Mikä on, kun ikinä en saa kestokykyä siihen koko elämäni mittaisen asiaan, että minua katsotaan liikenteessä pitkään! Erään fyysisen asian takia olen ns. erilainen ihminen, en sulaudu näkymättömäksi massaan. Ja aina, ihan aina, kun sivullisen, tuntemattoman ihmisen silmät seilaavat ylläni, meinaavat jalat mennä altani. Niin se sattuu! Aina vain!? Kaikki ns. ohjeet olen koettanut opiskella, jotta sopeutuisin, jotta vahvistuisin niin, etten välittäisi, vaan antaisin mennä ohi. Mutta ei mene ohi, ei mene ohitseni huomaamattani ihmisten tuijotusilmeet; joissakin niissä todella ikävä ivallisuuden sävy. Kun jonakin päivänä liikenteessä tätä sattuu oikein moneen otteeseen, olen kotiin päästyäni niin lyöty, etten seuraavana päivänä kykene menemään ovesta ulos. Näin voimakas on tämä reaktioni vuodesta toiseen. Eikö mikään auta? Miksi ihmeessä se osuu niin pahasti, aina vain? - Tämän takia en tahdo jaksaa elää, krooninen masennus on. Usein ajattelen, että kumpa saisin kuolla. Itselleni en mitään tee, mutta elämästä en ole ikinä nauttinut. Joskus, kun on oikein paljon ns. muuta ja/tai muita ihmisiä tilapäisesti, niin tämä ei tunnu, pystyn ohittamaan enkä niin huomaa toisten reaktioita, mutta normaali elämäni on yksinäisen, vetäytyneen elämää. - Vuodatus loppu #
Mua katsotaan pitkään!
en kestä en
17747
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Älä välitä tuijottavista ihmisistä. Kertoo vaan ihmisen vajavaisuudesta, kun pitää tuijottaa. Joskus voit kokeilla myös sellaista, että tuijotat takaisin kaksinverroin. Mutta koska sinuun sattuu tuijottaminen henkisesti, niin en suosittele sitä kylmiltään.
Ihmisillä on ikävä tapa pönkittää omaa egoaan aina jollakin tavalla. Tuijottaminen on yksi ikävä tapa. He ovat oikeasti heikompia kuin Sinä. Olet oikeasti vahvempi, kun Sinun ei tarvitse alistua samalle tasolle tuijottajien kanssa. Olet minun silmissä idoli, ja toivon, että vahvistut ajan myötä. Tsemiä Sinulle, ja autan Sinua mielelläni.
Sinäkin kirjoitit ihanasti minulle. Auttoi. Huomaan, olet kirjoittanut heti 10 min:n päästä, yöllä. Olletko yötyössä? Ns. ammatti-ihminen mitä henkisen puolen vahvuuksiin tulee? Kiinnitti huomiota loppulauseesi "Tsemiä Sinulle, ja autan Sinua mielelläni". - Miten voisit auttaa, tukea. Missä oot?
Ihmiset osaavat olla julmia. Itse olen fyysisesti ns. "normaali", mutta minulle on pienestä asti opetettu, että ihmisiä ei saa tuijottaa tai osoitella.Myöskään ystäväpiirissäni ei tunnu olevan tapana tuijottella "erilaisia" ihmisiä . Kaikki ihmiset, ulkonäköön, sukupuoleen tai väriin katsomatta ovat minun maailmassani tasa-arvoisia. Se mikä merkitsee, on se mitä ihminen ajatusmaailmaltaan edustaa.
Ivalliset ja tuijottavat ihmiset ovat huonon itsetunnon omaavia raukkoja, kuten edellinen kirjoittaja kommentoi.
eli kirkas ja selkeä ajatuksenjuoksu ja kyky ilmaista itseä kirjoittamisen kautta. Olet selvästi joutunut herkistymään (valitettavan usein tollojen - monet kun oikeasti ovat henkisesti aivan kammottavan kehittymättöiä) ihmisten katseille, mikä on raskas taakka. Yhtäältä asia on varmaankin kuten kuvaat, että jos on paljon muuta ajateltavaa ja ainakin neutraaleja (jos ei suorastaan nk. rakastavia) ihmisiä ympärillä asia lienee helpompi kantaa, eli tietyssä mielessä itsekin tiedostat asian tietyn suhteellisuuden, joka riippuu missä se havaintopiste on. Jos sinulla on ystäviä, tiedät kyllä miten ne oikeasti "tärkeät ihmiset", ne jotka sinut tuntevat, suhtautuvat sisimpään ja siinä mielessä todellisimpaan, syvällisimpään itseesi; siinä ei voi olla kyse ulkoisista tai toiminnallisista poikkeavuuksista.
Olisi muuten melkoisen tehokas kirjallinen efekti jos kirjoittaisit selvästi kykenemälläsi tarkkuudella jonkin todella pahan päivän "kohtaamiset", raa'asti ja omia tuntemuksia armottoman tarkasti kuvaillen. Jos omaa ironista kykyä tai jopa aivan terveellistä häijyyttä, tulos olisi ehkä vielä rajumpi. Jos maailma olisi nk. parempi, sen tekstin voisi sitten heittää paikallislehteen ja siitäpä saisivat, mulkoilijat ansionsa mukaan.
eron sekä lääkereseptin kouraasi.Sitten apteekkiin ja haet lääkkeet sekä popsit niitä loppuelämäsi ja olet lääketokkurassa.Ei kattele suo kukaaan kun et jaksa petistäs nousta.
itelläki vissiin sen verrran vittumaisen näkönen pärstä tai jotai et monesti porukka tuijottaa vastenmielisen näkösesti. hauskaa tässä on se että ite saan hyvät kiksit siittä että vitutan muita tai että olen vastenmielistä seuraa :D yleensä ruukaan vielä oikeen tahallaan ärsyttää näitä tyyppejä niin et niitä rupee ihan kunnolla hajottaa!
siellä luonto parantaa sinut kaikelta tuskalta ja vaivalta.Pääset vapaaksi ja sinun tulee hyvä olla ja tunnet myöskin itsesi vahvaksi,koska et tarvitse kemiaa avuksesi.
Olen ketjun aloittaja. Vasta nyt tulin katsomaan tänne.
Voih, KIITOS, rakkaat ihmiset! Teitin vastauksenne/kommenttinne ovat tosi-ihania. Tarkkaan tiesitte, mistä on kyse minun tuskassani. Vertaistukea parhaimmillaan, vaikka virtuaalisesti, eipä haittaa. Sama aaltopituus ja ymmärrys tämmöisessä ongelmassa kuittaa kaiken, olette kuin ystäviä.
Tästä asiastani tuli niin monipuolinen ketju, että säilytän tekstit pysyvästi. ON hyviä, minua laajentavia vinkkejä. Välillä maailma menee todella suppuun, ja olo on kuin vieraalla planeetalla ja haluaisin vain pian pois.
Vastauksissa tykkäsin myös noista joistakin huumori-ilmeistä. Itsekin kyllä osaan huumoria avukseni käyttää, mutta todella, joskus on karmeen totiset paikat.
Eilisen helteisen päivän kotona peiton alla ja ikkunakaihdinten takana vietettyäni sain uutta voimaa. Tänään taas ollut liikenteessä ja meni kohtuullisesti. Yksi pitkäänkatsojista oli varsin pahailmeinen, mutta tilastollisesti hyvä päivä.
Olen niin traumatisoitunut, etten enää usko tässä asiassa vahvistuvani. Muuta lääkettähän ei ole kuin oma 'parantuminen', sillä muita ihmisiä en voi muuttaa. Lääkkeestä puheen ollen, otan pienen rauhoittavan iltaisin. Entäs, jos ottaisin ison semmoisen ja kaikki päivät pääksytysten niin, että pikku pilvessä liitelisin. Tuollaista täällä joku vihjaisikin. Masennus- ja rauhoituslääkitykseni on melkoisen pieniannoksinen, mutta sekin 'pieni' varmaan on just tämän (muille!?) sietämättömän asiani, siis erilaisuuteni, takia. Ai, kun jaksaisi. - Voi meitä!
täytyy käsitellä ja jauhaa, tarvittaessa niin kauan että jokin liikahtaa vähän parempaan, kokemusta on. Tässä tapauksessa tietysti on ongelmana se, että se myös ruokkiutuu ulkoa, muiden jokapäiväisistä reaktioista. Silti asiaa voi käsitellä, esimerkiksi juuri kirjoittamalla siitä, tai puhumalla, mikä voi olla osin parempikin, jos mahdollista. Kirjoittamisellakin tosin on puolensa, siinä tulee helposti harkittua ja punnittua asioita erityisen tarkasti. Joskus lopulta saattaa käydä, että traumasta ikään kuin loppuu polttoaine, se kuluu (ja on kulutettava) vähä vähältä loppuun. Miten hyvin olet itse sinut itsesi kanssa? Käytät näemmä ilmausta "muille sietämättömän asiani". Itse olen syvällisesti havainnut nimenomaan sen merkityksen, onko mainitsemani havaintopiste tiukasti itsessä, vai jossakin muussa asiassa - monet asiat tuntuvat paljon helpommilta, kun keskittyminen kohdistuu aivan muualle kuin itseen, omiin tuntemuksiin. Saattaa havaita muiden ihmisten ilmeissä vaikka mitä, mutta jollakin tapaa se ei tunnut paljon miltään, ei kosketa "minua". Tämä ei tarkoita pinnallisuutta. Ikä tuntuu myös auttavan jonkin verran ja joissakin asioissa hyvin paljon.
En suinkaan väitä osaavani mitenkään täydellisesti asettua muiden ihmisten asemaan, vaikken itsekään mikään erikoisen standardi-mies ole ja tulen jopa tuijotetuksi, olipa syy mikä tahansa. Tavallaan vähän vähemmän kehittynyt muutos on sellainen, että ahdistuksesta ja masennuksesta on siirtynyt ärtyneisyyteen, vihaisuuteen (suhteessa typeriin ihmisiin) - mutta henkisesti se on silti paljon helpompi ja ainakin energisempi mielentila :-)
Jatka ihmeessä kirjoittelua tännekin, itse ainakin olen pitkään ollut hyvin kiinnostunut tällaisista kuvauksista; ne koskettavat sen verran monella tasolla, sydäntä ja älyä. Ei pidä pelätä puhua "samasta asiasta" vaikka miten kauan ja paljon, se on täysin ymmärrettävää ja kuten aiemmin mainitsin, usein aivan välttämätöntä.
Taas tekeepi mieleni keskustella. Nyt sinun kanssasi, niin upeasti käsittelit asiaani. Älä välitä, sillä nyt otan tekstisi käsittelyyn tähän alla ja repostelen sen niistä kohdin, kun mulle tulee jotakin mieleen...
"...täytyy käsitellä ja jauhaa, tarvittaessa niin kauan että jokin liikahtaa vähän parempaan, kokemusta on."
- Näin on. Tosin jo tiedän senkin, masennuksekseni, että vaikka välillä menee parempaan suuntaan joo, niin takapakit ovat varmat, olleet ainakin tähän asti. Ihan kuin aina joutuisin omassa heikkoudessani asian suhteen ihan lähtöpisteeseen. Se on karmeeta.
"Tässä tapauksessa tietysti on ongelmana se, että se myös ruokkiutuu ulkoa, muiden jokapäiväisistä reaktioista."
- Sinäpä sen tiedät ja justiinsa! Lukemattomat hetket elämässäni olen kokenut, että keskityn hyvin muihin asioihin ja tekemisiini, olen tyytyväinen elämääni ja joskus jopa onnellisella fiiliksellä. Elämäni asiat hoituvat ja saan olla kivojen ihmisten kanssa, minun ihmisteni. Olen moniin ominaisuuksini ylipäätään välillä ihan tyytyväinen ja niinku sinut itseni kanssa. Menee hyvin, niinku, joskus päiviäkin. Kohtuullisen hyvin, sillä kroonista psyykenvaivaa kyllä kantelen. SITTEN se TAPAHTUU: joku 'lyö minut katuun', ottaa luulot pois tästä kaikesta mainitsemastani, normaalisti ihmiselle kuuluvasta tasapainosta ja tyytyväisyydestä. Tuskani RUOKKIUTUU ULKOA, siinä se onkin. Tässä kohdin puhtaasti toisten vika... Eli, kun itse unohdan erilaisuuttani, 'he' kyllä muistuttavat, kaikenlainen kansa, missä tahansa. Kuin 'puun takaa' tulee pahat pitkään-kattomisen ilmeet ja hyvin usein myös kommentointeja, joita en nyt voi tähän kertoa, vaikka mieli tekisi. Parille ystävälle pystyn niitä hyvin keraamaan! Myös itselläni on päässäni käyttövalmiina kokoelma vasta-kommentteja näille typeryksille, mutta en voi niitäkään tänne kirjoittaa. Kaikkea löytyy, mutta mikään ei ole auttanut. Vaitioloa kokeiltu, tietty. Kuten joku ehdotti, katson joskus ikävällä, irvistävänmallisella tai matkivalla ilmeellä tuota tolloa takaisin ja tällöin, höh, se katsoo hoopona kuin olisin 'hullu', täysin seko, SILLÄ hän ei yleensä tajua, mitä on ENSIN itse minulle tehnyt!
"Silti asiaa voi käsitellä, esimerkiksi juuri kirjoittamalla siitä, tai puhumalla, mikä voi olla osin parempikin, jos mahdollista. Kirjoittamisellakin tosin on puolensa, siinä tulee helposti harkittua ja punnittua asioita erityisen tarkasti. Joskus lopulta saattaa käydä, että traumasta ikään kuin loppuu polttoaine, se kuluu (ja on kulutettava) vähä vähältä loppuun."
- Kyllä, puhuminen kirjoittamalla tai ystävälle tai ns. ammatti-ihmiselle on aina helpottanut, mutta ei ole korjannut pysyvästi, ei ole minua vahvistanut. Usein tietenkin käy niin, että tulee puhuttua täysin väärälle ihmiselle. Turhauttaa, ja nolaan vain itseni. Sielunhoitajille välillä olen kertoillut; minä uskon Luojan minun luoneen ja tiedän, että tällä kaikella kyllä on jokin tarkoitus, minkä tajuaminen auttaa minua. Tarkoitus selvinnee minulle, kerran Taivaassa.
Miten hyvin olet itse sinut itsesi kanssa? Käytät näemmä ilmausta "muille sietämättömän asiani".
- Identiteettini on koko-ikäisesti varmaan hakusessa. Joissakin asioissa ollen hyvin 'sinut', mutta tämä kärsimysasiani rikkoo minua aina, siis ne muut ihmiset. Sanoisin, että asiani ei kai ole puhtaasti trauma, sillä se on ollut lapsesta asti... Tietenkin kouluun mentyäni koin erilaisuuteni erittäin estävänä asiana ja kaiken lisäksi minua kiusattiin nimittelemällä. Herkistyminen sain tuolloin 'hyvän'(!) alun. Nimittelyä oli murrosikään asti. Sitten ei enää, sitten vaihde vaihtui pitkään-katsomiseen, joka minun tunteissani myös sisältää nuo luokkatovereiden huudot ja pilkat. Tässä kai se pahuksen kierre onkin.
"Itse olen syvällisesti havainnut nimenomaan sen merkityksen, onko mainitsemani havaintopiste tiukasti itsessä, vai jossakin muussa asiassa - monet asiat tuntuvat paljon helpommilta, kun keskittyminen kohdistuu aivan muualle kuin itseen, omiin tuntemuksiin. Saattaa havaita muiden ihmisten ilmeissä vaikka mitä, mutta jollakin tapaa se ei tunnut paljon miltään, ei kosketa "minua"."
- Juuri näin. Tämän tilan ja pahan tilan vaihtelua se on! (...jatkan uuteen viestiin)
---Jatkos edelliseen. Äsken loppuivat merkit. Ei tietsikastani, vaan viestitilasta, kun 5000 merkkiä ei riittänyt perusteelliseen selvitykseeni!
"...muutos on sellainen, että ahdistuksesta ja masennuksesta on siirtynyt ärtyneisyyteen, vihaisuuteen (suhteessa typeriin ihmisiin) - mutta henkisesti se on silti paljon helpompi ja ainakin energisempi mielentila :-)"
- Kappas vain! Mistäs tiesitkään, ettänäin se just mullakin menee. Sisäänpäinkääntymisen mykkyrästä välillä kummasti siirtyy potkimiseen! Tarttis aina saada pidettyä pitkähkö luento-räksytys kullekin p-katsojalle itselleen, siinä ja heti. Se ei vain ole mahdollista useinkaan. Ja arvaa, kumpi sen jälkeen on se omituinen. Minä, sama, erilainen ihminen. Joskus yhdelle ystävälleni, joka parhaiten tajuaa asiastani johtuvan tuskani, minä ihan rupean huutamaan ja karjumaan puhelimessa kertoessani jotakin päivän episodia. Se kyllä helpottaa ja hän ymmärtää joka sanan merkityksen.
"Jatka ihmeessä kirjoittelua tännekin, itse ainakin olen pitkään ollut hyvin kiinnostunut tällaisista kuvauksista; ne koskettavat sen verran monella tasolla, sydäntä ja älyä. Ei pidä pelätä puhua "samasta asiasta" vaikka miten kauan ja paljon, se on täysin ymmärrettävää ja kuten aiemmin mainitsin, usein aivan välttämätöntä."
- Just! Sen sanon, että kyllähän siis tämä asiani on MYÖS tehnyt elämästäni jollakin tavalla rikkaan; erilaisuuden rikkaus, repii siitä ken tahtoo. Ei olla tusinatavaraa. Ei tarvi värjätä tukkaa vihreäksi ja geelata pystyyn; mutoinkin huomataan - liikaa, ja koko elämän ajan.
Tuosta "sydäntä ja älyä" tuli mieleen, että tämä erilaisuuteni on pakottanut ne laajentumaan ;-)
kunhan tässä kehitän keskittymistä ja vähän aikaa.
pakko päästä mökille lepuuttamaan hermoja :-) Heti, eli tänään. Siellä netti periaatteessa kahdeksan kilsan päässä, joten ans kattoo...
Kannattaa muistaa että ihmiset havannoivat ympäristöään koko ajan, ja mikäli ulkonäkösi poikkeaa jollain lailla ns. normaalista, se tekee sinusta kiinnostavamman. Ainahan sitä itsekin kiinnittää huomiota vastaan tuleviin, kaupungilla kävellessään.
Minullakin on ollut vaikeuksia ihmisten tuijotuksen kanssa ja olen puhunut siitä terapeuttini kanssa melko paljon. Hän antoi joskus tosi hyvän neuvon: Olin kävellyt kaupungin halki vastaanotolle, ja ihmisten katseiden takia oloni oli todella vaikea ja säikky, jolloin terapeuttini kysyi montako ihmistä muistin matkalta. Vain tuon kysymyksen takia muistan kaksi henkilöä. Mutta en mitään muuta heistä, kuin sen, että ohi oli vaikea päästä, koska he kävelivät vierekkäin. Olen myös varmasti nähnyt ulkönäöltään poikkeavia ihmisiä, mutta eivät tällaiset asiat jää mieleen. En nimittäin muista yhtäkään.
Kaikki ihmiset eivät myöskään katso pahalla, vaan eroavaisuus vain osuu silmään. Pitkät tuijotussessiot ovat toki epäkohteliaita, mutta itse vastaan yleensä tuojottamalla takaisin samanlaisella ilmeellä, ja sihen tuijottelu sitten loppuukin.
Asun pienessä taloyhtiössä. Itsestäni levitetään perättömiä huhuja, ja olen joutunut taloyhtiön asukkaiden silmätikuksi. Tuijottelu ja vahingoniloinen hymyily on tullut tutuksi. Mitä tulee näihin juoruihin, niin elän varsin normaalia elämää. Varmaan harmittaa, kun en elä niin, kuin he kuvittelevat. Mutta jotkut vaan haluaa tuhota jostain syystä minut. Mitä tulee tuijotteluun, niin katson samalla mitalla takaisin. Homman nimi on se, että en muuta tahallaankaan pois. Sitähän nämä kyräilijät haluaa. Olen liian iso pala haukattavaksi...olen pahoillani. Ette pysty nujertamaan minua.
Jatkakaa tuijottelemista, niin saan itsekin aiheen tuijottaa, kiitos. Muutoin tuijottelu ei kuulu tapoihini, ja tunnen suurta sympatiaa ketjun aloittajaa kohtaan. Koita kestää.
Olen juuri samaisesta asiasta kärsinyt. Mulla tehoaa parhaiten: En katso muita enkä ota kontaktia. Enkä ajattele mitä muut musta ajattelee. Niin kuin ennen oli mulla tapana tehdä. Eri asia on sitten jos olet tekemisissä jonkun / joidenkin kanssa.
Ihmiset katsovat kaikkea erilaista, kuka milläkin tavalla. On epäkorrektia tuijottaa tai katsella kauhistellen, joten jätä tuijottelijat omaan arvoonsa. Heille ei kukaan ole opettanut käytöstapoja, joka olisi kuitenkin vanhempien velvollisuus. Eli tuijottelijoita ei voi kauheasti syyttää, tässä on vain sukupolvien perinteet näkyvissä. "Antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät" pätee tähänkin, joten et voi oikein muuta kuin sulattaa heidän vajavaisuutensa.
Sinuna en miettisi lääkityksen lisäämistä, jos näinkin pärjäät. Se vain säilöisi pahaa oloasi syvemmälle ja toisi sivuvaikutukset paremmin esille. Sen sijaan voisit miettiä sitä, kiinnitätkö ehkä itse liikaa muihin ihmisiin ts siihen katsovatko he sinua?
Anna toisten kulkea omia polkujaan, kulje sinä omaasi. Me olemme saaneet ne piirteet itsellemme, mitkä olemme saaneet. On ne sitten henkisiä tai fyysisiä, hyviä voi tarvittaessa korostaa, huonot kannattaa jättää vähemmälle. Täydellistä ihmistä ei ole, mutta voimme yrittää kasvattaa lapsiamme mahdollisimman suvaitsevaisiksi ja avarasydämisiksi ja myöskin hyväksymään itsensä vajavaisina vikoineen ja puutteineen.
Jos joskus pääset johonkin "keskustelupiiriin" harrastuksien myötä tai muuten, niin otapa itse rohkeasti puheeksi "huomaatte jokainen, että olen hieman erinäköinen(?) kuin toiset, mutta mikä teissä on se piirre, minkä kanssa on vaikea/ haastavaa elää? Uskon, että kaikilla on joku, tai jos ei ole, niin kannattaisi tutustua itseensä. Tsemppiä!