Ensimmäinen muisto elämästäni oli se hetki kun isäni vei minua hoitoon. Muistan kun auto pysähtyi oranssin talon pihalle ja isä otti minut syliin lastenistuimesta. Hän laski minut maahan ja kävelimme talon portaille. Portaiden edessä oli normaali rappuralli jossa oli kaksi vihreää harjaa. Pyyhin mustat talvikenkäni harjoihin ja astuin talon neljä rappua ulko-ovelle. Isäni avasi oven ja menimme hämärään eteiseen. Eteisessä oli vasemmalla rappuset yläkertaan, oikealla ovi sivuhuoneeseen ja suoraan edessäni ovi keittiöön. Silloin kauhu valtasi mieleni. Pelkäsin niin kovasti. Jalkani tekivät kerta kaikkiaan stopin ja muuttuivat hyytelöksi. En halunnut mennä sisään. Perheen nuorin lapsi oli minua 4 vuotta vanhempi ja hän kiusasi minua lakkaamatta. En koskaan valittanut hänestä vanhemmilleni, mutta joka aamu mieleni huusi kauhuissaan kun tuli aika mennä hoitoon.
Sinä aamuna, kuten niin monena muunakin aamuna, isäni nosti minut syliinsä ja halasi minua tiukasti. Hän vakuutteli että kaikki on hyvin ja pian päivä taas muuttuisi paremmaksi. Vanhempani eivät tienneet mitä talossa pelkäsin, joten he olivat hiukan ymmällään joka aamuisesta vastahakoisesta hoitoon menemistä.
Tämä päivä kuitenkin oli erilainen kuin kaikki muut, vaikka en sitä silloin vielä tiennyt..
Astuin keittiön ovesta sisään. Pidin kovasti hoitotädistäni joten sanoin hänelle iloisella äänellä huomenta, samalla kuin katseeni etsi pelokkaana kiusaajaani. En nähnyt ketään, joten rentouduin silminnähden. Hellalla porisi kaurapuuro ja pöydälle oli valmiiksi katettu kaksi lautasta, lusikkaa ja kuppia. Siitä tiesin että helpotukseni oli ollut ennenaikaista..
Riisuin päällysvaatteeni ja katsoin haikeana kun isäni auton takavalot hävisivät ikkunasta. Voi luoja miten paljon olisin antanut että olisin ollut sen auton kyydissä. Mutta kuten niin monesti ennenkin, olin jäänyt ansaan. Istuin pöydän ääreen ja hoitotäti lastasi lautaselleni aimo annoksen puuroa ja kaatoi lasiini appelsiinimehua. Aloin syödä ja vahdin syrjäsilmällä oviaukkoa. Olin kotvasen jo murkinoinut kun se pelätty hetki tuli. Ovenkahva painui alas, ovi raottui ja pelkäämäni tyttö astui ovesta sisään. Ilkeä välähdys käväisi häneen katseessaan kun hän astui sisään. Tyttö toivotti äidilleen hyvät huomenet ja istui pöytään valheellisesti minulle hymyillen. Hoitotäti täytti lapsensa lautasen puurolla ja lähti ulos hakemaan postia. Niin kävi joka aamu..
Hymy Leena-tyttären huulilta kuoli samassa sekunnissa kun ulko-ovi pamahti kiinni. Hän katsoi minua pitkään, otti juomalasini ja joi mehuni. Samalla hän toivotti taas ystävällisesti minut tervetulleeksi kotiinsa. ”Hiton kakara, vieläkö sinä vedät luusi tänne vaikka olen monta kertaa sanonut että pysy poissa! Tänään kyllä näytän vielä ettei tänne kannata tulla..” Hän heitti lusikkansa puurooni niin että puuroa lensi ympäri pöytää ja syliini. Samassa ulkoa kuului askeleita. Hän otti lusikkansa ja alkoi syödä puuroaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hoitotäti astui sisään ja katsoi minua. Hän pudisteli huokaisten päätään ja sanoi: ”Anni kulta, kuinkas sinä nyt tuolla tavalla olet sotkenut.” Katsoin surullisena hänen päälleen ja mitään sanomatta hain tiskipöydältä rätin ja aloin siivota jo kylmennyttä puuroa pöydältä. Hoitotäti nosti melkein koskematta jääneen puuroni ja tyhjän juomalasini lavuaariin ja alkoi tiskata. Minä pyyhin pöytää kyyneleen valuessa poskeani pitkin. Leena katsoi minua ilkeästi hymyillen ja söi tyytyväisenä puuroaan.
Pöydän siivottuani menin hämärän eteisen kautta vessaan. Suljin oven ja aloin itku kurkussa pyyhkiä puuroa rintamuksiltani. Nälkä kurisi vatsassani yhdessä pelon kanssa. Ovi kävi ja askelten ääni pysähtyi vessan oven ulkopuolelle. Hiljaisuus oli karmiva. Leena kuunteli vessan oven takana olinko siellä. Jännittäen ja kauhusta kankeana olin niin hiljaa kuin pystyin. Oven kahvaan tartuttiin ja samassa huomasin että olin unohtanut lukita oven. Katsoin kauhulla kun oven kahva alkoi laskeutua. Siinä vaiheessa ajatuksiini sinkoutui yksi ajatus: Ovi lukkoon. Rukoillen mielessäni hoin yhä uudelleen: ovi lukkoon, ole kiltti ovi mene lukkoon. Katseeni oli tiukasti ovessa, kun huomasin jotain ihmeellistä. Oven kahvan alapuolella valkoinen lukko alkoi hiljalleen kääntyä punaisen puolelle. Kuului pieni kilahdus kun ovi lukkiutui ja samanaikaisesti kahva painui alas asti ja sitä yritettiin turhaan avata. Leenan kimeä ääni alkoi sadatella ja hän jäi uhkaillen seisomaan oven taakse.
Silmäni pyöristyivät ihmetyksestä, enkä vieläkään tajunnut mitä oli tapahtunut. Katsoin ihmeissäni ovea ja en ollut uskoa näkemääni. Ovi oli tosiaan lukossa.. Miten ihmeessä se oli tapahtunut. Hetken mietittyäni aloin epäillä silmiäni ja olin ihan varma että olin nähnyt harhoja. Olin varmasti laittanut oven kuitenkin lukkoon. Pyyhin nopeasti itkuiset silmäni ja huuhtelin kasvoni kylmällä vedellä. Odotin oven takana kunnes Leena viimein lähti oven takaa. Käänsin varovasti lukon auki ja kurkkasin hämärään. Ketään ei näkynyt, joten uskaltauduin ulos vessasta ja palasin keittiöön hoitotädin valvovan silmän alle.
Katsoin keittiöstä johtavan makuuhuoneen ovelta sisään. Se oli hoitolasten leikkihuone. Rakastin sitä huonetta, siellä oli kaikkea kolmivuotiaan lapsen sydäntä lämmittäviä leluja. Lempileluni oli iso nukkekoti, joka oli täynnä pieniä yksityiskohtaisia huonekaluja ja paljon toistaan ihanampia nukkeja. Leena ei ollut siellä. Kävelin onnellinen ilme kasvoillani nukkekodin luo ja istuin sen viereen. Availin pienien lipastojen laatikoita, kurkistelin vaatekomeroiden sisään ja ihastelin makuuhuoneen pikkuruisia pitsiverhoja. Vaikka olin monituisia kertoja leikkinyt nukketalolla se silti vielä sai minut pauloihinsa. Olin niin keskittyneenä leikkeihini että en kuullut että Leena saapui huoneeseen. Hän käveli taakseni ja läimäisi avokämmenellä takaraivooni niin kovasti että pääni kopahti nukketalon reunaan. Säikähdin pahanpäiväisesti ja pitelin otsaani. Katsahdin taakseni ja pitelin punoittavaa otsaani… Olin hetkessä jaloillani ja otin monta askelta taaksepäin. Leena katsoi tyytyväisenä kun sai taas itkun silmiini ja lähti niine hyvineen pois huoneesta.
Sellaista se oli. Koko päivän jokainen hetki. Aina kun hoitotäti käänsi selkänsä, Leena teki jotain. Hän veti letistäni, löi minua tai sanoi muuten vain pahasti. Päivä oli täynnä pelkoa ja ahdistusta. Varsinkin tämä luminen syyskuun viikko. Normaalisti hoitolapsia oli kolme muutakin, mutta nämä kolme olivat sisaruksia ja heidän vanhempansa olivat talvilomalla. Sen takia olin ainut hoitolapsi juuri tänä kyseisenä viikkona. Yleensä Leena ei saanut kiusattua minua läheskään niin paljon mutta tämä viikon alku oli ollut yhtä pitkää kauhun hetkeä jo pari päivää.
Otsaani nousi hiljalleen kuhmu. En enää uskaltanut istua nukketalon vierellä. Olin istuutunut makuuhuoneen nurkkaan ja pidin tiukasti kiinni vanhasta kuluneesta nallestani. Katsoin hiljaisena ja arkana ovelle ja vartion ettei Leena taas tulisi sisään.
Hoitotäti kävi aina välillä kurkkaamassa tekemisiäni ja alkoi laittaa ruokaa. Hän hiukan ihmetteli mitä tein kun en pariin tuntiin liikahtanutkaan paikaltani. Hän kysyi jo huolestuneena olinko sairas, mutta sanoin vain leikkiväni nallen kanssa. Niin minä aina. Olin kerran erehtynyt vihjaisemaan että Leena oli ilkeä. Mikä juttu siitä nousikaan. Hoitotäti puhui ja pulputti niin että sai jopa minut ylipuhuttua kuvittelemaan että kaikki syy oli minussa, ei koskaan hänen Leenassaan. Niinpä se sitten oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun uskalsin mitään sanoa. Nälkä kurni jo kovasti vatsassani ja herkullisen lihakeiton tuoksu alkoi leijailla keittiöstä. Nousin varovasti nurkasta ja menin keittiön ovelle katsomaan kuinka pian ruoka olisi valmista. Hoitotäti kertoi että ihan kohta saataisiin päivällistä ja että voisin mennä hakemaan Leenan syömään.
EI… Voi ei mitä minun piti tehdä. Leenan huone sijaitsi yläkerrassa, niiden hämärien, kapeiden ja korkeiden rappujen yläpäässä. Miten ihmeessä minä pystyisin siihen. Kävelin eteiseen hitaan jähmeästi ja hoitotäti virkkasi iloisena: ”Kipaisehan Anni kiltti nopsasti yläkerrassa niin aletaan sitten syömään.”. Nielaisin ja tunsin miten kurkkuuni alkoi muodostua iso möykky. Se esti minua hengittämästäkin kunnolla… Avasin eteiseen vievän oven ja sytytin valon rappuihin. Kävelin rappujen alimman portaan luokse ja nostin toisen jalkani rapulle.
Sinä aamuna, kuten niin monena muunakin aamuna, isäni nosti minut syliinsä ja halasi minua tiukasti. Hän vakuutteli että kaikki on hyvin ja pian päivä taas muuttuisi paremmaksi. Vanhempani eivät tienneet mitä talossa pelkäsin, joten he olivat hiukan ymmällään joka aamuisesta vastahakoisesta hoitoon menemistä.
Tämä päivä kuitenkin oli erilainen kuin kaikki muut, vaikka en sitä silloin vielä tiennyt..
Astuin keittiön ovesta sisään. Pidin kovasti hoitotädistäni joten sanoin hänelle iloisella äänellä huomenta, samalla kuin katseeni etsi pelokkaana kiusaajaani. En nähnyt ketään, joten rentouduin silminnähden. Hellalla porisi kaurapuuro ja pöydälle oli valmiiksi katettu kaksi lautasta, lusikkaa ja kuppia. Siitä tiesin että helpotukseni oli ollut ennenaikaista..
Riisuin päällysvaatteeni ja katsoin haikeana kun isäni auton takavalot hävisivät ikkunasta. Voi luoja miten paljon olisin antanut että olisin ollut sen auton kyydissä. Mutta kuten niin monesti ennenkin, olin jäänyt ansaan. Istuin pöydän ääreen ja hoitotäti lastasi lautaselleni aimo annoksen puuroa ja kaatoi lasiini appelsiinimehua. Aloin syödä ja vahdin syrjäsilmällä oviaukkoa. Olin kotvasen jo murkinoinut kun se pelätty hetki tuli. Ovenkahva painui alas, ovi raottui ja pelkäämäni tyttö astui ovesta sisään. Ilkeä välähdys käväisi häneen katseessaan kun hän astui sisään. Tyttö toivotti äidilleen hyvät huomenet ja istui pöytään valheellisesti minulle hymyillen. Hoitotäti täytti lapsensa lautasen puurolla ja lähti ulos hakemaan postia. Niin kävi joka aamu..
Hymy Leena-tyttären huulilta kuoli samassa sekunnissa kun ulko-ovi pamahti kiinni. Hän katsoi minua pitkään, otti juomalasini ja joi mehuni. Samalla hän toivotti taas ystävällisesti minut tervetulleeksi kotiinsa. ”Hiton kakara, vieläkö sinä vedät luusi tänne vaikka olen monta kertaa sanonut että pysy poissa! Tänään kyllä näytän vielä ettei tänne kannata tulla..” Hän heitti lusikkansa puurooni niin että puuroa lensi ympäri pöytää ja syliini. Samassa ulkoa kuului askeleita. Hän otti lusikkansa ja alkoi syödä puuroaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hoitotäti astui sisään ja katsoi minua. Hän pudisteli huokaisten päätään ja sanoi: ”Anni kulta, kuinkas sinä nyt tuolla tavalla olet sotkenut.” Katsoin surullisena hänen päälleen ja mitään sanomatta hain tiskipöydältä rätin ja aloin siivota jo kylmennyttä puuroa pöydältä. Hoitotäti nosti melkein koskematta jääneen puuroni ja tyhjän juomalasini lavuaariin ja alkoi tiskata. Minä pyyhin pöytää kyyneleen valuessa poskeani pitkin. Leena katsoi minua ilkeästi hymyillen ja söi tyytyväisenä puuroaan.
Pöydän siivottuani menin hämärän eteisen kautta vessaan. Suljin oven ja aloin itku kurkussa pyyhkiä puuroa rintamuksiltani. Nälkä kurisi vatsassani yhdessä pelon kanssa. Ovi kävi ja askelten ääni pysähtyi vessan oven ulkopuolelle. Hiljaisuus oli karmiva. Leena kuunteli vessan oven takana olinko siellä. Jännittäen ja kauhusta kankeana olin niin hiljaa kuin pystyin. Oven kahvaan tartuttiin ja samassa huomasin että olin unohtanut lukita oven. Katsoin kauhulla kun oven kahva alkoi laskeutua. Siinä vaiheessa ajatuksiini sinkoutui yksi ajatus: Ovi lukkoon. Rukoillen mielessäni hoin yhä uudelleen: ovi lukkoon, ole kiltti ovi mene lukkoon. Katseeni oli tiukasti ovessa, kun huomasin jotain ihmeellistä. Oven kahvan alapuolella valkoinen lukko alkoi hiljalleen kääntyä punaisen puolelle. Kuului pieni kilahdus kun ovi lukkiutui ja samanaikaisesti kahva painui alas asti ja sitä yritettiin turhaan avata. Leenan kimeä ääni alkoi sadatella ja hän jäi uhkaillen seisomaan oven taakse.
Silmäni pyöristyivät ihmetyksestä, enkä vieläkään tajunnut mitä oli tapahtunut. Katsoin ihmeissäni ovea ja en ollut uskoa näkemääni. Ovi oli tosiaan lukossa.. Miten ihmeessä se oli tapahtunut. Hetken mietittyäni aloin epäillä silmiäni ja olin ihan varma että olin nähnyt harhoja. Olin varmasti laittanut oven kuitenkin lukkoon. Pyyhin nopeasti itkuiset silmäni ja huuhtelin kasvoni kylmällä vedellä. Odotin oven takana kunnes Leena viimein lähti oven takaa. Käänsin varovasti lukon auki ja kurkkasin hämärään. Ketään ei näkynyt, joten uskaltauduin ulos vessasta ja palasin keittiöön hoitotädin valvovan silmän alle.
Katsoin keittiöstä johtavan makuuhuoneen ovelta sisään. Se oli hoitolasten leikkihuone. Rakastin sitä huonetta, siellä oli kaikkea kolmivuotiaan lapsen sydäntä lämmittäviä leluja. Lempileluni oli iso nukkekoti, joka oli täynnä pieniä yksityiskohtaisia huonekaluja ja paljon toistaan ihanampia nukkeja. Leena ei ollut siellä. Kävelin onnellinen ilme kasvoillani nukkekodin luo ja istuin sen viereen. Availin pienien lipastojen laatikoita, kurkistelin vaatekomeroiden sisään ja ihastelin makuuhuoneen pikkuruisia pitsiverhoja. Vaikka olin monituisia kertoja leikkinyt nukketalolla se silti vielä sai minut pauloihinsa. Olin niin keskittyneenä leikkeihini että en kuullut että Leena saapui huoneeseen. Hän käveli taakseni ja läimäisi avokämmenellä takaraivooni niin kovasti että pääni kopahti nukketalon reunaan. Säikähdin pahanpäiväisesti ja pitelin otsaani. Katsahdin taakseni ja pitelin punoittavaa otsaani… Olin hetkessä jaloillani ja otin monta askelta taaksepäin. Leena katsoi tyytyväisenä kun sai taas itkun silmiini ja lähti niine hyvineen pois huoneesta.
Sellaista se oli. Koko päivän jokainen hetki. Aina kun hoitotäti käänsi selkänsä, Leena teki jotain. Hän veti letistäni, löi minua tai sanoi muuten vain pahasti. Päivä oli täynnä pelkoa ja ahdistusta. Varsinkin tämä luminen syyskuun viikko. Normaalisti hoitolapsia oli kolme muutakin, mutta nämä kolme olivat sisaruksia ja heidän vanhempansa olivat talvilomalla. Sen takia olin ainut hoitolapsi juuri tänä kyseisenä viikkona. Yleensä Leena ei saanut kiusattua minua läheskään niin paljon mutta tämä viikon alku oli ollut yhtä pitkää kauhun hetkeä jo pari päivää.
Otsaani nousi hiljalleen kuhmu. En enää uskaltanut istua nukketalon vierellä. Olin istuutunut makuuhuoneen nurkkaan ja pidin tiukasti kiinni vanhasta kuluneesta nallestani. Katsoin hiljaisena ja arkana ovelle ja vartion ettei Leena taas tulisi sisään.
Hoitotäti kävi aina välillä kurkkaamassa tekemisiäni ja alkoi laittaa ruokaa. Hän hiukan ihmetteli mitä tein kun en pariin tuntiin liikahtanutkaan paikaltani. Hän kysyi jo huolestuneena olinko sairas, mutta sanoin vain leikkiväni nallen kanssa. Niin minä aina. Olin kerran erehtynyt vihjaisemaan että Leena oli ilkeä. Mikä juttu siitä nousikaan. Hoitotäti puhui ja pulputti niin että sai jopa minut ylipuhuttua kuvittelemaan että kaikki syy oli minussa, ei koskaan hänen Leenassaan. Niinpä se sitten oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun uskalsin mitään sanoa. Nälkä kurni jo kovasti vatsassani ja herkullisen lihakeiton tuoksu alkoi leijailla keittiöstä. Nousin varovasti nurkasta ja menin keittiön ovelle katsomaan kuinka pian ruoka olisi valmista. Hoitotäti kertoi että ihan kohta saataisiin päivällistä ja että voisin mennä hakemaan Leenan syömään.
EI… Voi ei mitä minun piti tehdä. Leenan huone sijaitsi yläkerrassa, niiden hämärien, kapeiden ja korkeiden rappujen yläpäässä. Miten ihmeessä minä pystyisin siihen. Kävelin eteiseen hitaan jähmeästi ja hoitotäti virkkasi iloisena: ”Kipaisehan Anni kiltti nopsasti yläkerrassa niin aletaan sitten syömään.”. Nielaisin ja tunsin miten kurkkuuni alkoi muodostua iso möykky. Se esti minua hengittämästäkin kunnolla… Avasin eteiseen vievän oven ja sytytin valon rappuihin. Kävelin rappujen alimman portaan luokse ja nostin toisen jalkani rapulle.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Onko teksti sen verran mielenkiintoista että sitä oikeasti kannattaisi jatkaa?
Tarina on mielenkiintoinen, vaikka tuokin mieleen Harry Potterin. Kannattaa jatkaa ehdottomasti. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, en voinut millään lopettaa kesken. :) Mutten olisi halunnutkaan, sillä pidän juuri tällaisesta fantasiasta. Vaihteeksi ilman haltioita ja kääpiöitä ja lohikäärmeitä. Jatka ihmeessä!
Minulle tarina ei tuonut Harry Potteria mieleen, vaan pikemminkin tuntui läheisemmältä ja jollakin tapaa synkemmältä, mikä ei ole pahasta.=)
Jatka!
Katsoin ylöspäin. En nähnyt Leenaa yläpäässä rappuja. Jokin edes helpotti. Mietin kuumeisesti miten pystyn tulla rappuset nopeasti alas ennen kuin Leena ehtisi minua kiusata.
Aloin nousta rappusia askel kerrallaan ylemmäksi. Muistin ulkoa että määrätyt rappuset narisivat niille astuttaessa, joten valitsin huolellisesti reittini ja astuin vaarallisten rappujen yli. Päästyäni lähes rappusten yläpäähän kurkistin nopeasti nurkan taakse, oliko Leenan huoneen ovi auki. Se oli kiinni. Nousin viimeiset kaksi rappua ylös ja hiivin Leenan huoneen oven taakse. Painoin korvani varovasti oveen ja kuuntelin. Mitään ei kuulunut. Avasin oven hitaasti ja varovasti ja kurkistin sisään. Leena istui selin minuun kirjoituspöytänsä ääressä. Hän katseli ikkunastaan ulos ja mutisi jotain itsekseen. Valmistuin jo sanomaan asiani ja juoksemaan ulos, kun hän kääntyi ja katsoi minuun. Voisin vaikka vannoa että hänen silmänsä olivat punaiset!! Räpyttelin silmiäni ja huomasin erehtyneeni. Hänen tavalliset harmaat silmänsä katsoivat pistävästi minut ja hän tiukkasi: ”Mitä sinä kakara täällä teet, painu h….!!”
Avasin suuni, mutta sanoja ei tullut ulos. Käännyin ovelta ja säntäsin pakoon, mutta Leena oli salamana ovella ja veti minut huoneeseensa. Hän ravisteli minua kaikilla voimillaan ja tivasi: ”Millä oikeudella sinä tulet minua vakoilemaan kakara, millä?!!”. Hampaani kalisivat toisiaan vasten ja kauhu lamaannutti minut täysin. Olin taas valmis ottamaan selkäsaunan vastaan. Yhtäkkiä Leena irrotti otteensa ja tuuppasi minut kauemmaksi. Hän katsoi minua pitkään ja yritti keksiä sopivaa kiusantekoa riivatulleen. Katsoin häntä ja sanaton rukous paistoi silmistäni. Ole kiltti, lopeta jo.. Hänen ilmeensä kirkastui ja hän veti minut paitani hihasta pöytänsä äärelle, otti sakset ylimmästä laatikosta ja sanoi: ”Tämä varmasti pitää mielessä että annat minun huoneeni olla rauhassa.” Kylmän rauhallisesti hän otti saparostani kiinni ja leikkasi hiukseni poikki. Hän heilutti irtileikattuja hiuksiani silmieni edessä kuin voitonmerkkiä ja heitti sakset pöydälleen. Saman tien hän meni ulos huoneesta, juoksi rappuset alas äitiään huutaen ja meni keittiöön.
Olin ihan turta. Kävelin huoneen seinällä roikkuvan peilin luo ja katsoin itseäni. Toisella puolen kasvojani oli luonnonkiharainen, ohut, punaisella lettinauhalla sidottu saparo ja toisella puolella kynittyjä hiuksia roikkui eripituisina päätäni myöten. En voinut uskoa että Leena teki sen.
Jokin sisälläni naksahti. Suutuin ihan silmittömästi. Nyt tämä saisi riittää, en jaksanut enää. Miksi se tyttö oli niin ilkeä? Laskeuduin rappuset alas ja kuulin kuinka Leena selitti äidilleen keittiössä: ” Se oli ihan kummallinen, juteltiin siinä ihan normaalisti ja sitten se yhtäkkiä otti sakset pöydältäni. Katso nyt mitä se teki hiuksilleen.” Tiesin että Leenan selittelyt menisi läpi. Minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia saada ääntäni kuulumaan. Olin niin poikki kiusaamisesta, etten jaksanut enää edes yrittää. Kävelin keittiön läpi niine hyvineni leikkihuoneeseen. Nappasin nalleni kainalooni. Menin keittiöön ja katsoin hoitotätiäni silmiin ja sanoin hänelle: ”Kun sinä tajuaisit.”. Puin päälleni ja vedin kengät jalkaani. Kävelin eteisen läpi ulko-ovelle ja avasin sen. Leena tuli perässäni ja virnisti ilkeästi. Katsoin häntä suoraan silmiini ja näin kuinka hänen silmänsä pyöristyivät hämmästyksestä.
Vilkaisin ulko-oven ikkunaan ja näin heijastuksen itsestäni. Hiukseni kasvoivat kohisten takaisin. Kiharat kaartuivat somasti olkapäälleni ja lopulta molemmilla olkapäilläni oli siistit tasapitkät hiukset. Ojensin käteni Leenaa kohden ja hänen kantamansa hiustuposta katosi toinen punaisista lettinauhoistani. Se ilmestyi käteeni ja kiertyi siitä siisti vastakasvaneiden hiusteni ympärille ja punoutui kauniille rusetille. Käännyin ja harpoin niine hyvineni ulos, paiskasin oven kiinni ja lähdin kävelemään kotiini päin. Mutisin matkallani: ”Ei enää koskaan tuonne. Ei enää ikinä.” Hoitotätini juoksi perässäni ja otti minua käsivarresta kiinni. ”Anni kulta, mikäs sinun nyt tuli? Leena kertoi että sinulle ei ollut kai…. ”. Hänen lauseensa katkesi kun hän katsoi hiuksiani. ”Leena väitti että sinä olit leikannut hiuksiasi ilman mitään syytä.” Nostin katseeni ja sanoin: ”Tiedätkö sinä kuinka paljon Leenan sanomisista on totta? Tiedätkö millainen hän oikeasti on?”. Katsoin hoitotätiäni haastavasti silmiin ja hän oli ymmällään.
Siinä samassa isäni auto ilmestyi risteykseen ja kääntyi hoitopaikkani tielle. Kyyneleet alkoivat virrata poskilleni ja isäni huomasi meidät. Hän pysäytti auton kohdallani ja nousi ylös autosta. Juoksin isääni kohden niin nopeasti kuin pienillä jaloillani pääsin ja hän nosti minut syliinsä kysyvästi katsoen. En selitellyt mitään, itkin vain. Itkuni lomasta sopersin: ”Isi, vie minut kotiin.”. Isäni katsoi ensin minua ja sitten hoitotätiäni. ”Tämä ei jää tähän.”, hän sanoi, kiersi auton toiselle puolelle, laittoi minut turvaistuimeen istumaan ja palasi kuljettajan puolelle istumaan. Hoitotätini selitykset eivät kuuluneet isäni korviin. Mitään kuulematta hän paiskasi auton oven kiinni, peruutti ja käänsi auton renkaat hiekkaa pöllyttäen ja ajoi suoraa tietä kotiin. Koko kotimatka meni hiljaisuuden vallitessa. Kotipihassa isäni sammutti auton, katsoi silmiini ja kysyi: ”Mitä oikein on tapahtunut?” Siinä sitten, autossa, viimein kaikki estot hävisivät mielestäni ja kerroin isälle kaiken mitä oli tapahtunut. Aloitin siitä päivästä ja näytin kuhmuni ja puurotahrat paidallani. Hiuksistani en kertonut mitään, koska todisteita ei tietenkään enää ollut. Jatkoin kertomustani ja kerroin miten kaikki kiusaaminen oli jatkunut jo useita kuukausia.
Seurasin isäni ilmettä tarinani edetessä. Iän myötä tulleet uurteet hänen kasvoillaan syvenivät ja tuima ilme nousi hänen kasvoilleen. Hänen suunsa piirtyi suoraksi viivaksi ja kuulin miten hänen hampaansa alkoivat narskua kiukusta. ”Vai että sellaista.” Hän katsoi minua ja hänen kasvonsa ilmeet pehmenivät. Hän irrotti turvaistuimeni turvavyöt, nosti minut syliinsä ja halasi hellästi. ”Voi lapseni mihin olet joutunut” Silloin kaikki sisään patoutunut kipuni, pelkoni ja vihani purkautui ulos. Aloin itkeä. Painoin kasvoni isäni tutun tuoksuiseen villapaitaan ja itkin. Kurkussani kasvanut möykky alkoi sulaa ja oloni helpottui huomattavasti. Tiesin että isäni suojelisi minua, eikä minun tarvinnut olla enää huolissani.
Voi miten väärässä minä olinkaan…
Sinä iltana äitini tullessa kotiin, isäni ja äitini istuivat pöydän ääreen ja sain kertoa tarinani uudelleen. Äitini syleili minua omatkin silmät kosteina kyynelistä ja lupasi että asialle tehdään jotain ja heti. Vanhempani keskustelivat asiasta ja soittorumba alkoi. En edes tiedä minne kaikkialle he soittelivat, mutta tulos oli hirveä. Kahden viikon kuluttua vasta löytyisi vapaata tilaa jostain toisesta hoitopaikasta. Äitini kertoi minulle uutisen hyvin varovasti ja tajusin hänen jutustaan vain sen, että minun pitää palata sinne kauheaan taloon taas seuraavana aamuna.
Ilta koitti ja oli aika mennä nukkumaan. En pystynyt edes ajattelemaan että laittaisin silmät kiinni. Aamun ei saanut tulla koskaan. Pelko hiipi takaisin sydämeeni ja iso pala alkoi taas kasvaa kurkussani. Viimein aamuyöstä silmäni sulkeutuivat väkisin ja Leenan kuva kummitteli mielessäni koko sen ajan kun nukuin. Aamulla äitini herätti minut, hikisenä ja painajaisia nähneenä. Pupillini olivat suuret kuin pöllöllä. Katsoin äitiäni suurin silmin ja hän tiesi juuri mitä mieltä olin hoitoon palaamisella.. Mutta mikään ei auttanut. Vanhempieni oli mentävä töihin ja muuta paikkaa ei ollut saatavilla, minun oli vain pakko kestää vielä hetken..
Nousin vastahakoisesti ylös sängystä. Vetkuttelin viimeiseen asti ja puin vaateet päälleni niin hitaasti kuin taisin. Äitini otti minut syliinsä ja kantoi eteiseen ja alkoi pukea. Heittäydyin kerta kaikkiaan veteläksi. Tein kaiken mahdollisen ettei pukemiseni olisi helppoa. Tänä aamuna tunnelma oli kyllä erittäin kireä kaikilla. Nyt isä ja äiti pukivat molemmat ylleen. Oli aika lähteä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun molemmat vanhempani tulivat mukaan. Isä nosti minut taas lastenistuimeen ja lähdimme ajamaan kohti oranssia taloa.
Taso säilyi yhtä hyvänä kuin aikaisemminkin. Anniin on helppo samaistua ja hänen tilanteensa pelottaa minuakin. :D Jatka vaan samaan malliin.
"Jos jaksatte vielä lukea..." *huitaisee kärsimättömästi kädellään* Siis aihe kiinnostaa minua, todella. Haluan tietää lisää.
Vain yksi kysymys: Onko tämä kaikki siis vain muistelua?
Jeh. Kaikki on vain muistelua... Tästä taisi tulla pitkä juttu... Saas nähä mihin asti tässä vielä joudutaan...
..tarkoittiko "tämä kaikki on vain muistelua" sitä, että itse olet tavallaan Anni, vai käsitinkö väärin?
Jos käsitin oikein, niin muistat aika hyvin tapahtumat, vaikka olit vielä niin pieni, että istuit lastenistuimessa...minkä ikäinen Anni oikeastaan edes on?
Ei tämä minun muistelua nyt sentään ole =) vaan tarinan päähenkilön =. Ikäkin tuli kyllä tarinasta ilmi, koetahan lukea uudelleen ;).
Kiitos korjauksesta.=) Taisi livahtaa silmistä tai unohtua se ikä, pitääpä katsastaa uudemman kerran.
Eihän se mikään huono juttu ole, jos venähtää vähän pitkäksi. Jos teksti on mielenkiintoista niin olkoon muistelua vaikka koko tarina! Ja mielenkiintoista tämä tosiaan on. Elä nyt tässä vaiheessa enää ala muutella mitään.
ihan jees juttu, noin yleisesti ottaen.
kolmivuotiaan ajatteluksi teksti kuulostaa vähän liian kehittyneeltä. sitä paitsi tuosta iästä ei normaali ihminen muistaisi noin pitkiä tapahtumia. ja seitsenvuotias tyttökin vaikuttaa enemmän jo teini-ikäiseltä...
niin ja kieliopillisesti on väärin sanoa "pystyn tulla portaat alas". "pystyn tulemaan" olisi oikein.
mutta kerronta on varsin sujuvaa ja teksti on mukavn kuvailevaa. tsemppiä.
Itseasiassa ei tätä kolmevuotias kirjoita..
Vaan tämä kaikki on aikuisen ihmisen muistelua.
Ja olen kyllä sitä mieltä, että jos joku asia lapsuudessa on tosiaan painunut mieleen niin kyllä sitä muistaa aika hyvin...
Ja fiktiotahan tämä kaikki on =)
Olen kirjoittanut kyllä pätkän lisää mutta en pidä siitä itse yhtään... Eli viilaillaan...
Tosi hyvä tarina, siihen o helppo jäädä kiinni ja asiat jännittävät minuakin. Toivottavasti pian tulee jatkoa!!!