Miksi nykyajan peruskouluissa tarvitaan kaikenmaailman kouluavustajia ym.
Kävin peruskoulun 70-80-luvuilla ja luokkakoko oli 30 hengen pinnassa eikä siitä LÄNKYTETTY kuten nykyään, että ongelmat johtuu siitä tai rahojen puutteesta. Taitaa syynä olla vain ilman rajoja kasvatettu nuoriso ja lapset. Yleensä isää/miestä ei ole edes perheessä antamassa niitä rajoja, koska naisella ei ole pätevää auktoriteettia.
Vasemmisto on vieläpä halunnut tehdä kouluista lasten sotakenttiä missä ei SAA ASETTAA RAJOJA. Lapsi asettaa rajat ja haistattelee opettajille. Pahin ongelma ko. suhteen on ala-asteilla. Opettajia kohtaan on jatkuvasti väkivaltaa. Suurin osa opettajista on naisia.
Vain huonosti kasvatetuilla lapsilla on oikeuksia kouluissa, ei vastuuta.
Näin punavihreä feministinen ideologia näkyy koulumaailmassa v.2009.
Kävin peruskoulun 70-80-luvuilla ja luokkakoko oli 30 hengen pinnassa eikä siitä LÄNKYTETTY kuten nykyään, että ongelmat johtuu siitä tai rahojen puutteesta. Taitaa syynä olla vain ilman rajoja kasvatettu nuoriso ja lapset. Yleensä isää/miestä ei ole edes perheessä antamassa niitä rajoja, koska naisella ei ole pätevää auktoriteettia.
Vasemmisto on vieläpä halunnut tehdä kouluista lasten sotakenttiä missä ei SAA ASETTAA RAJOJA. Lapsi asettaa rajat ja haistattelee opettajille. Pahin ongelma ko. suhteen on ala-asteilla. Opettajia kohtaan on jatkuvasti väkivaltaa. Suurin osa opettajista on naisia.
Vain huonosti kasvatetuilla lapsilla on oikeuksia kouluissa, ei vastuuta.
Näin punavihreä feministinen ideologia näkyy koulumaailmassa v.2009.
Vastaukset 8
Vanhimmat
päteviä. Usea opettajanimikkeellä, on työkkäristä tullut ylioppilas.
Monasti opettajat tekee ihan muuta kun opettaa, kun on apulainen niin hänelle sysätään kaikki opetus.
Minä olin kulussa aikoinani ja 32 oppilasta luokassa. Ei mitään avustajia, ja hyvin pärjäsi.
Nykyajan luokat on 15 oppilaan luokkia, ja jotkut opettajat vaan ei pärjää,. ja se on ihmisestä kiinni. En käsitä, mtien ennen oli asiat paremmin kuin nykyisin.
Kuule, kyllä ne ainakin täälläpäin on 28-32 oppilasta. Ja siellä seassa erityisoppilaitakin.
Minun aikanani oli lintsaamista ja häiriköintiä. Ja valitettavan moni noista lapsista ei saanut apua, ja nykyään on elämä heillä vaikeaa. Se nyt vaan on liian myöhäistä yrittää pelastaa lasta kun se on rikoskierteessä tai todella moniongelmainen, kun paljon helpommalla pääsisi, kun varhaiakasvatukseen panostettaisiin mm kehittämällä päivähoitoa inhimillisemmäksi sekä koulun alkutaipaleella tarttua ongelmiin heti kun niitä tulee. Nykyään pääsee jopa kolmannelle luokalle asti, ennen kuin tartutaan vaikkapa vaikeaan lukihäiriöön. Se on erittäin noloa tässä yhteiskunnassa. Jos lapsen vanhemmat osaavat ja jaksavat taistella, niin lapsi saa apua. Valitettavasti todella moni elää jossain ihmeen haavemaailmassa, että Suomessa saa apua jos sitä tarvitsee. Kulissien takana meno on rumaa, ja vanhemmat joutuvat usein tekemään hirveän urakan, että tulevat edes millään lailla kuulluksi.
Päiväkoteihin pitää saad kokonaisvaltaisempi näkemys lapsen kokonaishoivan tarpeesta, nykyään se on liian oppimispainotteista. Johtuu siitä, että siellä on sosiaalipuolen johto, vailla minkäänlaista käsitystä terveydenhuollosta ja ihmisen terveydenhoidosta. Silloin väärällä ongelmien lähestymistavalla saadaan todella pahaa jälkeä aikaan. Kaikkeen kun ei tepsi opettaminen, jos ei ongelmien syntymekanismeja tunneta. Moni päiväkoti on Suomessa terveydelle haitallista. Lapset ovat stressaantuneita, kärsivät infektioista, ja voivat huonosti. Ja kaikki se lisää lapsen taakkaa.
Kirjoitan tämän sekä kasvatusalan, että myös myöhemmin terveydenhuollon koulutuksen saaneena. Kokemusta on sekä vanhempana, että työntekijänä, kaksi omaa lastani on tarvinnut erityistä tukea ongelmiinsa. Ja olen nähnyt, miten päivähoito ei todellakaan pysty vastaamaan tuen tarpeeseen oikeasti.
kyllä eniten..jos on saanut hyvän kotikasvatuksen ei koulussakaan ole käyttäytymisongelmia. Ihmisillä on nykyään vain oikeuksia ei vastuuta ollenkaan..se on sitä punavihreää feminististä pehmeää kasvatusta...
Miten kotiolot ovat aiheuttaneet lapseni aivovauriot, jotka tulivat synnytyksen yhteydessä hoitovirheen seurauksena.
Niin, joo. Koska tiesimme tulevan, päätimme, että lapsemme ei lähde kunnan "varhaiskuntoutukseen", vaan hoidimme asiat toisin (yksityinen hoito, ja perheen oma panos). Ja tänäpäivänä lääkärit ovat ihmeissään lapsen kehityksestä, koska on ennusteeseen nähden todella vähäisiä ongelmia. Ktsoimme liian suureksi riskiksi, että lapsi olisi joutunut päiväkotiin, jossa oikeasti ei ole mitään resurssia edes pienempien ongelmien hoidossa.
Molemmat vaikuttavat, mutta kotiolojen ainainen syyttäminen on opittua papukaijakieltä, jonka kumoavat muuten myös nimekkäiden tutkijoiden kannanotot. Mm. että päivähoidon ryhmäkoot lisäävät lasten agressiivisuutta ja käytösongelmia. Ja sopivin ryhmäkoko olisi alle kymmenen, vai miten se menikään, alle kouluikäiselle.
"Miten kotiolot ovat aiheuttaneet lapseni aivovauriot, jotka tulivat synnytyksen yhteydessä hoitovirheen seurauksena."
toivottavasti tolla ei lapsia. KOTIOLOT on kaiken alku ja juuri..sieltä ammennetaan arvot tulevaan elämään ja opitaan toivottavasti hyvä malli toisia ihmisiä kohtaan..usein kotona ei nykyaikana ole kuin yh-äiti, joka on kotona koko ajan..miten sellaisesta voi oppia mitään rakentavaa tulevaisuuttaan kohtaan..
"what monkey sees, monkey does"
eli ei ne sanat vaan TEOT.
kyllä minun luokallani oli yläasteella 12oppilasta. ala-asteella meitä oli 24oppilasta ja jaettu a- ja b-luokkiin. aamulla ala-asteella opiskeltiin yhdessä kaikki ja iltapäivällä toinen luokka päästi pari tuntia aiemmin ja loput 12oppilasta olivat vielä pari tuntia koulussa.
yläasteella a- ja b-luokilla ei ollut yhtään samoja tunteja eli yläasteella luokkakoko meillä oli koko ajan se 12oppilasta.
mitä pienempi luokkakoko, sitä paremmin pystyy oppimaan ja opettaja opettamaan. helpompaa se on 12oppilasta opettaa ja pystyy keskittymään jokaisen tarpeisiin kuin että luokassa olisi 24oppilasta, silloin ei ole aikaa keskittyä jokaisen tarpeisiin. ja pienempää luokkaa on helpompi pitää kurissa.
etunsa siinäkin että käy peruskoulunsa alle 3000asukkaan kunnassa. luokissa ei ole paljoa oppilaita ja jokainen oppilas saa kunnon opetusta, oli sitten kyseessä ns.nero joka ei paljoa apua tarvi tai sitten joku joka on hidas oppimaan.
Mutta nykyään on kyläkoulut joko ajettu alas, tai siihen pyritään, jolloin lasten koulumatkat pitenevät, ja väsymys lisääntyy. Samalla katkeavat yhteisölliset siteet. Tuo pieni luokka oli meilläkin ns. yhdysluokka, eli toinen oli 1-2, ja toinen 3-4, jonka jälkeen lähdimme "isoon" kouluun, jossa oli hurjat 200 oppilasta. Luokkakoot 20. Nopeasti myös pääsi erityisopettajalle, jos joku asia ei alkanut sujumaan.
Mutta nykyään on toisin. Ja pahempaan mennään. Varsinkin isommissa kunnissa ja kaupungeissa. Integraatio ja ikluusio ovat loistavia ajatuksia, mutta se ei tule toimimaan näin, että samoilla resursseilla, tai täällä vielä vähenevilläkin opettaja joutuu hoitamaan koko suuren luokan opetuksen. Ja pelottavinta on se, että ihan takuulla juuri ne "kiltit ja helpot" oppilaat jäävät vielä vähemmälle huomiolle. Minulla ei ole hätää, meidän muksut saavat tukea, sen verran järeitä diagnooseja on, mutta jos jollakulla on jotain pienempää, niin oikeasti varhaisen puuttumisen mahdollisuudet pienenevät varmasti. Opettajalla on rajalliset voimavarat ja mahdollisuudet, tämä on silkkaa matikkaa.
Olemme oikeasti tilanteessa, joissa kouluilta on otettu keinot pois tehokkaasti, samaan aikaan tulee kouluihin yhä ongelmallisempia lapsia, joita puskee mm. päiväkodista. Ongelmaa ei poista, vaikka kaikki vanhemmat keskittyisivät ainoastaan lapsiinsa. Ja sehän ei ole edes realistista. Vanhemmille ei ole tukea saatavilla, ainakaan matalan kynnyksen tukea. Perheneuvoloihin on puolen vuoden jonot, neuvolakäyntejä harvennetaan, ja niitäkin on vaikea saada. Lapset joutuvat omilleen liian nopeasti. Erolasten määrä kasvaa, ja eroihinkin vaikuttaa hyvin usein vanhempien uupumus. Pikku hiljaa se syö voimat parisuhteestakin, ja aiheuttaa turhia nokankoputuksia. Jotta suomessa voi elättää perheen, täytyy molempien olla töissä, tai sitten toisen ansaittava kohtuullisen paljon. Ja työelämäkin muuttuu jatkuvasti raskaammaksi, ainakin meidän molempien vanhempien töissä tehostetaan jatkuvasti vaan. Ja kohta ainakin minulla kamelin selkä katkeaa. Olen siitä onnellisessa tilanteessa, että voin jäädä joksikin aikaa kokonaan kotiin, jos on pakko. Olemme saaneet säästettyä. Mutta valtaosalla lapsiperheistä näin ei ole.
Ja koska vanhimman kohdalla huomasimme, miten tukea tarvitseva lapsi jää sitä ilman, päätimme toisen kohdalla tehdä toisin. Molemmilla siis on ns. lääketieteellinen syy oireiluunsa. Ja molempien kohdalla olemme tehneet valtavasti töitä, jotta lapset ovat pärjänneet. Meillä on myös kolmas lapsi, jolla ei ole minkäänvaltakunnan ongelmia. Ihan samoissa kotioloissa kasvaneet.
Koittakaa hyvät ihmiset uskoa, että esimerkiksi neurologiset ongelmat aiheuttavat monenlaista käytöstä, joka ei poistu mitään tekemättä, eikä myöskään jonoissa ollessa. Esimerkiksi aistitoimintojen häiriöitä ei voi millään lailla kotiolot aiheuttaa. Ne eivät myöskään parane karaisemalla lasta, vaan nimenomaan suojelemalla niiden aiheuttamilta ongelmilta. Nuorimmaisemme neurologi sanoi, että on arvioitu, että lähes joka kymmenes imeväisikäinen kärsii niistä. Yleensä menevät ohi iän karttuessa ja hermoston kehittyessä, mutta eivät aina. Siinä vaiheessa, kun oireet ovat todella näkyviä niihin puututaan, mutta hirveän moni lapsi kärsii niistä turhaan, kun niitä ei havaita ajoissa.
Ihan esimerkkinä vaan,. meidän vanhin lapsemme oli päivähoidossa ongelmallinen hoitajille. Hän karkaili, hän kirkui, hän etsiytyi piiloihin, käyttäytyi arvaamattomasti jne. Mitään päivittelyä kummempaa eivät tehneet, vaikka tiedettiinkin jo mistä suurin osa aiheutuu. Mutta päiväkodissa ei uskottu. Käytännön pienillä asioilla lapsen elämää olisi saatu helpotettua, mutta meluissa päiväkodissa lapsi ei saanut käyttää korvatulppia, koska kyllä pitää tottua.
Ja vihdoin saimme lapsen kunnolliseen paikkaan, jossa kuunneltiin meitä vanhempiakin, sekä tehtiin yhteistyötä eri asiantuntijoiden kanssa, jolloin lapsen elämä muuttui todella paljon. Lapsi alkoi viihtyä hoidossa, ja ensimmäisen syksyn aikana loppui tuo kiusallinen oireilukin. Tämä muutoin tapahtui sen jälkeen, kun "ammattitaitoinen hoitaja" pahoinpiteli lapsen mustelmille. Herra tise mitä kaikkea siellä olikaan tapahtunut, ennen kuin tilanne selvisi meille kaikessa karmeudessaan.
Kouluun onneksi pääsi pienryhmään, josta sitten sai rauhassa harjoitella ismmassa ryhmässä toimimista. En ymmärrä, miten voisin oikeilla arvoilla noita ongelmia muualla hoitaa. Lapseni ovat kyllä kasvatettuja, ja kotona käyttäytyvät hienosti. Mutta jos toisessa paikassa ei ole hänelle soveltuvia oloja, tai kieltäydytään apuvälineiden käytöstä, niin turha on valittaa.
Meillä on kotona ydinperhe, joka on joustanut tarpeen mukaan. Väitän, ja moni muukin on samaa mieltä, että esimerkiksi puolisoni on erittäin aktiivisesti mukana, ja hoitaa itse asiassa kaikista hommista puolet, niin myös kasvatuksestakin. Töitä olemme tehneet vuorotellen, jotta lapsemme eivät joutuis päivähoitorumbaan, niin kuin nykyään on. Meillä on ollut myöskin laaja suku tukena. Kotona vietämme tavallista elämää, lapset hoitavat omat hommansa, virikkeitä ja touhua riittää, ja yhdessä tekemistä. Tämä on täysin tietoinen valinta, koska huomasimme, että virallisen avun varaan ei voi laskea. Pahimpaan aikaan myöskin naapurit olivat aivan ihana apu, josta olen aina kiitollinen. Nopea apu oikeaan aikaan oli tehokasta, juuri silloin, kun alkoi epätoivo olla pahimmillaan, auttoi jo parin tunnin huokailu ja vuodatus. Onneksi meillä oli samassa taloyhtiössä myöskin mm. vaikeasti autistisen lapsen perhe, joten saimme loistavia vinkkejä, ja ennen kaikkea rohkaisua.
Onneksi saimme tietää tuon toisen lapsen todennäköisimmistä kehityksen ongelmista jo vauvana, jolloin myöskin pääsimme heti siihen puuttumaan mm. kielenkehityksen ja motoristen ongelmien osalta. Ja nimenomaan omilla valinnoilla pääsimme estämään lisävahinkojen syntymisen. Joku saattaa meidät tunnistaakin.