Aika usein suhteen päätyttyä kommentoidaan sitä toista osapulta:
"Hän harrasti henkistä väkivaltaa, hän oli kanssani vain seksin takia, rahan takia, turvallisuuden takia, kun ei ollut muitakaan. Hän piti minua pilkkanaan, hän valehteli koko ajan, olin hänelle korvike, olin laastari. Toivon, ettei hän enää tahallaan satuta muita."jne..
Mutta onko satuttaminen aina tahallista. Mielestäni ei. Vaikka meihin sattuu, niin meitä ei tarkoituksellisesti haluta satuttaa. Jotkut vaan pitkäänkin ponnistelevat, yrittävät löytää rakkautta sisältään toiseen ihmisen, mutta yrityksistä huolimatta, se ei vaan onnistu ja se on omiaan satuttamaan sitä osapuolta, joka on varmempi tunteistaan.
Saako ihminen sitten mennä lähelle toista, vaikka ei ole varma tunteistaan ja entäs, jos on ajoittain varma ja ajoittain epävarma. Tällainen tempoilu saattaa toisesta tuntua suorastaan henkiseltä väkivallalta, vaikka ei olekaan sitä. 'Rakkaus satuttaa' on ainakin puolitotuus, joka kannattaa ottaa huomioon, kun lähtee suhteeseen ja varsinkin kun suhde on vastoin omaa haluaan päättynyt tai päättymässä. Ei se toinen olekaan mikään julmuri, vaan ihan tavallinen ihminen, etsivä, inhimillinen epävarmuuksineen.
Toivoisin että tästä aiheesta viriäisi hyvä ja asiallinen keskustelu, sillä aihe koskettaa meistä ihan jokaista.
"Hän harrasti henkistä väkivaltaa, hän oli kanssani vain seksin takia, rahan takia, turvallisuuden takia, kun ei ollut muitakaan. Hän piti minua pilkkanaan, hän valehteli koko ajan, olin hänelle korvike, olin laastari. Toivon, ettei hän enää tahallaan satuta muita."jne..
Mutta onko satuttaminen aina tahallista. Mielestäni ei. Vaikka meihin sattuu, niin meitä ei tarkoituksellisesti haluta satuttaa. Jotkut vaan pitkäänkin ponnistelevat, yrittävät löytää rakkautta sisältään toiseen ihmisen, mutta yrityksistä huolimatta, se ei vaan onnistu ja se on omiaan satuttamaan sitä osapuolta, joka on varmempi tunteistaan.
Saako ihminen sitten mennä lähelle toista, vaikka ei ole varma tunteistaan ja entäs, jos on ajoittain varma ja ajoittain epävarma. Tällainen tempoilu saattaa toisesta tuntua suorastaan henkiseltä väkivallalta, vaikka ei olekaan sitä. 'Rakkaus satuttaa' on ainakin puolitotuus, joka kannattaa ottaa huomioon, kun lähtee suhteeseen ja varsinkin kun suhde on vastoin omaa haluaan päättynyt tai päättymässä. Ei se toinen olekaan mikään julmuri, vaan ihan tavallinen ihminen, etsivä, inhimillinen epävarmuuksineen.
Toivoisin että tästä aiheesta viriäisi hyvä ja asiallinen keskustelu, sillä aihe koskettaa meistä ihan jokaista.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Mielenkiintoinen kysymys sekin, mitä tapahtuisi, jos me kaikki äkkiä lakkaisimme psykologisoimasta toisiamme negatiiviseti. Eikä tämä todellakaan tarkoita sitä, ettemme voisi käyttää psykologista ymmärrystämme apuna ihmissuhteissamme.
Rakkaus on kaksisuuntainen kuin mielialahäiriö. Yksisuuntainen rakkaus on kiintymystä, jopa riippuvuutta ja se ahdistaa vastapuolta. Rakkautta on myös luopuminen, jättää teko tekemättä jos tietää sen satuttavan toista. Vaatii suurta itsehillintää olla aloittamatta suhdetta jonka tietää olevan mahdoton, ja silti niin usein päätyy epätyydyttävään suhteeseen.
Rakkaus satuttaa myös siksi että meillä on edelleen se kummallinen käsitys että parisuhde, sen rekisteröinti ja avioliitto ovat rakkauden edellytys ja ehdoton päätepiste. Eihän avioliitto ole koskaan ollut tarkoitusperiltään sitä. Tilastokin sen kertovat että suurin osa rakkaudesta tapahtuu parisuhteen ulkopuolella. Erotaan ja petetään, pelehditään vieraissa vuoteissa, ihastutaan ja ollaan kiinnostuneita jostain aivan muusta kuin omasta puolisosta.
Rakkaus on tunne ja parisuhde on järjellinen liittouma. Ihmisen logiikalla sotilasliitokin on rauhanturvaaja. Sairasta sanon minä.
Minusta tuntuu päivä päivältä enemmän siltä että todellista rakkautta voi kokea vain olemalla vapaa kaikista velvoitteista. Tunne on ainoa velvoite, halu tehdä toinen onnelliseksi.
parisuhde(pakko)valta,polyamoria kunniaan!silloin on nainen onnellisimmillaan!
Tapoja toimia on varmasti monenlaisia. Se mikä toimii yhdellä pariskunnalla, ei välttämättä toimi toisella. Mä esimerkiksi olen aina ollut sellainen, että parisuhteen tulee olla sellainen 'vanhanaikainen'. Haluan että mun parisuhteessa kumpikin on sitoutuneita ja rakkaus ja seksi kuuluu siihen parisuhteeseen. Mutta painotan sitä, että molemmilla täytyy olla myös omaa aikaa ja harrastuksia ja kavereita.
Nykyaikana monen mielestä mun käsitys parisuhteesta on varmaankin tosi ahdistava ja omistushaluinen. Mutta se ei haittaa mua millään tavalla. Mä hyväksyn 'vapaammat' parisuhteet muilla, joten oletan muidenkin hyväksyvän mun parisuhteen.
Tietenkin mun kuvailema parisuhde edellyttää sitä, että molemmat osapuolet näkevät parisuhteen samalla tavalla. Mulla on ollut kaksi vuosien pituista parisuhdetta, joista jälkimmäisessä olen edelleen. Molemmat parisuhteet ovat olleet erittäin onnellisia ja hyviä. Ollaan keskusteltu mun nykyisen kumppanin kanssa näistä asioista ja hän näkee parisuhteen samalla tavalla kuin mäkin ja sen takia ollaan molemmat onnellisia ja tyytyväisiä suhteeseemme. Ollaan kumpikin sellaisia, että parisuhteen ulkopuolisia ihastuksia ei oikeastaan pääse syntymään ja jos syntyykin, se oma kumppani ja rakkaus menee kuitenkin edelle ja on tärkeintä. Mä olen tosi onnellinen suhteessani ja mulla on hitsin hyvä olla. Samat sanat on sanonut myös mun kumppani.
Tehän olette siis vapaat jos molemmat saavat juuri sen mitä haluavat eikä kumpikaan koe ahdistusta? Sitoutumisenne syntyy siis rakkaudesta ja halusta tehdä toinen onnelliseksi. Eihän tuossa ole mitään vanhanaikaista, tuo on nykyaikaa.
Vapaus -sanaa ei pidä tulkita niin että se mahdollistaa kaiken. Vapautta on se ettei rajoita toista vaan antaa hänen vapaasti valita. Ihmisen omat asenteet ja arvot rajoittavat kyllä häntä ja jos teillä on samanlainen arvomaailma ja positiivinen asenne toisianne kohtaan suhde onnistuu.
Niin kuin ystäväni joskus sanoi: "Siellä missä koirat juoksevat vapaina ovat ihmisetkin vapaita. Ja siellä missä koirat ovat kytkettyinä ovat ihmisetkin vankeja." Vapaa suhde on siis suhde ilman kaulapantaa ja talutusnuoraa.
Onnellisia päiviä teille!
Provosoiduitko viestistäni vai oletko todellakin tuota mieltä. Oletan että et ole. Oletan että tulkitset sanan vapaus liittyvän jotenkin polyamoriaan? Mielenkiintoinen mielleyhtymä varsinkin kun liität sen vielä naisen onnellisuuteen. Onko naisen onni riippuvainen suhteiden määrästä? En usko, nunnakin voi olla onnellinen valinnassaan.
Ai. Nunnako tässä puhuu valinnoistaan ?
Nunna tai konna mitä sen on väliä kun en ole lätkässä sinuun. Teitä munkkeja on kahdenlaisia, hillolla ja ilman. Ilman olet ihan tavallinen munkki ja munkiksi jäät. Sen sijaan jos on hilloo niin käy munkkikin paremmin. Tästä löytyy paljon varottavia esimerkkejä että valitse niistä sitten mieleisesi.
huomata, miten sua tarttee vain pikkuriikkisen provosoida, niin heti alat savuamaan.
Perästä kuuluu taas. Heh heh
että ei ole savua ilman tulta. Kuten huomasit ei ole tulta joten ei voi olla savuakaan. Pikkuriikkinen provoilu on aina paikallaan, se saa ääreisverenkierron toimimaan ja harmaat aivosolut liikkeelle. Pelkkä positiivinen latina tekee ihmisestä lampaan, vihanneksen ja dementoituvan vanhuksen. Tunteiden paloa voi olla, mutta ei kannata soittaa palokuntaa pelkän netissä tehdyn oletuksen pohjalta. Ei näillä tulilla grillata makkaraa, ei edes pikkunakkeja, joten kipaseppa kulta laittamaan se jääkaapin ovi kiinni.
En ole edellinen kirjoittaja. Mun täytyy kuitenkin huomata, et sult tulee aina vaan tuota samaan kakkaa ihan joka tuutista.
Et ole edellinen kirjoittaja et, sillä sehän olin minä. Kakassa on se positiivinen piirre että se on hyvä kasvualusta rikkaruohoille, niiden kitkemiseen voi käyttää paljon aikaa tai sitten voi antaa niiden kasvaa. Joskus rikkaruohostakin voi tulla kaunis kukka. Joten odota, vaikka ei olisi usko on aina toivoa.
Katkerana ja petettynä sitä pahaa oloa haluaa purkaa ja mikäs sen parempaa kuin mustamaalata toinen aivan kamalaksi ihmiseksi jossa ei mitään hyvää ole ja pelkkää surua ja tuskaa saa häneltä. Muutenkin jos keskittyy vain sen toisen huonoihin puoliin, niin silloin ei välttämättä näe omaa osuuttaan asiassa tai vielä parempaa, haluaa mennä itse tietoisesti piiloon solvaamalla toista kohtuuttomasti.
Jos seisoo vakaasti omilla jaloillaan, on tasapainoinen ja hyvinvoiva nainen, niin todennäköisesti osaa paremmin ymmärtää toista myös vaikeassa tilanteessa ja kykenee aidosti antamaan anteeksi ilman vihaa ja katkeruutta.
Valitettavasti löytyy näitä todella läpimätiä tapauksia jotka tahallaan ja tietoisesti manipuoivat, pelaavat, käyttävät hyväksi. He näkevät aina itsensä ensin ja pystyvät helposti sivuuttamaan muut, toisten tunteet. Oma etu aina päällimmäisenä. Näihin eksyneisiin yksilöihin ei kukaan halua törmätä ja heitä tuskin voi muistella lämmöllä.
Suhteen loputtua kaikki tuntuu huonolta, silloin on helppo lähtä "syyllistämään" toista, koska ei kaikelta pahalta ololtaan pysty katsomaan peiliin. Vaatii aikaa ja hieman rohkeutta katsoa sinne peiliin ja huomata, ettei ehkä itsekkään ollut puhdas pulmunen. Jos ollaan suhteessa, ni kaikkeen tarvitaan kaksi...
Ehkä se on myös henkistä erontekoa haukkua ja solvata toista. Pääsee itse paremmin irti, kun ajattelee että toinen on täys nolla, ja kaikki oli sen vikaa. "Hyvä kun pääsin siitä eroon" (vaikka sattuukin niin pirusti). Ehkä se on jopa oma suojakuori? mustamaalataan toinen, jotta itse selviäisi elämässään eteenpäin..
Uskon myös osaltaan sen, että joissakin tapauksissa se on tahatonta.. On paljon asioita, joiden ei tiedä loukkaavan toista.. Ihmiset on niin erilaisia ja eri lähtökohdista tulleita, että jokin itselle mitään sanomaton juttu voi nostaa toisen karvat pystyyn tuosta noin vaan.
En kyllä ymmärrä noita, joiden on haukuttava se ihminen, jota on rakastanut kaikkein eniten.
mitään muutakaan. On myös niitä, jotka eivät puhu mitään. Toisen pitää huolehtia kaikesta ja kun sanot mielipiteesi, se on hakkumista, solvaamista tai vaikka mitä.
Tällaiseen ihmiseen, kun "törmää", kannattaa jatkaa matkaa.
Mutta kun asiat ovat vain harvoin yksinkertaisia.
Totuus, joka toisen mielestä on totuus, ei olekaan toisen mielestä totuus. Pitäisi välttää ajatusta, että sanonpa nyt tuolle toiselle totuuden hänen tekemisistään tai hänestä itsestään. On parempi käyttää minä -muotoa puheessaan, kertoa vain miltä itsestä tuntuu.
virheistä meidän tulisi oppia ja elämä ajan kanssa meitä jalostaa sellaisiksi kuin meistä on, omiksi omannäköisiksi ihmisiksi. On oleva jokin harhakäsitys että kun kaksikymppisenä kokee sydänsuruja että elämä niihin loppuu ja mitään ikinä löydä ja elämä on pelkää surua. Ihmiset jos malttaisi kuunella ja ottaa oppia, kysyä itseltään kysymyksiä ja olla etsimättä syypäätä ja keskittymään siihen.
Jos minä olisin sinkku ja etsisin sielunkumppania niin masentuisin minäkin, ihmiset eivät uskalla todellakaan mennä toisen lähelle ilman kauheata puolustusta ja turvavälejä ja kaikki on mietitty etukäteen ja pelko on suurta.
Ennen oli helpompaa, ujoja saattoi olla mutta ihmiseen pystyttiin luottamaan kunnes toisin todistettiin. Nykyään kaikki on epäluuloisia enkä edes ihmettele miksei olisi, koska on laumoittain ihmisiä jotka vain hakevat kokemuksia ja seikkailuja ja ihmisiä jotka etsivät hupia toisista.
Minä olen onnellisessa pitkässä ja ikuisessa parisuhteessa, katsoessani nykymenoa olen onnellinen etten ole siinä viidakossa.
Aikoinaan sydänsurut on podettu, oli kovempia iskuja ja lievempiä, ei silloin niistä nettiin kirjoitettu vaan parhaalle ystävälle puhuttiin ja yhdessä itkettiin. Onko nyt sitten niin että nykyään etsitään liian isoa yleisöä vähän kaikelle, ei riitä että sen surun ja tuskan tuntee itse vaan se pitää tuoda julki joka paikassa missä sen voi ja tuottaako sen tuskan julkaiseminen kasvua vai etsitäänkö sillä kostoa ja empatiaa jota ei itsestään ei ehdi löytää bloggailessaan. Saattaa olla.
Elämä on tie, ei me opita mistään ellei koeta asioita. Mutta kaikki bolgit ja muut vievät asiat uusiin ulottuvuuksiin, ollaan unohdettu se rauha minkä surukin vaatii.
Minusta elämä on ihanaa, kaikki surut ja murheet on kasvattaneet ja vaikeudet opettaneet arvostamaan hyviä asioita elämässä.
Turhaan hötkyily on kai nykypäivän kirous, se kun jo ennen eroa laitetaan asiat nettiin ja kysytään miten kertoisi tyttöystävälle ettei sen naama enään innosta.
Tunneköyhyys kasvaa, ihan sen takia koska tämä ei vaadi pokkaa, nimettömänä, anonyymina olo. Ennen erosta puhuttiin ensin sen tytön kanssa, sitten vasta lähimpien ystävien. Naamatusten, ei tekstiviestejä ei naamattomuutta. Siinä oppii tekojensa seuraukset kun katsoo toista silmiin.
Ihmiset ovat kauempana toisiaan, eikä koskaan kaivanneet toista ihmistä lähelleen enemmän kuin nykyään. Yksinäisyys ja netti, mikä kierre.
En ymmärtänyt aloittajan pointtia tarkalleen oikeastaan yhtään, jotain että sattuminen elämässä on pakollista? Niin on, ja syyllistä voi jahdata lopunelämäänsä tai tyytyy siihen että asiat ei kovin usein onnistu ekalla eikä tokalla yrittämisellä. Ei sen kummempaa, virheet on elämää. Epäonnistumista ei tule pelätä eikä sitä tule välttää, sitten kun asiat loksahtaa kohdalleen, ne loksahtaa kohdalleen, ilman turhia draamailuja ja kikkailuja. Niitä sanotaan asioiksi jotka kuuluvat sinun elämään. Ne asiat tulee aina kuin itsestään, helposti, luontevasti.
Elämä on niin monimuotoista että siihen voisi ohjeita antaa, ehkä ainoa ohje olisi se että kuuntelee itseään ja on rehellinen itselleen. Silloin pysyy omalla tiellään ja se tie on aina hyvä tie.
totista totta lähes joka sanaan voin melkein yhtyä.