, otti vihreän lippalakin päästään ja pyyhki sillä hikeä likaantuneelta otsaltaan.

Yhdysvaltain armeijan kulkupelinä tunnettu, kuorma-auton alustalle rakennettu Hummer suuntasi teurastamon pihasta kohti isompaa tietä. Tunnin ajo päätietä, sitten vielä reilun puolen tunnin taivallus pitkin pieniä kuoppaisia metsäautoteitä. Radiosta raikui raskas rock, Rammsteinen tahtiin. Till Lindemannin ääni riekkui rivoja sanoja, jotka eivät kesken jääneen lukion saksankielellä selvinneet. Nuoret miehet korkkasivat päivän ensimmäisen oluensa, nauttivat huurteistaan ja yhdestä kuluvan kesän viimeisistä lämpöisistä päivistä ilmastoidussa huippuautossa. Mies ratin takana puhui kännykkäänsä tauotta.

Tie päättyi ja alkoi vain hädin tuskin metsästä erottuva ajo-ura. Kuljettaja väänsi päälle nelivedon ja sääti ohjauspaneelista CTIS-arvot pienimpään sallittuun, jotta jyrkälle ja liukkaalle kalliolle saataisi renkaisiin paras mahdollinen pito. Moottori päästi hirvittävän murinan ja auto kiipesi metrisen ojan toiselle puolelle ketterästi kuin hirvi. Pajut taipuivat auton alle ja autohirviö jatkoi pirunpellolle, jossa auto keinui pehmeästi yli puolimetristen kivenmurikoiden.

Tultiin kalliorinteelle, joka olisi ollut vaikea ajettava lähes kaikille muille maastoautoille. Kuljettaja suuntasi rinteen juurelle painoi kaasua ja fysiikan lakeja uhmaten nousi yli kuudenkymmenen asteen mäenrinteeseen. Renkaat sutivat hetken tyhjää, sammaleet ja jäkälät lensivät tukkoina renkaiden alta, mutta hitaasti mönkien Hummer nousi rinnettä ylös.

Mäen laella oli harvennushakkuu, jonka surullisen näköisistä tupsupää hongista lehahti lentoon parvi korppeja. Keskellä aukeaa häämötti keloista kyhätty rakennelma, joka oli naamioitu taitavasti. Sen eteen Hummer pysähtyi, moottori sammui ja kolmikko kömpi ulos metallikuorestaan.

Takaluukku avautui, reki taakkoineen laskettiin maahan ja kiskottiin pienelle kummulle rakennelman eteen. Tarkemmin katsoen kumpu muodostui jo lähes tunnistamattomiksi kalutuista ja kuluneista eläinten raadoista joita sinne oli raahattu vuosien saatossa jo kymmeniä. Reki kallistui ja painava ruho valui kukkulan laelle.

Hummer jyrisi ja huojahteli metsän laitaan ja hetkellinen häiriö Kainuun raiskatussa korvessa oli ohi.

Aukealla, kuoleman kummun päällä, makasi reilun kuuden kuukauden ikään ehtinyt nuori sika, jonka toinen silmä tuijotti tyhjänä kaukaisuuteen. Sen punainen kieli roikkui osittain auenneen suun raosta joka paljasti ilkeän näköiset torahampaat. Vain kolme päivää aiemmin se oli matkalla uuteen sikalaan, jossa se olisi voinut täyttää ihmisen saneleman elämäntehtävänsä. Siitä piti tulla valioluokan siitoseläin. Nyt se jatkoi liian pian päättynyttä taivaltaan osana elämän suurta kiertoa ja ihmisten käsittämättömiä suunnitelmia.

Ensimmäinen korppi laskeutui arkaillen ruhon päälle katsoi tutkivasti karvaista selkää, suurta kalloa ja sen sammunutta silmää. Suuri musta lintu päästi kumean kutsun lajikumppaneille. Ateria oli katettu.

Mahonkituolilla istui mies, joka imi ahnaasti väkeviä savuja suuresta sikarista. Pöydällä oli auki paksu kirja, jonka hän oli lukenut vuosikymmenien saatossa jo monta kertaa, Tolstoin "Sota ja Rauha". Vaikka tapahtumat ja teksti olivat tuttuja hän nautti silti jokaisesta lukukerrasta. Kun ikää karttui, tarinan näki aina erilaisesta näkökulmasta. Juuri siitä syystä hän piti klassikoista.

Savun patinoimassa tummassa huoneessa oli jyhkeä kirjahylly. Sen päällä ja vastapäisellä seinällä oli tiheä rivistö hirvieläinten ja antilooppien sarvia. Suuri hirven pää oli asetettu Pillnäsin klassisen kirjoituspöydän päälle, mutta kunniapaikalla takan molemmin puolin oli jotain, jonka vuoksi tähän huoneeseen ei kenellä tahansa ollut lupa tulla. Seinällä olivat etelän safareiden muistot ja suurimmat saavutukset, leijonan, sarvikuonon ja gepardin päät. Paljon vaivaa oli nähty, että ne oli saatu tähän huoneeseen.

Suuren huoneen nurkassa oli lukollinen kaappi ja sen uumenissa sametti pedeillään parhaat metsästysaseet, joita rahalla sai. Tammiovien takana oli klassikkokiväärejä, tarkkuusaseita, käsiaseita ja uusin hankinta, Steyrin Pro Hunter metsästyskivääri. Mies tunsi niistä jokaisen paremmin kuin lapsensa, jotka olivat jo maailmalla.

Nyt, eläkkeellä, oli aikaa ja mahdollisuus paneutua itseensä, omiin harrastuksiin ja kaikkiin niihin asioihin, joita hän olisi halunnut tehdä jo kauan sitten. Perhettä ei ollut enää vaivana ja vastuksena, kun kolmikymmenvuotinen sota vaimonkin kanssa oli viimein päättynyt vuosi sitten.

Mies karisti hieman liian pitkäksi käyneen tuhkan sikaristaan suureen messinkiseen tuhkakuppiin ja kohotti huulilleen lasin, jossa oli vielä jäljellä tilkka konjakkia. Lasi tyhjeni ja ehkä hieman liian pian sikarikin koki loppunsa tuhkiksen uumenissa. Kännykkä soi, katkaisten lukunautinnon lopullisesti.

"Björn.", mies sanoi. "Milloin? ... Elokuun alussako, niin kuin sovittiin? ... Ja kyytikin siis järjestyy. ... Hienoa! Palataan asiaan muutaman viikon päästä. Moi."

Viimeinen kiemurteleva savuhahtuva leijaili ja haihtui katonrajassa. Mies hymyili tyytyväisenä, sillä yksi meriitti seinältä vielä puuttui ja sen tavoittelu piti mielen virkeänä.

Metsässä liikkui hahmo, kuin suuri tummanpuhuva kumpare. Kankaalla, varomatta ja huolettomana liikkui verivihollinen, jonka Ukko oli vuosien varrella tavannut jo monta kertaa. Hän pysyi aloillaan kuusen katveessa, arvioi tuulensuunnan ja hahmon liikkeet. Se lähestyi vauhdilla seuraten tarkasti Ukon äskeisiä jälkiä, mutta vielä se ei voinut haistaa häntä.

Hetkeksi hahmo pysähtyi, kohottautui hieman takajaloilleen ja nuuhki kuuluvasti ilmaa. Juuri tästä syystä Ukko liikkui yleensä myötätuuleen ennen lepohetkeä. Hän oli tuulen alla, joten omat tuoksut haihtuivat ja vaaran tuoksut tulivat varoitusmerkkinä hyvissä ajoin. Ukko inhosi yllätyksiä ja hän oli viisas.

Adrenaliini virtasi valtoimenaan hänen suonissaan ja valtavat lihakset jännittyivät taisteluun, jota toivon mukaan ei käytäisi.

Tulija oli arpinaama, suuri karhu uros, liki saman kokoinen kuin Ukko itsekin. Arpinaaman poskesta puuttui palanen, jonka se oli menettänyt kauan sitten. Nyt poskessa oli muistona vain karvaton laikku ja miehen kämmenen kokoinen arpi. Se suuntasi erehtymättä läpi tyhjennettyjen mustikkamättäiden ja varomattomasti kohti tiheää kuusta.

Arpinaama oli jo lähellä, kun Ukko otti muutaman nopean askeleen kohti tulijaa, nousi takajaloilleen ja huitaisi iskun kohti arpinaamaa. Yllätys onnistui vain osittain ja Ukon valtava tassu pitkine kynsineen osui Arpinaaman rintaan. Isku oli tähdätty päähän, sillä siten Ukko olisi saanut vastustajan heti alakynteen.

Arpinaama tunsi vastustajansa jo ennalta, sillä se oli tuntenut Ukon tuoksun tämän jäljistä ja jätöksistä jo aikaa sitten. Yllätyshyökkäys oli kuitenkin niin hyvä, ettei se halunnut jäädä taistelemaan vaan perääntyi.

Vanhat viholliset mittailivat toisiaan katseilla, ärjyivät ja näyttivät hampaitaan. Uhkauselkeet olivat paljon tehokkaampia kuin varsinainen taistelu, jossa panoksena saattoi pahimmillaan olla henki. Vihollinen oli nyt arvioitu. He olivat edelleen yhtä vahvoja.

Näillä saloilla oli kaksi kuningasta, joita kumpaakin kiinnosti metsän kuningatar. Vain toinen heistä voi saada sen itselleen ensi kevään kiima-aikaan. Nyt oli liian aikaista mitellä voimiaan tosi mielessä. Vastustajan tunteminen oli tärkeää, mutta talvi ja siitä selviäminen vielä paljon tärkeämpää.

Arpinaama käänsi selkänsä ja vitkastellen, välillä taakseen vilkuillen, se lyllersi viimein kauemmas. Ukko painautui takaisin sammalvuoteelleen, mutta adrenaliini sykki suonissa yhä vilkkaasti. Uni ei enää tullut ja oli aika etsiä uusi marjapaikka.