En ymmärrä miksi vain minä näen jatkuvan osastohoidon todellisen vaikutuksen tyttäreeni!
Hän meni alunperin nuorisopsykiatrianosastolle vuosi sitten yritettyään itsemurhaa ja syömishäiriön takia. Hän on 15. Hän siirtyi akuuttiosastolta pitkäaikaisosastolle ja on ollut siellä jo 8 kk. Aluksi hän oli hiljainen ja apaattinen, viilteli itseään millä vain veitsistä nauloihin, puhui kanssani puhelimessa ja pyysi jatkuvasti hakemaan hänet kotiin, tahtoi läheisyyttä.
Nyt hän on pelottava ja epävakaa. On alkanut käyttäytyä väkivaltaisesti, kuulemma heitellyt lautasia ja rikkonut ikkunan. Käynyt hoitajien kimppuun, lyönyt heitä tuoleilla ja joutunut lepositeisiinkin ja eristyksiin. Hän kiroilee (mitä ei ennen juuri tehnyt) eikä siedä läheisyyttä, saattaa purskahtaa itkuun kesken normaalin keskustelun jos suinkin minulle puhuu, lopettaa itkemisensä hetkessä ja hiljentyä, alkaen taas itkeä. Uusia diagnooseja tullut mm. psykoottisia oireita. Ei hän ollut tuollainen ennen! Kaiken huippu on se, ettei hänen painonsa ota noustakseen (on alipainoinen ja paino jopa laskenut hieman osastolle siirtymis tilanteesta) eikä tilanne ole missään nimessä parempi miltään kantilta. Hänen siirtämistään EVA (erityisen vaikeat) yksikköön kaavaillaan enkä tiedä miten tässä pitäisi toimia. Tuntuu ettei maailmassa ole paikkaa missä hän voisi olla ja parantua, olla turvassa itseltään. Tilanne on helvetillinen.
Hän meni alunperin nuorisopsykiatrianosastolle vuosi sitten yritettyään itsemurhaa ja syömishäiriön takia. Hän on 15. Hän siirtyi akuuttiosastolta pitkäaikaisosastolle ja on ollut siellä jo 8 kk. Aluksi hän oli hiljainen ja apaattinen, viilteli itseään millä vain veitsistä nauloihin, puhui kanssani puhelimessa ja pyysi jatkuvasti hakemaan hänet kotiin, tahtoi läheisyyttä.
Nyt hän on pelottava ja epävakaa. On alkanut käyttäytyä väkivaltaisesti, kuulemma heitellyt lautasia ja rikkonut ikkunan. Käynyt hoitajien kimppuun, lyönyt heitä tuoleilla ja joutunut lepositeisiinkin ja eristyksiin. Hän kiroilee (mitä ei ennen juuri tehnyt) eikä siedä läheisyyttä, saattaa purskahtaa itkuun kesken normaalin keskustelun jos suinkin minulle puhuu, lopettaa itkemisensä hetkessä ja hiljentyä, alkaen taas itkeä. Uusia diagnooseja tullut mm. psykoottisia oireita. Ei hän ollut tuollainen ennen! Kaiken huippu on se, ettei hänen painonsa ota noustakseen (on alipainoinen ja paino jopa laskenut hieman osastolle siirtymis tilanteesta) eikä tilanne ole missään nimessä parempi miltään kantilta. Hänen siirtämistään EVA (erityisen vaikeat) yksikköön kaavaillaan enkä tiedä miten tässä pitäisi toimia. Tuntuu ettei maailmassa ole paikkaa missä hän voisi olla ja parantua, olla turvassa itseltään. Tilanne on helvetillinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
päättelet, että tytön vointi huononee osastohoidon seurauksena? Voihan olla niinkin, että toistaiseksi sairaus pahenee osastohoidosta riippumatta, ja hän voisi olla vielä huonommassa kunnossa osaston ulkopuolella.
En väitä, ettetkö voisi olla oikeassa siinä, että osastohoito itsessään saa hänet voimaan huonommin. Mutta toinen mahdollisuus mielestäni tosiaankin on se, että hänen sairautensa 'jyllää' tällä hetkellä niin valtoimenaan, ettei sille parhaallakaan hoidolla pystytä juuri mitään. Eli että hänen käyttäytymisensä syy on hänen sairaudessaan, ei osastohoidossa.
Luulen ymmärtäväni, että äidin on helpompi ajatella osastoa 'syyllisenä' lapsen huonovointisuuteen, koska ajatus vakavasta ja vakavia oireita aiheuttavasta sairaudesta on aika musertava. Psykoottisuus kuitenkin viittaa siihen, että sairaus kulkee omaa rataansa aiheuttaen esim. psykoottista aggressiivisuutta. Silloin osastohoito on ainoa hyvä vaihtoehto, ja se ei aiheuta psykoottisia oireita. Sen sijaan lapsi on liian sairas ja liian vakavasti oireileva, jotta voisi olla tällä hetkellä hoidossa muualla.
Äitiliini, toivottavasti näin suorasukaisen kommentin lukeminen ei tunnu sinusta hirveän hankalalta. Uskalsin kirjoittaa, koska minäkin olen äitinä ollut tilanteessa, jossa aikuinen lapsi on ollut pitkiä aikoja sairaalassa, ja vointi huononi ja huononi... Kyllä oli rankkaa hyväksyä se, ettei syy ole osastossa vaan lapseni sairaudessa. No, sairaus on omanlaisensa, kyllä se jossakin vaiheessa alkoi hellittää otettaan ja oireet helpottivat.
Se, että tyttösi on nyt huonossa kunnossa, ollut jo ties miten pitkään, ja huonompaan menee, ei tarkoita sitä, että tilanne olisi pysyvä, ja etteikö oireiden lievenemisä jossakin vaiheessa alkaisi tapahtua.
Kiitos pikaisesta vastauksestasi.
"Luuloni" osaston huonosta vaikutuksesta perustuu lähinnä siihen, että siellä häntä kohdellaan hyvin kylmästi, ehkä muistakin potilaista saanut vaikutteita (tämä ei ole tavatonta, sairaanhoitajat kertoivat). Hän ei ole päässyt ulos kuukausiin. Eikö jo vähemmästäkin menetä järkensä? Hänellä ei ennen ole ollut mitään psykoottisia oireita.
On totta, ettei tässä tilanteessa mitään muuta vaihtoehtoa ole, ymmärrän sen. Synkkänä hetkenä tuntuu, että tämä oli tässä ja menetän hänet.
terveenä kaksi kertaa pakkohoitoon (molemmat kerrat 2 viikkoa). Aika tiukkaa se teki vaikka olen henkisesti vahva. Ainakin luulin olevani. Vaikutus ei tuntunut heti vaan vasta muutaman kuukauden päästä. Mulle tuli masennusta josta olen onneksi jo selvinnyt.
En pidä sitä mitenkään ihmeellisenä että noin pitkäaikaisesta eristämisestä tulee ongelmia. Jos on tuollaisessa paikassa eikä tiedä milloin pääsee pois niin miten ihmisen mieli reagoi sellaiseen? Jos on jo valmiiksi vähän huonossa kunnossa niin ei eristäminen ainakaan auta.
Mitä ilmeisimmin hoito ei auta toivotulla tavalla jos kerran psykoottisuutta ei aikaisemmin ollut ja vointi on vain huonontunut.
Mitä sitten olisi voinut tehdä toisin? Odottaa vähän pitempään ennen osastolle laittamista? Äitinä varmaan halusit lapsesi parasta ja uskoit että hoito osastolla olisi ainoa mahdollisuus. Tuntuu vaan kovin pitkältä tuo hoito. Ehkä ongelma on siinä että hoito on pakotettua? Minä aikuisena osasin luovia ja teeskennellä nöyrää osastolla että pärjäsin mutta jälkeenpäin tunsin syvää vihaa. Osastolla sitä ei voinut näyttää. Sinun tyttäresi ei osaa vielä teeskennellä, jos osaisi niin olisi jo varmaan päässyt pois.
Toivottavasti asiat vielä muuttuu hyväksi jossain vaiheessa.
Psyykenlääkkeet aiheuttaa käytöksen muuttumista, tyttäresi ei ole kohta enää sama ihminen.
siinä, että tyttösi vointi tosiaan huononee osastohoidossa. Ja kuitenkin hän on niin sairas, että tarvitsee sairaalahoitoa. Osaston vain pitäisi olla sellainen, ettei siellä ainakaan ympäristön vuoksi sairaus pahenisi.
Ei kuulosta ollenkaan hyvältä tuo, ettei osastolta pääse edes ulos eikä se, että osastolla on toisia potilaita, joista teini saa hänen kuntoaan huonontavia vaikutteita. Hänen sairautensa voi osaltaan vaikuttaa siihen, että hän suorastaan imee kuin pesusieni toisten potilaiden oireilua itseensä, ja alkaa käyttäytyä heidän tavallaan. Tai ahdistuu aina psykoosiin asti muiden potilaiden olotiloista, ja se sitten näkyy aggressiivisuutena.
Kuvauksesi on ankeaa kertomaa siitä, että vakavasti sairaiden keskenkasvuisten lasten hoito on pahasti retuperällä. On pakko hoitaa osastolla sairauden vakavuuden vuoksi, mutta osaston olosuhteet ovat mahdollisimman epäsopivat... Siltä kertomastasi päätellen vaikuttaa.
Äitiliini, voimia sinulle! Muuta en osaa sanoa.