Olen nuori miehenalku, ikää on vasta 20, mutta tuntuu että elämä ei ole edessä vaan takana. Olen kärsinyt nyt masennusoireista noin viiden vuoden ajan, aluksi en edes tajunnut sen olevan masennusta.
Ylä-asteen viimeisillä luokilla olin aika pahasti koulukiusattu, jonka takia opiskelu kärsi enkä päässyt lukioon johon halusin. Lähes kaikki kaverit menivät tuonne lukioon tai muuttivat toiselle paikkakunnalle. En tajua vieläkään miksi minua kiusattiin, olin aina todella mukava ja reilu kaikkia kohtaan. Kiusaaminen oli oikeastaan aina fyysistä, olen niin "normaalin" näköinen etteivät keksineet varmaan mitään verbaalista. Menin sitten ammattikouluun, vaikka koko koulu ei kiinnostanut pätkääkään. Siellä ei kiusattu, mutta en saanut kyllä uusia kavereitakaan. En uskaltanut tutustua keneenkään kunnolla kun itseluottamus oli jo mennyttä. Kävin koko paskan läpi muutenkin täysin väkisin, ja lintsasin niin paljon kuin mahdollista.
Koulun jälkeen pääsin töihin, ja kaikki tuntui alkavan menemään parempaan suuntaan. Olin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tyytyväinen itseeni, ja tulin hyvin toimeen työkaverien kanssa (kaikki olivat minua aika paljon vanhempia). Työsuhde oli kuitenkin määräaikainen, ja sitten tulikin aika lähteä armeijaan. Armeijassakin jopa viihdyin, ja halusin johtajakoulutukseen, johon olisin myös päässyt. Valitsin kuitenkin 6kk:n koulutuksen, koska itsetuntoni nyt on vaan niin surkea. Tuotakin tullut kaduttua niin paljon jälkeenpäin.
Sitten tapahtui jotain aivan odottamatonta, rakas perheenjäseneni menehtyi tapaturmaisesti ollessani armeijassa. Hän oli minua vain muutaman vuoden vanhempi, ja murruin tuosta aivan täysin. Suoritin tuon palveluksen kuitenkin kunnialla loppuun, vaikka ei millään tuntunut sitten enää jaksavan.
Nyt kuukausi armeijan loppumisen jälkeen olen vajonnut ihan pohjalle. Olen vain kotona sisällä tekemättä juuri mitään. Saatan hyvin nukkua jonnekin klo 15 asti, olla muutaman tunnin hereillä ja itkeä itseni taas uneen. Välillä en edes pääse ylös sängystä. Ennen olin tarkka pitämään huolta kunnosta, vaikka olisikin ollut vaikeaa. Nyt en jaksa tehdä mitään, ja tupakkaa ja alkoholia on alkanut kulumaan ihmeen kovaa tahtia. Ruokakaan ei tunnu maistuvan enää, ja olenkin laihtunut paljon pienessä ajassa. Pitäisi hakea töitä, mutta ei pysty edes lähtemään pihalle ovesta. Pelkkä kaupassa käynti ahdistaa todella paljon. Olen myös alkanut näkemään painajaisia usein, ja päähän tulee ajatuksia ihmisten satuttamisesta vaikka en koskaan tekisi pahaa kenellekään. Jotain patoutunutta vihaa varmaan.
En vaan tiedä mitä tekisin enää, mikään ei tunnu miltään. En pysty nauttimaan mistään. En edes osaa hymyillä saati nauraa enää asioille. Mietin usein minkä takia edes olen täällä, ja toivon etten olisi koskaan edes syntynyt. Itsemurha-ajatukset pyörii päässä melkein joka päivä, ja kuinka helppoa se olisikaan vaan päästää itsensä pois tästä. Ei vaan enää jaksa uskoa mihinkään parempaan. Ennen sitä jaksoi unelmoida omasta perheestä ja muutenkin tasapainoisesta elämästä. Tuskin kukaan nainen tällaista koskaan huolii.
Netissä olevia masennustestejä olen tehnyt, ja aika pahaltahan ne näyttää. Tiedän tarvitsevani apua, koska tiedän etten enää selviä tästä omin voimin. En vaan uskalla kertoa tästä kenellekään, eihän miehillä/pojilla voi tällaista olla, huoh.. Pää hajoaa näiden ajatusten kanssa. Ei ketään ymmärtäisi kuitenkaan. Enkä halua mitään lääkkeitä tai että minua aletaan tutkia joissain sairaalassa.
Mistä apua..?
Ylä-asteen viimeisillä luokilla olin aika pahasti koulukiusattu, jonka takia opiskelu kärsi enkä päässyt lukioon johon halusin. Lähes kaikki kaverit menivät tuonne lukioon tai muuttivat toiselle paikkakunnalle. En tajua vieläkään miksi minua kiusattiin, olin aina todella mukava ja reilu kaikkia kohtaan. Kiusaaminen oli oikeastaan aina fyysistä, olen niin "normaalin" näköinen etteivät keksineet varmaan mitään verbaalista. Menin sitten ammattikouluun, vaikka koko koulu ei kiinnostanut pätkääkään. Siellä ei kiusattu, mutta en saanut kyllä uusia kavereitakaan. En uskaltanut tutustua keneenkään kunnolla kun itseluottamus oli jo mennyttä. Kävin koko paskan läpi muutenkin täysin väkisin, ja lintsasin niin paljon kuin mahdollista.
Koulun jälkeen pääsin töihin, ja kaikki tuntui alkavan menemään parempaan suuntaan. Olin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tyytyväinen itseeni, ja tulin hyvin toimeen työkaverien kanssa (kaikki olivat minua aika paljon vanhempia). Työsuhde oli kuitenkin määräaikainen, ja sitten tulikin aika lähteä armeijaan. Armeijassakin jopa viihdyin, ja halusin johtajakoulutukseen, johon olisin myös päässyt. Valitsin kuitenkin 6kk:n koulutuksen, koska itsetuntoni nyt on vaan niin surkea. Tuotakin tullut kaduttua niin paljon jälkeenpäin.
Sitten tapahtui jotain aivan odottamatonta, rakas perheenjäseneni menehtyi tapaturmaisesti ollessani armeijassa. Hän oli minua vain muutaman vuoden vanhempi, ja murruin tuosta aivan täysin. Suoritin tuon palveluksen kuitenkin kunnialla loppuun, vaikka ei millään tuntunut sitten enää jaksavan.
Nyt kuukausi armeijan loppumisen jälkeen olen vajonnut ihan pohjalle. Olen vain kotona sisällä tekemättä juuri mitään. Saatan hyvin nukkua jonnekin klo 15 asti, olla muutaman tunnin hereillä ja itkeä itseni taas uneen. Välillä en edes pääse ylös sängystä. Ennen olin tarkka pitämään huolta kunnosta, vaikka olisikin ollut vaikeaa. Nyt en jaksa tehdä mitään, ja tupakkaa ja alkoholia on alkanut kulumaan ihmeen kovaa tahtia. Ruokakaan ei tunnu maistuvan enää, ja olenkin laihtunut paljon pienessä ajassa. Pitäisi hakea töitä, mutta ei pysty edes lähtemään pihalle ovesta. Pelkkä kaupassa käynti ahdistaa todella paljon. Olen myös alkanut näkemään painajaisia usein, ja päähän tulee ajatuksia ihmisten satuttamisesta vaikka en koskaan tekisi pahaa kenellekään. Jotain patoutunutta vihaa varmaan.
En vaan tiedä mitä tekisin enää, mikään ei tunnu miltään. En pysty nauttimaan mistään. En edes osaa hymyillä saati nauraa enää asioille. Mietin usein minkä takia edes olen täällä, ja toivon etten olisi koskaan edes syntynyt. Itsemurha-ajatukset pyörii päässä melkein joka päivä, ja kuinka helppoa se olisikaan vaan päästää itsensä pois tästä. Ei vaan enää jaksa uskoa mihinkään parempaan. Ennen sitä jaksoi unelmoida omasta perheestä ja muutenkin tasapainoisesta elämästä. Tuskin kukaan nainen tällaista koskaan huolii.
Netissä olevia masennustestejä olen tehnyt, ja aika pahaltahan ne näyttää. Tiedän tarvitsevani apua, koska tiedän etten enää selviä tästä omin voimin. En vaan uskalla kertoa tästä kenellekään, eihän miehillä/pojilla voi tällaista olla, huoh.. Pää hajoaa näiden ajatusten kanssa. Ei ketään ymmärtäisi kuitenkaan. Enkä halua mitään lääkkeitä tai että minua aletaan tutkia joissain sairaalassa.
Mistä apua..?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olethan ollut vasta pari vuotta täysi-ikäinen, sulla on vielä hyvinkin kuuskyt vuotta aikaa pitää hauskaa.
Mutta ihan ensiksihän menet terveyskeskukseen, yleislääkärille. Varaat siis ajanvarauksesta ajan, saattavat kysyä mihin tarvitset lääkäriä -vastaat , että masentaa tosi kovasti. Lääkärit suhtautuvat asiallisesti. Ehkä sinulle suositellaan lääkkeitä, ehkä keskusteluja psykologin kanssa, ehkä molempia. Sairaalaan joutumista/pääsemistä ei tarvitse pelätä. Sinne nyt ei ihan niin vain pääse nykyaikana. Mutta jonkinlaista apuahan sinun on otettava vastaan, jos haluat muutosta nykyiseen olotilaan.
Olin itsekin tosi masentunut parikymppisenä, toisaalta halusin apua, toisaalta pelkäsin avun hakemista. Tuskailin turhaan melkein kolmekymppiseksi, ennen kuin uskalsin hakea apua. Mutta älä sinä tee samaa virhettä, harmittaa sitten elämätön elämä.
Tuntemuksesi ovat käsittääkseni melko yleisiä parikymppisten keskuudessa, miehillä/pojillakin. Kaikilla naisilla lienee kokemusta siitä, kuinka miehet avautuvat heille masennuksistaan joista ei miesporukoissa puhuta. Eli on muillakin nuorilla miehillä tollasta. Oliskohan sulla siskoa, äitiä, tätiä tai jotain muuta naispuolista tuttua jolle voisit vähän asioistasi vihjaista?
Terveisin Kolkyt ja risat naishenkilö
nyt tehä on lopettaa toi alkolla läträäminen ja tupakan poltto.Ihan ekaks alko ja sitten tupakka pikkuhiljaa ihan kokonaan pois.Alko aiheuttaa masennusta ja kohta oot AA-kerhossa,jos et ajattele tosissaan asiaa.
Moro.
Luulen tietäväni tuon "tunteen", ettei mikään enää kiinnosta ja elämästä on kaikki tarkoitus kadonnu. Itse koin lyhyen ajan sisällä perheenjäsenen äkillisen tapaturmallisen kuoleman, vanhempani sairastumisen syöpään ja myöhemmin parantumattomaan hermostolliseen sairauteen. Tähän muutaman vuoden myllerrykseen mahtuu myös kirpeä ero naisesta, sekä se että meinasin itse kuolla (tapon yrityksen kautta). Eikä tuossa ole edes kuin ne about pahimmat. Henkisiä ja fyysisiä vammoja siis löytyy ja jossain vaiheessa olen vakavasti miettinyt lähteväni tuonelaan oman käden kautta.
Koulussa minua myöskin kiusattiin. Olen myös normaalin näköinen ja hyväkäytöksinen, ehkä hieman sosiaalisesti vetäytyvämpää sorttia. Sosiaalinen vetäytymisellä tarkoitan sitä, että käyn sosiaalista kanssakäymistä vain silloin kun siinä on kummankinpuolista hyötyä, eli mitään turhaa nuoleskelua ja sosiopaattista pelailua en harrasta. Luultavasti yksi syy miksi jouduin kiusaamisen kohteeksi, eli se ettei minua vain kiinnostanut nuoleskella koulussa suosittujen *erseitä enkä käyttänyt sosiaalisia verkkoja turvakaiteina.
Eniveis. Jossain vaiheessa elämää kesken opintojeni, aloin huomata että jokin ei ole elämässä kohdallaan. Tajusin että tässä on tullu vedettyä päihteitä muutama vuosi ja laiminlyötyä kaikkea normaalia esim. kämpän siisteys, oma hygienia, välttämättömän sosiaaliset kontaktit, opiskelu ym. ym. ym. Kaveripiirikin oli muuttunut hämäräperäisemmäksi. Tunsin olevani aivan lopussa. Mihin tahansa katsoinkin näin vain harmaata ja ajatukset ihan kaikesta olivat mustia ja pessimistisiä.
Läheisten tuen ansiosta hain apua kaupungin mielenterveystoimistosta. Sieltä sainkin melko raskauttavia diagnooseja mm. vaikea masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, posttraumaattinen stressireaktio. Teimme hoitosuunnitelman mihin sisältyi psykologilla/psykiatrilla käyntien lisäksi aktivoivaa harrastustoimintaa mm. liikuntaa/sisäpelejä. Harrastustoiminta oli ehkä tehokkain tapa päästä takaisin säännölliseen elämään ja löytää elämyksiä ihan pienistä arkisista askareista. Mielialalääkitys auttoi alussa pääsemään yli siitä mahdottoman isosta viitsimisen ja alkamisen kynnyksestä. Nappuloita söin melkein kaksi vuotta, kunnes huomasin että alkoi tuntua elämä 'normaalilta', eli aloin nauttia taas asioista.
Kuntouttaminen kesti reilu 3 vuotta. Se ei ollut helppoa mutta se kannatti! Sain opintoni suoritettua loppuun, valmistuin, aloitin työelämän ja säilytin aktiivisen ja positiivisen elämänasenteen. Tuohon kolmeen vuoteen sisältyi paljon itsensätutkiskelua ja pohtimista siitä mitä tämä kaikki elämä on. Elämänkuva muuttui melko radikaalisti, kun tajusin että olin aikasemmin ennen masentumista elänyt jotain fantasiamaailmaa naurettavine kiiltokuvapäämäärineen.
Olenkin miettinyt että tuo masennus oli tavallaan tulikoe, missä joko luhistun tai keksin itseni uudelleen. Minun itseni sijaan luhistui se feikki maailmankuva minkä olin rakentanut tarhaikäisestä reiluun parikymppiseen asti ja tajusin ensimmäistä kertaa miten huteralle pohjalle egoni olikaan rakentunut.
Suosittelen hakemaan siis apua. Sitä ei kannata hävetä, koska se on sinun omaksi parhaaksesi. Jos tietäisit kuin paljon ihmiset nykyään käyttää mielenterveyspalveluja, niin nauraisit itsesi kuuhun. Se on ihan tavallista.
Olipas sinun teksti hienosti kirjoitettu!!
Itsekin masennuksen parikymppisenä kokeneena, voin sanoa sen olleen itselleni todellinen tulikoe, jonka jälkeen maailmaa ja elämänarvot menivät uusiksi.
Vaikka masennus on kamalaa ja toisinaan lähes tappava, mutta kun siitä selviää, niin jälkeenpäin ajan voi katsoa olleen jopa opettava. Osa rankkaa elämänkoulua, jota jotkut joutuvat käymään. Tuntuu siltä, että nämä rankan elämänkoulun käyneet ihmiset ovat lopulta eheämpiä, aidompia ja elämässä enemmän mukana kuin ihmiset, joiden ei ole koskaan tarvinut enempää pohdiskella omia tuntojaan ja elämäänsä.