Olin koulussa aina se poika, joka pitää luokan kovinta ääntä ja mekkalaa ja joutuu aina jälki-istuntoon sen takia, mutta jokin muuttui. En jaksa tehdä tästä mitään esseetä ja hienoa liirum laarumia, mutta yritän saada asiani selväksi.
Teini-ikäisenä, eli noin yläasteikäisenä, ymmärsin olevani homo ja yritin kieltää sitä itsessäni. Tämä kieltäminen tapahtui muun muassa sillä tavalla, etten uskaltanut ottaa yhteyttä ihmisiin, jotteivät he huomaisi homouttani ja näin minä joutuisin huonoon valoon. Toki minulla oli pari kaveria ennestään pitkältä päiväkodista asti joiden kanssa olen ollut ystävä koko matkan, mutten ole osannut ystävystyä syvällisesti toisten ihmisten kanssa, vaan tuntuu, että jokainen ystäväpiirissäni on ajatellut toista ihmistä vain hyötynä tai siten, että on cool tai parempi koulussa toisten silmien edessä. Näin siis analysoin tapahtumaa tuolloin. Mutta oli myös myönteisiä kokemuksia, jolloin paremmat kiusaajat halusivat kavereiksi ja kutsuivat jopa kotiin luokseen.
Yläasteeseen kuuluu se aika, jolloin pitäisi pyöriä diskoissa ja kavereiden kanssa, mutta mitä minä tein? Istuin kotona pohtien omaa homouttani ja miten kätkisin sen. Siis tahallisesti rajoitin omia ystäväpiiriäni, jottei minun homouttani huomattaisi. En aivan täysin poistanut kaveripiiriäni, mutta valitsin aina sen heikoimman tai tyhmemmän sosiaalisesti olevan ihmisen, joka ei tavallaan ymmärtänyt tai huomannut mielestäni sitä homoutta, joka mielestäni oli hyvin silmiin pistävää.
Yläaste meni ja lukiossa jatkui sama homma, joitakin kavereita yläasteelta tuli, mutta ihmisiin tutustuminen oli vaikeaa, en tiedä johtuiko se ujoudestani vai mistä. Jotenkin rakensin itselleni sellaisen identiteetin, etten voi tutustua kuin näihin ei-suosittuihin ja kömpelöisiin tapauksiin, ja samastuin itsekin näihin, sillä enhän minä homona, huonona ihmisenä voisi olla ystävä suosittujen kanssa. Tai sitten lukiossa on vielä tämä suositut ja ei-suositut ihmiset jako.
Kavereina minulla on ollut pääasiassa miespuoleisia ystäviä, pari tyttöäkin, muttei kovin syvällistä ystävyyssuhdetta.
Nyt tilanne on vielä epätoivoinen. Lukion jälkeen "opiskelukaverit" hajautuivat eri puolille Suomea opiskelemaan ja heräsin vihdoinkin, ettei kukaan välitä sinusta ellet halua olla mukana tässä yhteiskunnassa ja pohdin ketä varten haluan elää. Tulin siis itselleni OSITTAIN kaapista ulos. Silti tutustuminen omaan sukupuoleen on vaikeaa, sillä en tiedä miten erottaa "ystävyyssuhde" ja "parisuhde" toisistaan, tai ainakaan se ei tapahdu niin luontevasti, sillä minulla on yleensäkin ollut vaikeaa luoda kontaktia toisiin, ellei minulla ole jo ollut kaveria, joka on esitellyt minut hänelle eteenpäin. Ja pohdituttaa muiden ihmisten suhtautuminen itseen, muutenkin ujona persoonana. Nykyisessä opiskelupaikassani en ole tehnyt tuttavuutta kovinkaan paljon vaan olen se hiljainen poika siellä, jolle joku on joskus uskaltautunut puhumaan, mutten ole uskaltanut tehdä enempää työstääkseni tätä eteenpäin.
Lisäksi hävettää se, että olen sosiaalisesti kömpelö, mutta myös se etten ole seurustelurintamalla kokenut, vaikka olen JO yli 20-vuotias, jolloin tulisi olla erittäin kokenut kaikessa sosiaalisessa elämässä. Pelkään siis eniten, että minulta menee kaikki kokemukset ohi. Myös pelkään ja häpeän omaa seksuaalisuuttani ajoittain, kuinka uskaltaudun avautua oman sukupolven edustajalle, ettei se vain ole sellainen perinteinen mies, joka hakee vain seksiä, eikä parisuhdetta.
Siis haluaisin olla sosiaalinen, osaan olla lähimmässä piirissä todella äänekän ja töksäytellä kaikkea sopimatontakin, mutta se menee. Mutta jos tulee aivan uusi tilanne, tulee eräänlainen sosiaalinen muuri suojelemaan.
Eli miten voisin hyväksyä itseni tai mitä minun kuuluisi tehdä tässä tapauksessa, jossa haluaisin luoda kontaktia toisiin, mutten osaa / uskalla / ymmärrä tai miksi sitä sitten kutsuisi? En halua löytää itseäni jonain päivänä 50-vuotiaana kaapissa, huomaten, että elämä meni.
Itselläni kaapin ovi on raollaan, mutta silti varjossa sisällä.
Teini-ikäisenä, eli noin yläasteikäisenä, ymmärsin olevani homo ja yritin kieltää sitä itsessäni. Tämä kieltäminen tapahtui muun muassa sillä tavalla, etten uskaltanut ottaa yhteyttä ihmisiin, jotteivät he huomaisi homouttani ja näin minä joutuisin huonoon valoon. Toki minulla oli pari kaveria ennestään pitkältä päiväkodista asti joiden kanssa olen ollut ystävä koko matkan, mutten ole osannut ystävystyä syvällisesti toisten ihmisten kanssa, vaan tuntuu, että jokainen ystäväpiirissäni on ajatellut toista ihmistä vain hyötynä tai siten, että on cool tai parempi koulussa toisten silmien edessä. Näin siis analysoin tapahtumaa tuolloin. Mutta oli myös myönteisiä kokemuksia, jolloin paremmat kiusaajat halusivat kavereiksi ja kutsuivat jopa kotiin luokseen.
Yläasteeseen kuuluu se aika, jolloin pitäisi pyöriä diskoissa ja kavereiden kanssa, mutta mitä minä tein? Istuin kotona pohtien omaa homouttani ja miten kätkisin sen. Siis tahallisesti rajoitin omia ystäväpiiriäni, jottei minun homouttani huomattaisi. En aivan täysin poistanut kaveripiiriäni, mutta valitsin aina sen heikoimman tai tyhmemmän sosiaalisesti olevan ihmisen, joka ei tavallaan ymmärtänyt tai huomannut mielestäni sitä homoutta, joka mielestäni oli hyvin silmiin pistävää.
Yläaste meni ja lukiossa jatkui sama homma, joitakin kavereita yläasteelta tuli, mutta ihmisiin tutustuminen oli vaikeaa, en tiedä johtuiko se ujoudestani vai mistä. Jotenkin rakensin itselleni sellaisen identiteetin, etten voi tutustua kuin näihin ei-suosittuihin ja kömpelöisiin tapauksiin, ja samastuin itsekin näihin, sillä enhän minä homona, huonona ihmisenä voisi olla ystävä suosittujen kanssa. Tai sitten lukiossa on vielä tämä suositut ja ei-suositut ihmiset jako.
Kavereina minulla on ollut pääasiassa miespuoleisia ystäviä, pari tyttöäkin, muttei kovin syvällistä ystävyyssuhdetta.
Nyt tilanne on vielä epätoivoinen. Lukion jälkeen "opiskelukaverit" hajautuivat eri puolille Suomea opiskelemaan ja heräsin vihdoinkin, ettei kukaan välitä sinusta ellet halua olla mukana tässä yhteiskunnassa ja pohdin ketä varten haluan elää. Tulin siis itselleni OSITTAIN kaapista ulos. Silti tutustuminen omaan sukupuoleen on vaikeaa, sillä en tiedä miten erottaa "ystävyyssuhde" ja "parisuhde" toisistaan, tai ainakaan se ei tapahdu niin luontevasti, sillä minulla on yleensäkin ollut vaikeaa luoda kontaktia toisiin, ellei minulla ole jo ollut kaveria, joka on esitellyt minut hänelle eteenpäin. Ja pohdituttaa muiden ihmisten suhtautuminen itseen, muutenkin ujona persoonana. Nykyisessä opiskelupaikassani en ole tehnyt tuttavuutta kovinkaan paljon vaan olen se hiljainen poika siellä, jolle joku on joskus uskaltautunut puhumaan, mutten ole uskaltanut tehdä enempää työstääkseni tätä eteenpäin.
Lisäksi hävettää se, että olen sosiaalisesti kömpelö, mutta myös se etten ole seurustelurintamalla kokenut, vaikka olen JO yli 20-vuotias, jolloin tulisi olla erittäin kokenut kaikessa sosiaalisessa elämässä. Pelkään siis eniten, että minulta menee kaikki kokemukset ohi. Myös pelkään ja häpeän omaa seksuaalisuuttani ajoittain, kuinka uskaltaudun avautua oman sukupolven edustajalle, ettei se vain ole sellainen perinteinen mies, joka hakee vain seksiä, eikä parisuhdetta.
Siis haluaisin olla sosiaalinen, osaan olla lähimmässä piirissä todella äänekän ja töksäytellä kaikkea sopimatontakin, mutta se menee. Mutta jos tulee aivan uusi tilanne, tulee eräänlainen sosiaalinen muuri suojelemaan.
Eli miten voisin hyväksyä itseni tai mitä minun kuuluisi tehdä tässä tapauksessa, jossa haluaisin luoda kontaktia toisiin, mutten osaa / uskalla / ymmärrä tai miksi sitä sitten kutsuisi? En halua löytää itseäni jonain päivänä 50-vuotiaana kaapissa, huomaten, että elämä meni.
Itselläni kaapin ovi on raollaan, mutta silti varjossa sisällä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kannattaa vain tutustua ihmisiin ja siinähän sitää näkee kenen kanssa tulee paremmin toimeen ja kenen kanssa on vain ns. hyvänpäivän tuttuja. Ei sitä etukäteen voi tietää.
Ei se 20v ole mikään este tuolle jne. Eli sosiaalisuutta oppii hyvin myös myöhemmin.
Kirjoituksesi oli oikein hyvä ja avoin, joten kiitos siitä.
Mietin eniten sitä ketä sinä oikeasti halusit suojella "homoudeltasi"? Onko lapsuudenkodissasi tärkeää pitää ulkoiset kulissit kiiltävinä ja tietävätkö vanhempasi kuka oikeasti olet? Joten osa teini-ikäsi aikaista vetäytymistä saattaisi olla enemmänkin muiden miellyttämistä kuin miten itse suhtauduit itseesi. Hyvin harva oivaltaa asiat niin selkeästi kuin sinä itseäsi siinä iässä kuvailit, joten henkisessä vahvuudessasi ei todellakaan ole mitään vikaa.
Mielestäni homous ei ole syy olla luonteeltaan tietynlainen. Et voi kaiken aikaa vedota seksuaalisiin taipumuksiisi ja selittää sillä ujouttasi, koska jos opiskelet isommassa suomalaiskaupungissa homous ei todellakaan hätkäytä ihmisiä suurestikaan. Homouden näkee melko selvästi julistitpa sitä tahi et, joten ainoa joka siitä nyt tekee numeroa on se jokin pieni poika sisälläsi joka yhä pelkää äitiä/mummoa/vaaria tai kotikylän kauppiasta.
Sosiaalisuus on taito, jota opetellaan elämässä hamaan loppuun asti. Et ole ikinä valmis, mutta se vilkas poika joka joskus olit elää yhä sinussa. Eikä elämänkokemuksesi ole vielä ihan niin riittävä, että olisit nähnyt miten identiteettisi muovautuu nimenomaan olemalla eri tavoin eri elämänvaiheissa. Odotahan kun löydät kumppanisi ja sitten alkaakin taas uusi vaihe, jossa työstät identeettiäsi parisuhteen kantilta. Hahaa....:)
Näin sivullisena minusta on todella upeaa, että olet hiljentynyt työstämään homouttasi ja antanut sen vahvistua ja kypsyä sinussa. Nyt sinä selvästi kaipaat takaisin ihmisten joukkoon, mutta joudut harjoittelemaan ja löytämään uudelleen paikkasi. Aloittaminen on aina vaikeaa. Ei auta kuin astua tyhjään/hypätä sekaan/antaa virran viedä. Sosiaalisuutta kun ei voi teoriassa hirveästi harjoitella, vaan vaatii rohkeaa "kenttätyötä".
etsijältä. Harkitse tarkkaan että milloin ja kenelle tulet kaapista ulos, vai tuletko ollenkaan. Homoskene on äärimmäisen raadollinen, vaikka se ehkä uskomattomalta tuntuukin.
Mä olen itsekin miettinyt koko seksuaalista aspektiani ja mieluiten olisin itseäni pari vuotta vanhemman ja vähän miehekkäämmän miehen kanssa, mutta sellaisia ei vain ole tarjolla. Se mitä on tarjolla on pettäviä heteroukkomiehiä, bi-seksuaaleja jotka haluavat käyttää homoa patjanaan eivätkä järin kaihda valehteluakaan sen saavuttaakseen, taudinlevittäjiä, paljaalla panijoita, vanhoja nuorta lihaa etsiviä kurppia ja neitihomoja. Koko soppa on kuorrutettu aimo annoksella juoruilua ja pahantahtoisuutta.
En missään nimessä halua sanoa että pysy kaukana koko skenestä, mutta sen sijaan haluan sanoa että käytä tervettä järkeä, älä laita valokuvia tai henkilötietoja ym esille ainakaan heti, äläkä säntää suuna päänä baariin etsimään seuraa. Pelkkä setan palstojen, treffipalstojen ym selailu paljastaa paljon 'skenestä'. Etukäteen tutustuminen ehkä lieventää 'kulttuurishokkia' ja antaa sinulle sitten paremmat eväät tehdä jatkopäätöksiä miten etenet.
Olen itsekin ollut aina ujo ja herkkä, joten ajattelin että ehkä hyötyisit havainnoistani. Noilla ominaisuuksilla varustettu ihminen on helposti höynäytettävissä ihmissuhteissa, kuten itsekin sain karvaasti kokea. Henkilökohtaisesti yritän unohtaa koko seksuaalisuuden ja säälittävät parisuhdeyritelmät joihin en enää usko. Yksineläminen on oikeastaan parempaa mitä olla jatkuvasti toisten pyöriteltävissä ja leikkikaluna.
Tutustu toki toisiin homoihin mutta tiedosta omat heikkoutesi ja se että hyvin monet ihmiset eivät koe mitään väärää sinun heikkouksiesi hyödyntämisessä omiin tarkoituksiinsa.
Jos luet tämän nyt, niin laitappa vaikka meseosoitetta tai jotain, tekisi mieli saada enemmän yhteyttä, kuulostat mukavalta. Jatkan tähän myöhemmin...
Homoskeneä ja tarinoita siitä olen kuullut paljon netistä. Varsinkin juuri tuo pinnallisuus, vaikka itsellenikin myös ihmisen ulkokuori on kieltämättä tärkeä, ällöttää homoudessa. En siis haluaisi huudella sitä ympäriinsä vaan jos saisi joskus vierellä niin pitäisin piilossa ja antaisin tälle kaikkeni. Kellä onni on se onnen kätkeköön vai miten se menee?
Ennen kaikkea haluan parisuhteelta tunteita, no ei liikaakaan niitä, mutten ainakaan halua olla vain jonkun seksileluna, joka sitten myöhemmin heitetään romukoppaan. Varovainen olen ollut aina, kun olen keskustellut homojen kanssa ja näin pyrkinyt pääsemään syvemmälle siihen kulttuuriin. Valitettavasti itsellenikin on tullut ilmi tuo, että biseksuaaliset käyttää vain miehiä hyväkseen ja myöhemmin he ovatkin sitten perheellisiä ja sinut on jätetty. Tätä tunnetta en halua kokea, enkä kenties koskaan rakastu / hae seuraa biseksuaaleista vaan homoista, mutta tässäkin tuntuu olevan se pulma, että miesmäistä homoa on vaikea löytää... Baarissa en tule koskaan käymään, sillä minua ei kiinnosta joku vanha homo pyörimässä kimpussani.
Joten miksi siis tulla kaapista? :D Sanot aika hyvin: "Henkilökohtaisesti yritän unohtaa koko seksuaalisuuden ja säälittävät parisuhdeyritelmät joihin en enää usko. Yksineläminen on oikeastaan parempaa mitä olla jatkuvasti toisten pyöriteltävissä ja leikkikaluna.
Tutustu toki toisiin homoihin mutta tiedosta omat heikkoutesi ja se että hyvin monet ihmiset eivät koe mitään väärää sinun heikkouksiesi hyödyntämisessä omiin tarkoituksiinsa."
Puhut seksuaalisuudesta: ihminen on seksuaalinen syntymästä kuolemaan, mutta sen halun voi jotenkin tyydytettyä ilmankin, että käytetään toista ihmistä häikäilemättä hyväksi. Parisuhteesta tuskin voi täysin kieltäytyä, pitää olla edes jonkinlaiset sosiaaliset suhteet, ettei täysin sekoa. Helppoa on laittaa itsensä pois päältä seksuaalisesti, ts. olla kaapissa, mutta helppoa se ei ole, kun näkee rakastavaisia kävelemässä.
Joskus tuntuukin, että pitäisi mennä entistä syvemmälle kaappiin ja hankkia vaimo, jotta saisi edes jotain lähemmyyden tunnetta ja sitten hoitaa se seksuaalinen puoli vaikka viagralla. Mutta toisen huijaaminen tuntuisi tässäkin tapauksessa pahalta. On se elämä vaikeaa.
Ps. Täällä tuntuu olevan järkevämpää porukkaa kuin tuolla gay-palstalla, onkos missään muualla hyvää järkevää keskustelupaikkaa? Taisi olla tyhmä kysymys, koska muuten ne eksyy täältä sinne.
Itse en voi sanoa että pinnallisuus inhottaa, koska olen itsekin kovin pinnallinen, ikävä kyllä. Hyvin harvassa ovat sellaiset miehet olleet jotka ovat kiinnostusta herättäneet, vaikka tiedänkin että 'rumassakin repussa voi olla hyvät eväät'. Jostain syystä suomessa ihmiset ovat hirveän arkoja avautumaan ja puhumaan asioista, joten pelkän ulkonäön pohjalta on pakko yrittää tehdä jonkinlaista analyysiä.
Yksi asia kyllä on mistä en voisi tinkiä, ja se on koko. Valtaosa homoista on aika lyhyitä ja laihoja. Pidän itse pidemmistä ja sporttisista miehistä ja olen sellainen itsekin. Sporttisuuden aste tietenkin on hirveän laaja, mutta minulle sporttisuus tarkoittaa sitä että vyön päällä ei roiku keissiä ja muutenkin liikunta kiinnostaa. Toiset tarkoittavat sillä sitä että on uskomattomat vatsa- ja rintalihakset ja niin edelleen.
Mutta niin. Kaapista ulostulo on vähän kyseenalainen juttu. Ainakin minun mielestäni. Turhapa sitä on erikseen kuuluttaa kenellekään. Sitten jos sattuu löytämään poikakaverin ja näyttää että tulevaisuutta voisi olla, niin sitten voinee ihan neutraalisti keskustella kumppanistaan ja jättää sen teatraalisuuden pois. Ja jos joku kysyy niin kertoo totuuden mutta ei tee asiasta numeroa. Hyvin harvaa lopunperin kiinnostaa mitä kukin makuuhuoneessaan tekee.
Seksin suhteen itse olen turvautunut pornoon tai mielikuvitukseen. Eipä ainakaan saa tauteja :) Ja jotenkin minusta on muutenkin outoa että nykyaikana kaikki ihmiset kokevat että heillä on OIKEUS saada seksiä. Samoin kuin kuvitellaan että koska minä olen olemassa, jonkun täytyy minua rakastaa ja palvoa. En ole itse koskaan tuntenut niin että kenenkään velvollisuus olisi tyydyttää minun itsekkäitä halujani, ehkä siksi olen varsin tyytyväinen ihan pelkän pornon kanssa. Vaimon hankkiminen vaikkei sitä oikeasti haluaisi ja hänelle valehtelu tuntuisi vielä tuplasti pahemmalta mitä anonyymi puskaseksi vanhojen tautisten ukkojen kanssa.
Järkevää suomalaista gay-palstaa.... ei taida olla sellaista, valitan. Suoli24:n palsta on täynnä 15v liimanhaistelijoita joista on hienoa homotella netissä, ranneliike.net:in palsta on kaapattu vanhojen seta-jeesustelijoiden toimesta, qruiser on täynnä katkeria, tekopyhiä 'kunnon homoja'. En oikeastaan keksi yhtään hyvää palstaa pl. koodi.netin foorumi jossa voi sentään jauhaa sontaa nimettömänä. Älykästä keskustelua sielläkään tuskin saa aikaan, vaikka osa kirjoittajista varsin fiksuja onkin. Jos haluat jutella mukavia ja pohtia homouttasi niin suosittelisin että suuntaat ulkomaisille palstoille. Straightacting.com:illa oli ainakin joskus foorumi jossa oli varsin fiksuja tekstejä. Myös Gayromeossa olen jutellut muutaman mukavan ulkomaisen miehen kanssa, taisi olla itävallasta mukavin heppu jonka kanssa juttelin.
Moi!
Sun tarinassa on jotain yhtymäkohtii mun elämään. Mäkin olin joskus ala-asteen
lopulla ja yläasteen alussa se, joka oli aina jälki-istunnossa, mul oli myös kavereita. Mut sit jokin muuttu. Mä sairastuin masennukseen joskus 14-v. ja aloin vetäytyy ihmiskontakteista. Must tuli aika ujo ja vetäytyvä. Peruskoulunki mä lopetin vast 17-v. Mä pidin välivuoden ja siirryin aikuisukioon 18-v., eli mä kirjotan todennäkösesti vast 21-vuotiaana ylioppilaaks (nyt mä oon 19-v.). Mä kuitenin uskon täst viel nousevani ja pääseväni elämäs eteenpäin, nykyään yritän jopa olla sosiaalisempikin, vaikken koulussa hirveesti toisille juttelekaan. Perusluonteeltani mä oon kuitenki ihan vilkas ja sosiaalinen, mikä tulee esiin lähinnä lähipiirin kans. Koulussa mä oon kuitenin hyvin pärjänny.
Homoudesta viel sen verran, et mäkään en oo viel täysin tullu ulos kaapist; vain parille tyypille oon itestäni kertonu. Mä olin 17, ku ekan kerran myönsin itelleni, mikä mä oon ja sillon mä myös sen kerroin yhelle tyypille, joka otti sen ihan hyvin. Tost kaapist ulos tulemisest ei kannatta ottaa mitään paineita, tuut ulos kaapista sit, ku sust tuntuu, et oot siihen valmis tai oot tulematta, ei se oo niin tärkeetä. Kyl seurustelu onnistuu myös niin, et sitä ei tarvi kaikille kuuluttaa.
Mun mielestä sä et viel mitenkään toivoton tapaus, vaik sä et ookaan viel 21-v. seurustellu. Varmaan on paljonki sellasii, jotka ei oo viel seurustellu. Mä ite oon 19-v. enkä oo koskaan seurustellu. Mä uskon, et säkin löydät itelles sen oikeen, ku kärsivällisesti vaan ootat.
En tiedä, osaaks mä kirjottaa mitään, mist on apuu, mut sä vaikutat ihan fiksulta tyypiltä, joten mä uskon kyl, et asiat alkaa sujuun - kuhan sä vaan hyväksyt ittes sellasena ku sä oot.
Pärjäile!:)
Tuo ystävällinen neuvo oli kuin omasta suusta. Ja aloitusposti olisi voinut myös olla oma kirjoitus.
Tulin kaapista vain huomatakseni, että kenen takia tulin kaapista, pelasikin vain peliään kanssani. Siitä on yli 3 vuotta. Olen perusluonteelta herkkä ja luottavainen eli siis unelmallista maaperää ihmisille, jotka haluavat hyötyä omiin tarkoitusperiintä tms.
Sen jälkeen olen yrittänyt hakea ihmissuhdetta ihmisen kanssa, jolla samat kiinnostukset ja intressit. Ei löydy. Jos edes hieman sinnepäin, niin sitten ulkonäkö on toiselle esteenä. Suomi on vaan liian pieni maa ja tosiaan skene on raadollinen... Välillä tullut tuntemus, että onko ainoa täyspäinen homo tässä maassa, mutta tätä ketjua lukiessaan sentään helpottunut, ettei sentään.
En minäkään mikään pyhimys ole. Myönnän, että tuo tapahtunut aiheutti mielenterveyden järkkymistä ja päihderiippuvuus(pilven poltto) karkasi käsistä. Välittäminen itsestä katosi täysin, kun huomasi totuuden sitä ennen vallinneen sisäisen haavemaailman sijaan.
Sen olen huomannut, että ulkomaalaisten homojen kanssa on ollut helpompi ihan vaan ystävystyä, vaikkei mitään seksuaalista vetoa olisikaan. Voisin kertoa niin monta esimerkkiä, jossa jo oma suojeluvaisto on käskenyt lopettaa yhteydenpidon moniin Suomalaismiehiin. :/