Hei kaikki! Haluan kertoa teille, että viimeinkin olen päättänyt parantua! Olen ollut nyt jo yli vuoden putkeen osastohoidossa, milloin missäkin laitoksessa. Mutta vasta nyt viimein päässäni on oikeat lukot auenneet. OLEN PÄÄTTÄNYT SAADA ELÄMÄNI TAKAISIN! Olen sairastanut jo tarpeeksi kauan, ollut jo tarpeeksi monella eri osastolla. En jaksa enää sairastaa. Haluan elää! Alan haalia niitä repaleisia suikaleita elämästä kasaan, jotka olen menettänyt. Vielä minusta tulee ehjä.
Olen lähdössä reilun kuukauden päästä Italiaan. Tänään en ollut tankannut aamulla, kun astuin vaa'alle ja hoitajat huomasivat laihtumiseni. Silloin sain kuulla, että Italian matka joudutaan toden. näköisesti pian perumaan, jos tämä jatkuu näin. Silloin napsahti. Jo heti aamupalalla laitoin toimeksi. Otin sen koko aamupalani, joka ateriasuunnitelmaani kuuluu, jokaista voi nokaretta myöten! Ja sama jatkui päivällisellä, välipalalla jne... Hassua, ett' tein juuri ne asiat, eli söin ja olin jumppaamatta, joita pelkään ja jotka ovat aina ajatuksena olleet minulle maailmanloppu. Ja eihän se maailma kaatunutkaan! En minä paisunutkaan, enkä muuttunut himoläskiksi. TÄNÄÄN OLEN SYÖNYT 1600-1800 KCALORIA. Enkä edes halua sen tarkemmin tietää. Ja minä vain nauran sairaudelleni! Se ei hallitse minua enää. MINÄ PARANNUN. Askel askeleelta, kilo kilolta. Ensin nostan painon 40 kiloon, sitten 42 kg, 44 kg, 46 kg ja siihen asti, kunnes olen terve. TOIVON, ETTÄ MUUTKIN LÄHTEVÄT TAISTELEMAAN OIKEASTA ELÄMÄSTÄ! ÄLKÄÄKÄ YRITTÄNÖ SANOA, ETTÄ MUKA NAUTTISITTE ANOREKTIKON ELÄMÄSTÄ, TE KAIKKI JOTKA SAIRASTATTE, TIEDÄTTE MITÄ HELVETTIÄ SE ON! CAMOUN, KUKA ON KANSSANI? KUKA MUU ON VALMIS SAAMAAN OMAN KONTROLLINSA JA ELÄMÄNSÄ TAKAISIN! Haluan sanoa, että minä ainakin taistelen! :)
Olen lähdössä reilun kuukauden päästä Italiaan. Tänään en ollut tankannut aamulla, kun astuin vaa'alle ja hoitajat huomasivat laihtumiseni. Silloin sain kuulla, että Italian matka joudutaan toden. näköisesti pian perumaan, jos tämä jatkuu näin. Silloin napsahti. Jo heti aamupalalla laitoin toimeksi. Otin sen koko aamupalani, joka ateriasuunnitelmaani kuuluu, jokaista voi nokaretta myöten! Ja sama jatkui päivällisellä, välipalalla jne... Hassua, ett' tein juuri ne asiat, eli söin ja olin jumppaamatta, joita pelkään ja jotka ovat aina ajatuksena olleet minulle maailmanloppu. Ja eihän se maailma kaatunutkaan! En minä paisunutkaan, enkä muuttunut himoläskiksi. TÄNÄÄN OLEN SYÖNYT 1600-1800 KCALORIA. Enkä edes halua sen tarkemmin tietää. Ja minä vain nauran sairaudelleni! Se ei hallitse minua enää. MINÄ PARANNUN. Askel askeleelta, kilo kilolta. Ensin nostan painon 40 kiloon, sitten 42 kg, 44 kg, 46 kg ja siihen asti, kunnes olen terve. TOIVON, ETTÄ MUUTKIN LÄHTEVÄT TAISTELEMAAN OIKEASTA ELÄMÄSTÄ! ÄLKÄÄKÄ YRITTÄNÖ SANOA, ETTÄ MUKA NAUTTISITTE ANOREKTIKON ELÄMÄSTÄ, TE KAIKKI JOTKA SAIRASTATTE, TIEDÄTTE MITÄ HELVETTIÄ SE ON! CAMOUN, KUKA ON KANSSANI? KUKA MUU ON VALMIS SAAMAAN OMAN KONTROLLINSA JA ELÄMÄNSÄ TAKAISIN! Haluan sanoa, että minä ainakin taistelen! :)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Sulla on kyyl mahtava asenne tohon hommaan! Näin pitäis olla kaikilla muillakin! Hienoa että pidät kiinni tästä. On kiva tietää että haluat parantua ja yrität sitä myös. Uskon, että olet ihan pian terve ja saat elämäsi kuntoon!
Saiko noin yksinkertainen asia sinut järkiisi kun joudut perumaan matkasi jos et ala syömään kunnolla?
Ei, kyllä tässä ollaan jo vuosi yritetty nostaa painoa. Mutta se on pitkä prosessi, ja tuntuu, että nyt päässä on napsahtanu lukot auki ja maailma hymyilee :)
Lukisin mielelläni muidenkin PARANTUMISEEN liittyviä tarinoita ja ajatuksia. Eikä mitään pro- ana vuodatusta, tai kalorien kauhistelua ^^
Minäkin paranin jo usiampi vuosi sitten, ja voin kertoa että elämä on miljoona kertaa parempaa! En vain enää jaksanut sitä voimattomuutta ja kuolemanhalua. Ehkä tärkein seikka oli se, että sain ensimmäistä kertaa nukuttua parin vuoden unettomuuden jälkeen, jotenkin asiat rupesivat sen jälkeen loksahteleen raiteileen. Paino nousi aluksi tositosi hitaasti, kahdessa vuodessa nousi yhteensä 10 kiloa aloitettuani kuntosalilla harjoittelemisen. Nykyään olen hoikka mutta normaalipainon puolella, löysää on vähän siellä täällä, mutta aikuisella naisella kuuluukin olla, joten en ole siitä moksiskaan.
Ennen inhosin itseäni yli kaiken, olin mielestäni maailman rumin ihminen. Nykyään saan paljon positiivisia kommentteja ulkonäöstäni, ja se kohottaa itsetuntoa sairastamisen jälkeen kummasti. :) Löysin lisäksi maailman ihanimman miehen, joka tietää sairaudestani ja tukee ihan joka päivä, ja muistuttaa rakastavansa juuri tällaisena kuin nyt olen. Käymme yhdessä lenkillä ilman mitään pakkoja, välillä herkutellaan jäätelöllä tai karkeilla, enkä saa siitä oksennusreaktiota.
Mun sairaus oli alun alkaen hieman epätavallinen: en laihuttanut sen takia, että näytin lihavalta, vaan purin muuta pahaa oloa sillä, että lakkasin syömästä. Myöhemmin kuvioon tuli lihomisenpelko ja muut anorektiset oireet.
Tekisin mitä vain että tän koko sairauden sais pyyhittyä kaikilta pois, on niin ihana olo kun jaksaa elää, eikä koko ajan palele ja väsytä. Pelkona on aina tietysti se, että sairaus jossain vaiheessa uusiutuu, mutta vaikka välillä ajatukset meneeki ihan väärille raiteille, niin oon nykyään paljon vahvempi sanomaan niille STOP!
Tsemppiä alottajalle, että kaikki menis hienosti ja saisit Italian-matkas! :)
Pitänee alottajalle vielä vinkata, että siinä vaiheesa, kun rupesi rinnat kasvamaan ja muutenkin tulemaan naisellisia piirteitä, koin ihan valtavan shokin. Mutta kun on päässyt jo niinki pitkälle tervehtymisprosessissa, niin ei kannata antaa enää periksi, vaikka tuntuis kuin pahalle. Toivottavasti huomaat olevasi jo kaunis nuori nainen :)
Kiitoksen kannustuksista, niitä juuri onkin mukava lukea! Itselläni on onneksi se, että haluan saada naisen muodot, lantion ja rinnat. En halua näyttää miltään keskenkasvuiselta teiniltä.
mulla anoreksia tuli kans depression jälkeen. Lakkasin syömästä kun sairasutuin keksivaikeaan masennukseen ja siitä tuli depressio ja sit anorekstiset oireet. Koko ketju alkoi noin yli kymmenen vuotta sitten. Vasta nyt jaksan panostaa myös tähän painoasiaan. Nyt yli 25v. ei ole enää kiva olla huomiota herättävän laiha ja voida huonosti. Ulkonäkökään ei enää merkitse samanlaisia asioita. Nyt mielestäni iloiset terveennäköiset ihmiset ovat kauniita. He jaksavat huolehtia itsestään. Hiukset, iho ja vaatteet näyttävät hyviltä ja he elävät. Viimein myös minä tajusin, että mulla on kaikki avaimet samaan, kun vaan uskallan niitä käyttää!!! Pelottaa, mut mä ajoin nujertaa tän nyt vaikka siihen menis koko loppuelämä...muuta mahdollisuutta ei ole.
olevan lopulta yllättävän paljon paranemishaluisia! Pelko on varmasti suurta mutta se tulee vastaan pakosti ja se pitää voittaa, kysehän on kummiskin loppuelämästä...
Iloista kuulla, että olet paranemismyönteinen ja elämäsi lähtee varmasti parempaan suuntaan :) voimia sulle!
Itsekin olen yrittänyt koko kesän parantua ja tosiaan jaksoin elää tavallista (tai sinne suuntaavaa) elämää 2 kuukautta, kunnes elokuun alussa tajusin, että en aio mennä kouluun ennen kuin olen taas sen 44 kg, nyt 46 - 47 kg. Ääh, mä oon suorastaan kateellinen niille jotka pääsee eroon tästä. Ehkä minäkin vielä.. :)
mutta VARAUDU, että sä kyllä pelästyt kilojasi sitten myöhemmin..! paranin todella nopeasti, koska olen aina ollut taistelija. mutta jossain vaiheessa kuitenkin huomasin miten paljon olinkaan lihonut. ahdisti ihan saaaatanasti, ja pakosti tulivat vanhat ajatukset ja tunteen. paastoin taas pari päivää ja yritin sen jälkeen syödä vähemmän... mutta sitten kun laihduin 4 kiloa, yhtäkkiä katsoin itseäni peiliin ja huomasin miten tissit taas oli kuihtunu :D tämä sai minut lihomaan ne kilot takaisin, ja olen nyt tyytyväinen taas. saan jatkuvasti kommentteja ulkonäöstäni nyt kun olen terve ja hyvän näköinen :) se tuntuu ihanalta.
mutta varaudu oikeesti siihen että sulle varmaan tulee angsti :D mutta kyllä se siitä ohi menee.. HIENOA ETTÄ HALUAT PARANTUA! kaikkea hyvää ja onnea sinulle!