Moikka.
Oon alkanu periaattees epäilee ittelläni syömishäiriöö. Mä en tiiä kauan tätä on jatkunu, kohta varmaa puolisen vuotta vähä alle. Se alko ihan normaalilla herkkulakolla, jonka alotin mun kaverin kanssa. Kun kaveri hävis ja mä huomasin pystyväni jatkamaan ni en oo sen jälkeen syöny ku pari kertaa mitään rasvasia/sokerisia herkkuja.. Ja nykyään kun mä vaan katon niitä ni oksettaa ja ahistaa -varsinkin jos joku tarjoo niitä mulle. Niin siis siitä se kaikki alko. Aluks painoin n.55kg ja kävin terkkarilla vähän ajan päästä herkkulakon alkaessa. Painoindeksi normaali ja muutenkin tervetyttö! KAUHISTUIN omaa painoani ja aloin muutenkin tarkastella enemmän sitä mitä suuhuni pistän. Koulussa aloin syödä pelkkää salaattia ja juoda vettä. Aamupalan yritin syödä joka aamu ja koulusta kotiin tultua usein napostelin ja söin jotain ennen treeneihin lähtöä. Pikkuhiljaa myös kalorit astuivat elämääni ja otin myös niistä enemmän selvää. Pikkuhiljaa karsin enemmän ja enemmän ruokia listaltani pois. Leipä, margariini, voi, maustetut riisikakut, karkit, sipsit, limut, leivokset, suklaa, mehut, yms, EI MITÄÄN. Vihanneksia ja vettä ja puuroa ja hedelmiä! Maustamaton jogurtti ja muutenkin vähäkaloriset TERVEELLISET ruuat menee alas. RAKASTAN ruuan laittoa ja usein leivon/kokkailen jotain. Jos leivon jotain makeaa en KOSKAAN itse syö sitä. Osaan suunnilleen kaikista ruoka-aineista kalorit ulkoa.
Tällähetkellä jokainen päivä on helvettiä. Lasken kalorit kaikesta mitä syön. Jos syön päivässä enemmän kuin 600 kaloria iskee ahdistus ja liikuntamäärää on lisättävä.
Ruoka sulaa 5 tuntia elimistössä, joka tarkoittaa sitä, että päivässä saan syödä 200 kaloria 5 tunnin välein. Joka päivä tämä täytyy miettiä menojen yms. mukaan. Niin, että läheiset luulevat, että syön enemmän, mutta, että pystyn syömään juuri silloin kun on oikea aika. Yli 5 tunnin heitto ei haittaa.
Käyn treeneissä 4 kertaa viikossa, juoksen vähintään 1-2 lenkkiä viikossa ja ne vaihtelevat puolen ja puolentoista tunnin välillä. Lihaksia teen myös yleeensä lenkin jälkeen tai jos en kerkeä lenkille saatan iltaisin omassa huoneessa tehdä lihaksia. Omistan myös koiran, jota ulkoilutan joka päivä.
Ruoka aikani on tänään 20 vaille 16, koska söin aamupalan 20 vailla 11. Silloin teen itselleni kasviskeittoa ja kukkakaalia - kalorit laskettu tarkalleen 200.
Illalla menen taas treeneihin.
Elämälläni ei ole enää nykyisin merkitystä. Olen harvoin iloinen tai onnellinen. Minulla on ystäviä ja muutamalle olen pystynyt puhumaan, mutta ongelma on siinä, että kohta en jaksa enää tavata heitä. Minulla on myös poikaystävä, mutta hänelle en pysty puhumaan asiasta, vaikka hän onkin jo huomannut sen. Olen nykyään haluton lähtemään mihinkään, olen mielummin omassa rauhassani ja juoksen ja opiskelen lisää kalori, rasva, sokeri tietoutta.
Kaikki ovat minusta huolissaan, jopa oma perhe. Minulle on huudettu asiasta, mutta koska olen luotettava olen aina saanut puhuttua itseni näistä asioista läpi.
Tällä hetkellä olen kohta 17 vuotias ja olen pitkä 160cm ja painan n.42kg. Olen siis laihtunut 13kg ja ymmärrän, että se huomataan. En tahtoisi huolestuttaa ketään ja vaikka jokainen päivä on tuskaa, koska täytyy elää valheessa ja miettiä, joka hetki seuraavaa ateriaa en voi lähteä täältä, koska minulla tosiaan on ihmisiä jotka minusta välittävät. Laihdun hitaasti ja varmasti ja tunnen kuinka hiukseni ohenevat, kynteni halkeilevat ja heikotus iskee pahimmilla hetkillä. Miten elämä valuu sormien läpi ja välillä tuntuu siltä kuin olisin haamu joka vain liitää katujen yllä. tällähetkellä tavoitepaino on 40kg SITTEN LOPETAN. (ja samaa sanoin silloin kun halusin vielä painaa 48kg)
Okei, tarkoitukseni ei ollut avautua näin paljoa, mutta onko täällä muita samantapaisia ihmisiä?
Kiitos niille, jotka jaksoivat lukea, arvostan vastauksia :)
Oon alkanu periaattees epäilee ittelläni syömishäiriöö. Mä en tiiä kauan tätä on jatkunu, kohta varmaa puolisen vuotta vähä alle. Se alko ihan normaalilla herkkulakolla, jonka alotin mun kaverin kanssa. Kun kaveri hävis ja mä huomasin pystyväni jatkamaan ni en oo sen jälkeen syöny ku pari kertaa mitään rasvasia/sokerisia herkkuja.. Ja nykyään kun mä vaan katon niitä ni oksettaa ja ahistaa -varsinkin jos joku tarjoo niitä mulle. Niin siis siitä se kaikki alko. Aluks painoin n.55kg ja kävin terkkarilla vähän ajan päästä herkkulakon alkaessa. Painoindeksi normaali ja muutenkin tervetyttö! KAUHISTUIN omaa painoani ja aloin muutenkin tarkastella enemmän sitä mitä suuhuni pistän. Koulussa aloin syödä pelkkää salaattia ja juoda vettä. Aamupalan yritin syödä joka aamu ja koulusta kotiin tultua usein napostelin ja söin jotain ennen treeneihin lähtöä. Pikkuhiljaa myös kalorit astuivat elämääni ja otin myös niistä enemmän selvää. Pikkuhiljaa karsin enemmän ja enemmän ruokia listaltani pois. Leipä, margariini, voi, maustetut riisikakut, karkit, sipsit, limut, leivokset, suklaa, mehut, yms, EI MITÄÄN. Vihanneksia ja vettä ja puuroa ja hedelmiä! Maustamaton jogurtti ja muutenkin vähäkaloriset TERVEELLISET ruuat menee alas. RAKASTAN ruuan laittoa ja usein leivon/kokkailen jotain. Jos leivon jotain makeaa en KOSKAAN itse syö sitä. Osaan suunnilleen kaikista ruoka-aineista kalorit ulkoa.
Tällähetkellä jokainen päivä on helvettiä. Lasken kalorit kaikesta mitä syön. Jos syön päivässä enemmän kuin 600 kaloria iskee ahdistus ja liikuntamäärää on lisättävä.
Ruoka sulaa 5 tuntia elimistössä, joka tarkoittaa sitä, että päivässä saan syödä 200 kaloria 5 tunnin välein. Joka päivä tämä täytyy miettiä menojen yms. mukaan. Niin, että läheiset luulevat, että syön enemmän, mutta, että pystyn syömään juuri silloin kun on oikea aika. Yli 5 tunnin heitto ei haittaa.
Käyn treeneissä 4 kertaa viikossa, juoksen vähintään 1-2 lenkkiä viikossa ja ne vaihtelevat puolen ja puolentoista tunnin välillä. Lihaksia teen myös yleeensä lenkin jälkeen tai jos en kerkeä lenkille saatan iltaisin omassa huoneessa tehdä lihaksia. Omistan myös koiran, jota ulkoilutan joka päivä.
Ruoka aikani on tänään 20 vaille 16, koska söin aamupalan 20 vailla 11. Silloin teen itselleni kasviskeittoa ja kukkakaalia - kalorit laskettu tarkalleen 200.
Illalla menen taas treeneihin.
Elämälläni ei ole enää nykyisin merkitystä. Olen harvoin iloinen tai onnellinen. Minulla on ystäviä ja muutamalle olen pystynyt puhumaan, mutta ongelma on siinä, että kohta en jaksa enää tavata heitä. Minulla on myös poikaystävä, mutta hänelle en pysty puhumaan asiasta, vaikka hän onkin jo huomannut sen. Olen nykyään haluton lähtemään mihinkään, olen mielummin omassa rauhassani ja juoksen ja opiskelen lisää kalori, rasva, sokeri tietoutta.
Kaikki ovat minusta huolissaan, jopa oma perhe. Minulle on huudettu asiasta, mutta koska olen luotettava olen aina saanut puhuttua itseni näistä asioista läpi.
Tällä hetkellä olen kohta 17 vuotias ja olen pitkä 160cm ja painan n.42kg. Olen siis laihtunut 13kg ja ymmärrän, että se huomataan. En tahtoisi huolestuttaa ketään ja vaikka jokainen päivä on tuskaa, koska täytyy elää valheessa ja miettiä, joka hetki seuraavaa ateriaa en voi lähteä täältä, koska minulla tosiaan on ihmisiä jotka minusta välittävät. Laihdun hitaasti ja varmasti ja tunnen kuinka hiukseni ohenevat, kynteni halkeilevat ja heikotus iskee pahimmilla hetkillä. Miten elämä valuu sormien läpi ja välillä tuntuu siltä kuin olisin haamu joka vain liitää katujen yllä. tällähetkellä tavoitepaino on 40kg SITTEN LOPETAN. (ja samaa sanoin silloin kun halusin vielä painaa 48kg)
Okei, tarkoitukseni ei ollut avautua näin paljoa, mutta onko täällä muita samantapaisia ihmisiä?
Kiitos niille, jotka jaksoivat lukea, arvostan vastauksia :)
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei voi olla totta...tämä on kuin suoraan minun tarinani. En nyt juuri ehdi kirjoittaa enemmän. Vain muutamat seikat eroavat omastani... Niin minkä ikäinen oletkaan..?
hups tuossahan tuo lukee...mitä harrastat??
cheerleadingia, sekin vain alkaa pikkuhiljaa ahdistaa, koska jengiläiset on huomannut laihtumisen ja ne huomauttelee siitä koko ajan. Väsymys ja lihasten katoaminen ei myöskään tuo treeni intoa :/ Välillä pelottaa tosi paljon edes mennä treeneihin, koska jokaiset treenit on koetus, jaksanko? pystynkö? pyörii vaan koko ajan mielessä..
Mitä kauemmin jatkat tätä tavoitepainoihin tähtäämistä ja päätymistä, sitä enemmän mielesi vääristyy. Hanki apua syömishäiriöösi nyt, ennenkuin heräät joskus kauttaaltasi heikkona vapisten lattialta aukko päässäsi. Jos pitkität avunhakua, aiheutat yhä enemmän tuhoa elimistöllesi ja toki myös ihmissuhteillesi. Elämässäsi ei kohta enää liiku yhtään mitään muuta kuin paino, ruoka ja liikunta, ellei näin jo ole.
Suosittelen hankkiutumaan avun luokse heti kun mahdollista ja sinne mikä luontevimmalta tuntuu. Tee se nyt, kun elämässäsi vielä on jotain taisteltavan arvoista kuten ystävät ja rakkaus. Muutoin nämä saattavat kadota elämästäsi pakkomielteesi myötä, eikä elämääsi jää muuta kuin anoreksia, ja se on petollinen ystävä.
Pystyt siihen, sillä olet järkevä nuori tyttö, jolla ilmeisesti riittää tahdonvoimaa! Kaikkea hyvää sinulle! Löydät vielä elämällesi luontaisen ja hyvältä tuntuvan suunnan, olen siitä varma :) Onnea ja voimia!
KIIITOS PALJON! Tänään juuri sain tekstiviestin poikaystävältäni jossa hän sanoi meillä olevan paljon puhuttavaa. Luulen asian koskevan juuri syömistäni ja joudun luultavasti kertomaan hänelle kaiken. Hän luultavasti haluaa minun hakevan apua ja minua pelottaa, minä en ole valmis, mutta kai se on paras tapa päästä tästä helvetistä. Kerroin myös eräälle parhaimmista ystävistäni tänään, tai oikeastaan sain kohtauksen ja rupesin itkemään ja kerroin hänelle aivan kaiken. Olo huojentui huomattavasti, koska poikaystävän tekstiviestin jälkeen olo oli mitä ahdistunein. Mä en halua parantua, mut mä tiedän et mun on vaan pakko lähtee yrittää. Ja huomenna se kaikki vissiin sit alkaa. Ystäväkin sanoi, että ilman jotain hoita/apua mä en tuu pääsee tästä. Mua pelottaa ihan törkeesti huominen, mä en tiiä mitä siitä tulee tai mihin mä joudun. Jos jotain kiinnostaa voin yrittää tänne kirjottaa sitten mitä tapahtui. VOI OLLA, että poikaystävällä ei edes ole asiaa juuri tästä ja selviydyn, mutta epäilen suuresti. Toisaalta mä haluan parantua, toisaalta mä haluan jatkaa. Kiitos paljon, että ootte jaksanu lukee ja, että vastasitte. Merkitsee tosi paljon mulle KIITOS !
Kaikesta tutusta ja turvallisesta irtautuminen tosiaan on aina vaikeaa, mutta ilman noista vanhoista piireistä ja meiningeistä irtautumista ihminen jää junnaamaan paikalleen ja menettää monia mahdollisuuksia. Olen äärimmäisen iloinen ja ylpeä rohkeudestasi ja ymmärryksestä itseesi! :) Tältä tieltä elämäsi lähtee kulkemaan eteen ja ylös, ylös, YLÖSPÄIN!
Voisit yrittää pyytää kyseistä ystävääsi tulemaan mukaasi tapaamaan jotain apua-antavaa henkilöä. Ensimmäisellä askeleella tutusta ja turvallisesta irtautumiseen auttaa varmasti se, että on joKU tuttu ja turvallinen mukana :) Onnea! (Olen NIIN iloinen viestistäsi että melkeen kyyneleet kihahtaa silmiin!! ^^)
Joo, se vois varmasti olla hyvä idea. Mä oon nyt koko illan taistellu ajatuksiini vastaa, et entä jos sanoisin huomenna poikakaverille hallitsevani tän kaiken ja olevani ihan kunnossa ja sitte taas kumoon ne ajtukset: EI MÄ HALUAN PARANTUA. tulee pitkä yö, mut mä yritän. ihanaa et on joku paikka minne voin kirjottaa. Helpottaa tosi paljon. Tästä tekee viel vaikeemmaks sen, että jos poikakaveri ja ystävät haluu et mä haen apua ni munhan on pakko hakee sitä sitte. MUTTA mun on PAKKO löytää joku semmonen apupaikka mistä ei ilmoteta mun äidille tai mistä mua ei lähetetää mihinkää. Tää johtuu siitä, että mun äidillä on oikeesti liian rankkaa ja se ei kestäis tätä enää.. Se syö jo nyt masennus lääkkeitä ja on tosi väsynyt usein. Mun isä kuoli kesäkuussa ja vaikka ne oli periaatteessa eronnut niin kerkes ne silti olemaan 25 vuotta naimisissa. Ja periaatteessa eronnu tarkottaa sitä, että pari vuotta taakkepäin minä ja mun äiti muutettiin omakotitalosta pieneen kaksioon yhdessä asumaan, isän juomisongelman takia. Isä asu siinä meiän vanhassa talossa siihen asti ku me se keväällä saatiin myytyä ja sitten se muutti yksiöön. Se meni tosi huonoon kuntoon juomisen ja huonojen elämäntapojen, masennuksen yms. takia ja nyt juhannuksen jälkeen se kuoli. Me ei oltu kovin läheisiä, mutta sen mä tiiän, että sen jälkeen tää mun tekeminen on menny ihan överiks, mut enhän mä voi lopettaa? Sit mä lihon ja lihon ja lihon ja lihon aina vaan lisää! Apua, mun pää sekoo. ei vittu hiljaa ajatukset, mä vaan haluisin elää niinku ennen... mua pelottaa
HALLITSEMATON AVAUTUMINEN. Anteeks!