He veivät sieluni

Herään pökkyrässä, enkä tiedä missä olen. Onpas iso rakennus, mietin. Aivan kuin navetta. Ehkä tämä onkin. Enpä tienytkään, että sen takana on tällainen lisäsiipi. En ollutkaan käynyt navetan takana. Mutta ei tämä oikeastaan navetalta vaikuta. Kaikki on puhdasta ja seinät ovat valkoiset. Makaan vuoteella. Tämä onkin sairaala. Välillä ympärilläni pyörii hoitajia. Aistin vihamielisen ilmapiirin. Pelkään. Haluan paeta. Äiti, miksi et vie minua pois täältä. Äiti, en osaa vielä puhua, mutta vie minut pois täältä, yritän viestittää ajatuksillani. Nuo haluavat minulle vain pahaa. Äiti huomaa kyllä hätäni, mutta sanoo vain, että kaikki järjestyy. Jos kuulet, kuinka ajattelen, vie minut pois täältä ja ennen kuin on liian myöhäistä, yritän taas viestittää, mutta tuloksetta. Nyt ne tulevat taas ja heillä on se mukana. Ei, ei, ei!!!! Minä tiedän mitä aiotte, ajattelen peloissani. Älkää tehkö sitä. Minä haluan elää! Äiti, miksi sinä et estä? Oletko sinä sittenkään äitini? Miksi autat heitä, miksi olet paholaisten puolella? Älkää tehkö sitä! Älkää koskeko sydämeeni!!!

Vapisen. Herään hikisenä. Katson kelloa. Varttia vaille kolme... Tuntuu pahalle. Aivan kuin muistaisin jotain, aivan kuin kaipaisin sitä vapautta, jonka minä syntymässäni olin saanut. Mietin millaista nyt olisi. Väsyttää. Särkee päätä. Liian rankkaa miettiä. Tuntuu kuin eläisin sumussa. On pakko nukahtaa. Aamulla jaksaisin miettiä.