Elämäni ei ole paljon helpottunut vaikka olen koko ikäni lähestulkoon syönyt kaikenmaailman lääkkeitä. Jatkuva paniikki ja itsensätarkkailu tekevät elämästäni helvettiä. Eilen en uskaltanut edes ulos mennä. Ajattelen heti että jos joku naapuri tulee vastaan tms..välttelen ihmisiä, kaikkea. Työelämään musta ei taida olla enään. Olen niin väsynyt tähän enkä edes ole kuin 30v. tätäkö on loppuelämäni? VITUTTAA!!
yhtä helvettiä
surutar06
361019
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Mua kans vituttaa tänään luonnottoman paljon, kun elämä menny aina ihan päin helvettiä ja just kun näyttäis paremmalle niin iskeny aivan järjetön ja ylitsepääsemätön VÄSYMYS !
Ikää 31 vuotta ja sairastelua takana viime vuodet, niin psyykkistä kun fyysistäkin, ja nyt kun luulin ns. parantuneeni työ/opiskelukykyiseksi niin makaankin sängyssä puolikuolleena ! Maanantaina lääkärille josko vaikka syy löytyisi...epäilen, koska ei varaa yksityiselle ja terveyskeskuksessa saan luultavasti ohjeen lenkkeillä ja nukkua!
Tajusin, että jotain on pahasti vialla, kun olin tossa pari päivää sitten työhaastattelussa ja meinasin nukahtaa siihen tuolille ja sain tosiaan skarpata vastauksia ja pidätellä haukotuksia...että näin täällä !
Ps. Piti tänään lähteä kaupungille, mutta en jaksanu raahautua suihkuun asti ...ja nyt sitten harmittaa kun kaapit tyhjinä ja viikonloppu edessä :( On tää kans elämä !
en tiedä mutta nuo lääkkeet on tehny musta kuin koneen, niiden pitäis auttaa mutta tuskanen on olo vaan päivästä toiseen. Vein just roskapussin ja sekin oli helvetin vaikeaa, mutta pakko oli viedä.
Sinun pitää oppia ajattelemaan toisenlaisia ajatuksia. Parasta on kumminkin terveen kehon synnyttämä hyvän olon tunne. Lääkkeet voivat olla haittana tässä. Saattaa olla, että jokin lääkkeesi aiheuttaa tuskaista oloa.
Terveellinen liikunta voi poistaa tuskaisuuden tunteen.
Tuli vaan mieleeni kun luin tarinaasi, että onko sinulla kilpirauhasen vajaatoimintaa, noi oireet oli minullakin ja syy löytyi kilpirauhasesta!
Kannattaisi ainakin tutkituttaa itsensä, olisi pois sitten se asia!
Jaksamista ja kaikkea hyvää sinulle.
monella muullakin!, ei vaan saa antaa pelolle valtaa, vaan voittaa se!
Tänäänkin kävin mattoja hakkaamassa, siinä oli sellainen pelko myös jotta ihmiset kahtoo ikkunoista, kun mattoteli on keskellä, ja kerrostaloja ympärillä, niin ei tiedä oikein miten siinä olisi!
--tajuan kyllä jotta tuskinpa sieltä nyt kukaan minua seuraa!
itse olen 31v, tuntuu kyllä kurjalta, että pääsekö tästä koskaan,
syön kanssa lääkkeitä, auttaahan ne jonkinverran!
samat on oireet. sitten tuo että mulla pitää olla päivälläkin verhot kiinni, rupeaa ahdistamaan jos näkyy ulos. lääkitys on cymbalta 60mg lyrica 75mg ketipinor 100mg, tarv. opamox ja tenox....
YHTÄ HELVETTIÄ. tupakillekin kun meen tarkistan ettei ketään näy ja lähen heti pois jos joku tulee...nyt olenkin alkanut liesarin alla polttelemaan....
samat on oireet. sitten tuo että mulla pitää olla päivälläkin verhot kiinni, rupeaa ahdistamaan jos näkyy ulos. lääkitys on cymbalta 60mg lyrica 75mg ketipinor 100mg, tarv. opamox ja tenox....
YHTÄ HELVETTIÄ. tupakillekin kun meen tarkistan ettei ketään näy ja lähen heti pois jos joku tulee...nyt olenkin alkanut liesarin alla polttelemaan....
yksi neuvo on se, jonka varmaan tiedätkin, jotta jos alat välttelemään ahdistavia tilanteita, niin kynnys mennä niihin vain kasvaa, ja jos menet vaikka ahdistaa, kynnys matalenee!
-aloita kevyesti, avaa verhot!, ja vaikka kuinka ahdistaa kestät sen, ja siitä sitten eteenpäin!
kyllä se ahdistus, pelko siitä ajanmittaan laimenee!, jos niihin tohtii vain mennä!
kun ei se aina mene noin. ei todellakaan.
mulla ei ole koskaan kynnys tullut matalemmaksi vaikka olen tilanteisiin mennyt. olen huomannut, ettei tilanteet onnistu enkä siis saa onnistumisentunteita, joten kynnys noussut, aina.
siedätyshoito on hyvä juttu mutta se täytyy todella tehdä varoen eikä se yleensä onnistu yksin. terapia voisi auttaa. minä en pääse sinnekään monien syiden vuoksi.
psyk. lääkäri sanoi minulle kun kerroin tapaukseni että koita ottaa asia huumorilla, mene vaatekauppaan ja kassalle ja sano että saisinko hampurilaisen:D EN OLE NÄIN TEHNYT KYLLÄ TODELLAKAAN! kahjona olis pitäny. mikähän tässäkin neuvossa oli takana. TÖKERÖÄ.
En tiedä mutta yksi noissa verhojen avaamisessa on takana myös sellinen kun olen joutunut tirkistelyn kohteeksi. mutta on kai yleisestikin sellanen tunne että joku tarkkailee, aivan sama kun avaan ulko-oven , tulee tunne että joku vahtaa jossakin.
näköjää en oo ainut jolla on tälläisiä tuntemukia. en edes voi mennä lääkärille kun pelottaa ja ahdistaa. pimeys ei mua ahdista nii paljon. onneks kohta tulee talvi ja on pimeetä
olla taustalla jotain hylkäämiskokemuksia. Ne voi sairastuttaa jo hyvinkin nuorena katkeruuteen. On moitittu, jätetty syrjään jne.
Jeesus voi antaa voiman anteeksiantoon.
Yritä olla ihmisten parissa, vaikka se on vaikeeta. Siis älä jätä asioita tekemättä siksi että joudut menemään ihmisten ilmoille.
On tosta mahdollista toipua työkykyseksi.
Miten ihmeessä Jeesus liittyy tähän???
Itse olen ateisti. Ei kiitos Jeesukselle.
Eiköhän me olla YRITETTY olla ihmisten parissa!
Luuletko ettei yritetä?? Yritetty on mutta ahdistus estää! Järkyttävä ahdistus!
Kyseessä ei ole yrityksen puute todellakaan.
Tässä tulee kylläkin menetettyä iso osa elämästä, jää todella asioita tekemättä.
Sori vaan mutta pisti ärsyttään viestis, tuli tunne ettet tiedä jännityksestä (sairaalloisesta) yhtään mitään!
Mulla niin vaikea tämä, että tähän liittyy välttäytymiskäytöstä... koska en pysty tekemään jotain! Oireiden vuoksi! Psyykkisten ja fyysisten oireiden.
Olen yrittänyt, vuosia yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt. EI AUTA.
Ilmeisesti omat ajatuksesi kiusaavat sinua. Sinun ajatuksesi laukkaavat hallitsemattomina.
Sinun pitäisi keskittyä oman kehosi antamaan hyvän olon tunteeseen. Saattaa kyllä olla, että monet lääkkeesi häiritsevät tätä oman kehosi tuntemista. Kuitenkin terveellä ihmisellä on hyvä olla kun vain löhöttää. Vieläkin parempaa on monet aktiiviset harjoitukset. Tee kehollasi kaikkea mistä saat mielihyvää. En tarkoita nautintoja vaan terveyttä.
Jeesuskin voisi olla aivan hyvää seuraa. Uskonnollisuus sisältää paljon positiivista ajattelua.
En kärsi mistään ajatusten laukkauksesta muulloin kuin kovassa paniikkikohtauksessa.
En käytä lääkkeitä koska eivät auta.
En ole terve.
En koe mielihyvää kuten terveet.
Liikun, enkä saa siitä mielihyvää.
Jeesus ei kiinnosta pätkääkään, olen ateisti, enkä usko Jeesukseen.
On se joidenkin vaikea älytä, ettei jeesus toisia kiinnosta,eikä uskonnollisuus.
Kuten kahvin/kofeiinin ja tupakan käyttöä, ne voivat todella pahentaa tilannetta, ja liian pitkät ruokailuvälit jotain 2,5- 3h välein pitää syödä perusaterian lisäksi.
Käytä Keijua missä on Omega-3:sta ja kuuntele paljon musiikkia lisäksi, varsinkin ennen nukahtamista, sekä tarkista lääkitys jos joku niistä vaikka pahentaa tilannetta. Psykosomaattisiin oireisiin auttaa peruslääkityksen lisäksi 100 mg aspiriinipilleri, voi ottaa ilman nestettä tarvittaessa.
Parastasi toivoen
Aspiriini mitään auta!
Ei sellaset voi ymmärtää joilla ei ole tällaista ikinä ollut, hyvä jos kaupassa pystyy olemaan ja käymään, silloinkin mietin kokoajan että mitähän tuokin ajattelee musta, olenko kummallinen jne!!! Se on totta että moittimista oon joutunu paljon kuuntelemaan, enkä ole missään ikinä onnistunut. Koulut jäi kesken ja työt ,juuri tämän vittumaisen olotilan takia. Ei auta vaikka kuinka yrittää olla ja tehdä asioita että hetken saisi muuta ajateltavaa. Toivotonta.
Musiikki on siitä ihmeellinen, että itselläni on musiikkia laidasta laitaan.
Ainoastaan oopperat eivät kuulu kokoelmiini.
Tänään saatan kuunnella jotain räväkkää musiikkia ja huomenna toista, eli mieliala ratkaisee musiikin, mitä ainakin itse kuuntelen.
Musiikin kuuntelu on tietääkseni myös eräs terapia muoto.
Siihen liittäisin vielä lukemisen.
Hyvä kirja saa pahat ajatukset takaalalle ja mieli on paljon virkeämpi lukuhetken jälkeen.
Liikunnassa pitää muistaa, että kuuntelee omaa kehoaan.
Jos liikkuu liian kovaa, niin loppupäivä menee syödessä ja juodessa, kun vaan heikottaa jatkuvasti.
Liikunnan tarkoitus on tuottaa mielihyvää.
Mua alkoi oikeasti naurattaa tää ketju ihan hillittömästi, kun kuvittelin, että kaikki meidät sosiaalisesti estyneet persoonat laitettais samaan huoneeseen... Minkälainen fiilis siellä olisi?
Onkohan tämä mielikuva muista hauska?
Yritin vain piristää...
Olen kärsinyt aikuisiällä sosiaalisista peloista. Pystyin opiskelemaan mutten pysty työllistymään oman alan ammattiin, kun ihmisten ilmoilla liikkuminen ahdistaa aika tavalla. Sitä ajattelee koko ajan, että itsessä on jotakin vikaa.
Välillä on niitä hyviäkin hetkiä. Ja joskus jonkun kaverin kanssa voi tehdä tai jutella jotain tosi tyhmää ja sen ottaa ihan huumorilla. Mutta sitten yksin kulkiessa sitä vaan tarkkailee itseä ja ajattelee, että muut kattoo ja arvostelee.
Luulen, että sillä on jotain tekemistä lapsuudenkin kanssa. Mun vanhemmat on aina arvostellu muita ihmisiä. Kertonu, mitä mieltä kenestäkin on. Naapurit, tutut ja vieraat ihmiset. Siitä on ehkä jäänyt sellainen pelko päälle, että koko ajan ihmiset seuraa ja arvostelee...
ei saa sellaista sielunrauhaa. Kaupassa pystyn käymään mutta onhan se aika rajoittavaa, jos ei voi harjottaa omaa ammattiaan...
Välillä tulee just sellanen epätodellinen olo, haluaa vain hävitä. Itsensä tarkkailu on yksi maanpäällisen helvetin pahimmista muodoista. Se, ettei saa edes itseltään rauhaa...
varmaan miettisin miten istun siinä huoneessa.
Ite luulen ettei mua sellasessa tilanteessa ahistas yhtään. :D
Jotenki se, ainaki mulla aiheuttaa tän jännityksen, paniikkihäiriön ja kaupassakäynnin vaikeuden yms yms. et pidän muita jotenkin"normaalimpina"ku ite oon. Tunnen oloni joksikin kummajaiseksi ku ulkona kävelen. :( vaikka ulkoisesti oon niinku kuka tahansa. Jotain traumoja itelläki.
Kahdesti on koulut jääny kesken..muutaman kuukauden oon saanu sinniteltyä ja sitte alkaa sairastelut, kauhia väsymys ja ei vaan jaksa.
Tällä hetkellä jännittää suunnattomasti, kun huomenna pitäis taas lähtiä opiskelemaan...!Ensin meinasin perua koko homman, mut tiiän et se ois mun loppu jos viel jäisin sisälle makaamaan. Ei se sillä lailla ainakaan parane.
Alotin totuttelun sillä, et siivosin, joka kummasti piristää, sain jopa roskat vietyä ulos. Nyt yritän sit pitää tätä samaa tunnetta päällä, ettei huomenna alkas NIIIN suunnattomasti ahistaan.
En ite käytä lääkkeitä kyseiseen ongelmaan. Itseasiassa vasta harkitsin asiaa, mut tuskin niistä ois apua. Paras keino poistaa jänitystä on just pakottaa tekemään ihtesä semmosia asioita jotka ahistaa suunnattomasti. Vaikka KUINKA vaikiaa ois. Ajatella vaikka, et ei ne asiat istumalla kummene. Mulla tuo on auttanu hetkeks. Hankalinta on pitää se ajatus kun väsymys iskee, eikä vain kiinnosta mikään.
Ite oon täällä pari päivää vaan itkeny ku on ahistanu niin suunnatomasti tää kouluhomma..inhoan varsinkin puhelimella soittamista yli kaiken ja kun tänään piti kyseiseen kouluun soittaa. Istuin vain tuos aamulla kännykkä käes, ja mietin mitä sanosin yms. Lopulta vaan raakasti painoin sitä vihreää luuria ja sain sanottua asiani, vaikka vaikeaa se oli. Ainoa lääke tähän on vaan siedätyshoito, ei tähän mikään muu auta..Ajatella et mitä useammin itsensä pistää ahistaviin tilanteisiin, sen helpompaa se on jatkossa. Aina se ahistus iskee aika ajoin, mutta kai senki kans on vaan pakko opetella elämään. Itsestä se on lopulta kiinni kuinka paljon sille antaa valtaa. Miettikää vaikka ulkona liikkuessa, et moni vastaantulija saattaa potea samaa, kuin te...ja jännittää, kun SINÄ kävelet vastaan. Monesti auttaa mua tämmöne. Mielessä vaan toistaa asioita niin kauan et on saanu itsensä pihalle ja ihmisten ilmoille. Aloittaa vaikka istumalla kuistilla"ihmisten nähtävillä"ja siitä sit pikkuhiljaa pakottaa itsensä kauemmas, vaikka esim:kauppaan.
Voi sanoa et ite oon suunnattoman ylpeä itestäni jos nyt saan ihteni pysymään tuolla koulussa ees vähän pitempään. Se onnistumisen tunnekin lopulta vähentää ahdistusta. Koitetaan sinnitellä :)
pitäisi olla hoitoa tarjottavana. Onhan se hullua, jos sairaus invalidisoi ihmisen, eikä sitä kumminkaan hoideta. Tuollainen lienee kuitenkin hoidettava asia.
Yleensä jokaisella on jotain ollut joskus, mikä on jännittänyt. Ihmisen kasvaessa se asiat jäävät pois ja unohtuvat.
Saattaa muuten olla niinkin, että tämä on suomalainen ongelma. Minusta tuntuu, että muualla maailmassa ollaan vapaantuneimpia.
Näiden jännittäjien pitäisi matkustella ainakin vieraille seuduille tai mieluummin ulkomaille. Jos on yksin ulkomailla, niin vieläkö sitten jännittää, kun ei tunne ketään?
Tämä olisi siis ehdotus hoidoksi. Jotain hoitoa pitäisi kumminkin sairaille tarjota.
Pelkkä pillerien tarjoaminen ei ole hyvää hoitoa.
Vielä D-vitamiinia ja foolihappoa, apteekista saa niitä, jos olisi vaikka niden vajausta ja käy vaikka tohtori Tolosen sivuilla lukemassa mitä hän sanoo D-vitamiinin puutteesta ja paniikkihäiriöstä. Kaikki keskushermostoa stimuloivat aineet saavat mantelitumakkeen reagoimaan pelkoon/ahdistukseen ja jännittämiseen joko myönteiseen tai negatiiviseen suuntaa, mieti mitä aineita käytät.
Ei auta.
auta!!!!
Minulla on vahva usko, että joku apu puree, kunhan vaan löytäisit sen
auta vittujakaan! Turhaa lässytystä kun päässä pyörii ne samat ajatukset, EI AUTA VAIKKA KUINKA JOKU LÄSSYTTÄIS ET OOT HYVÄ TYYPPI!
ei niinku mullakaa lääkkeet auta mitään. en käytä lääkkeitä enää ollenkaan. jos tulee mulle sellanen olo et ihmiset tuijottaa niin ajattelen vaan mielessäni että taidanpa olla hyvännäköinen tänään.. en aio kuule sosiaalisen pelon pilata mun elämääni joten niskasta kiinni vaan kaikki ja menkää sellasiin tilanteisiin mihin ette ikinä ennen uskoltanut mennä. mäkin enne aina odotin kauppahyllyn takana "et menis toi pitkä jonokin jo nyt, en mä tohon voi mennä kun kaikki kattoo"mut nyt vaan meen jonoon, vaikka hikoiluttaakin vielä, niin ei jännitä enää niin paljon kun hakeutuu vaan ahdistaviin tilanteisiin se auttaa parhaiten. oon onnistunut myös saaman itselleni työpaikan vaikka ennen en edes uskoltanut soittaa minnekään.
En uskalla aina ees vastata puhelimeenkaan ja soittaminenkin on välistä tuskaa, pelkään että kuulostan omituiselta jos rupean änkyttämään ja muuta. Monesti olen lähettänyt tekstiviestin sitten jälkeenpäin kun joku on soittanut enkä ole vastannut että "olin jossakin, esimerkiksi vessassa tms".
Loppu siihen ku aattelin et ihan sama, mitä se haittaa vaikka nolaisin ihteni. Yks päivä oli yksinkertasesti PAKKO vaan soittaa. Eikä kukaan sitä ois voinu tehä mun puolesta. Kyllä se sit muutaman puhelun jälkee alkaa sujumaan. Vieläki mietin tarkkaan et mitä sanon, etten vaan ala sit änkyttää tai mitään siin puhelimes, mut jotenki semmone rento asenne nuihin vähentää sitä ahdistustaki. Viel viikko sitte, olin siinä tilanteessa, kuin sinä ja siitä suosta nousemiseenki meni useampi vuosi. Nyt päätin, et se loppuu nyt! Se on loppujen lopuks itestä kiinni, pitää vaan päättää tehä asioita vaikka tuntus et mielummin hyppäis järveen. Ei niitä kuitenkaan loputtomiin voi lykätä. Nyt oon koulus ja välil ahdistaa kunnollakin, mut siirrän heti ne ajatukset syrjään, ja aattelen et mikä ois pahinta mikä siinä tilantees vois käydä. Sekö että pyörryn, alan änkyttää vai mitä.. Noh..jotku ehkä saa siitä huvia joksiki aikaa mutta jos opettelee nauraa itellensä ni ei sekään sit lopulta oo niin paha asia. Lopulta ei tartte enää stressata. Elämäni on nyt ihan erilaista kuin ennen, juttelen ihmisille vaikka välillä tuntuu et alan änkyttää tai jotain, mut siinä vaiheessa peitän sen asian vain huumorilla. Hymy auttaa joka tilanteeseen. Ei näytä niin nololta jos uskaltaa hymyillä omille mokilleen. :)
En ite alkanu lääkkeitä käyttään vaik tarvetta ois ollu, ku ei ne sitä perimmäistä syytä mielestäni poista. Omassa päässä tuo jännitys on, ja sieltä sen saa vain ite pois. Mua on neuvottu lukuisia kertoja mut en oo jaksanu uskoa et mikään auttas. Oli raivostuttavaa jos joku antoi yksinkertasia neuvoja näin hankalaan asiaan. Ajattelin et ei se mitään tiedä. Noh..lopulta tajusin ettei kukaan muu mua tässä voi auttaa, et turha ees toivoa. Alussa se oli pelottavaa ja raivostuttavaa, mutta lopulta"alistuin"ja tein päätöksen jota en oo katunu. Päätin vain uskaltaa. Elämäni vaikein päätös, joo. Mutta kuka väitti et elämä ois helppoa..?
Nykyään jos puhelin esim. soi..Meinaan jättää vastaamatta, mut pakotan ihteni vastaamaan. Vaikka mikä ois. Jatkuvaa taisteluahan tää näi alussa on, mut ajan myötä siihen tottuu toivon mukaan, kunhan pitää huolen ettei kertaakaan jätä tekemättä jotain ahdistuksen vuoksi. Se on niinku paha tapa, josta pitää päästä eroon. Niinku riippuvuus. Ne ahdistavat ajatukset siis. Mut tahdonvoimalla saa ihmeitä aikaan. Toivottavasti tästä oli apua. :)
Joku tuolla sanoi, ettei mikään tunnu miltään. Sama oli ja on tääl..mutta luulen, että kun tässä saa sisältöä elämään tuon jännittämisen sijaan alkaa elämäkin tuntua elämältä pikkuhiljaa. :)
Joko sanoin et mulla on kaks koulua jääny kesken tän ahdistuksen takia..Tää on niinku oravanpyörä josta on vaa pakko uskaltaa hypätä pois vaikka vauhti pelottas. Radikaali elämänmuutos (kuten jonkun läheisen kuolema yms.) monesti saa ajattelemaan ihan uudella kantilla asioita. Itellä kävi näin. Tajus et elämässä on paljon suurempiaki murheita ku miltä näyttää muiden silmissä. Elän nykyään itseäni varten enkä miellyttääkseni muita. Jos muut pitää outona ni aina parempi. Erilaisuus on vain rikkaus. :) Oon pistäny useita viestejä tänne, koska tiiän mitä tää voi pahimmillaan olla. Ja oon nyt vihdoin löytäny ulospääsyn (joka on viel pitkän ja kivikkoisen ryteikön takana) . Kenenkään ei pitäs kärsiä niin helvetillisestä asiasta ku mitä tää on. Tsemppiä kaikille! Te kyllä pystytte siihen :D
Itse olen päässyt vapaaksi ihmispelosta ja ahdistuksesta miltei kokonaan, en enää välttele ihmisjoukkoja enkä edes esiintymistilanteita, ja se on valtava ihme se, kun ajatellaan mistä lähtökohdista tähän on päästy.
Mutta tiedän miltä teistä tuntuu,opiskeluajat oli mulle tosi vaikeita, silloin jäin pois tunneilta ja opinnot meni miten meni... koska en uskaltanut olla luokassa jossa oli paljon muita oppilaita, pelkäsin niin että sain paniikkihäiriön ja olo oli ihan hirveä, tuntui että kuolen.
Lääkkeet auttoi sen verran että sain koulun joten kuten loppuun, paljojen poissaolojen kera.
Nyt en käytä enää mitään lääkkeitä, en tarvitse.
Minua auttoi, vaikka tiedän että monet teistä eivät tätä hyväksy/ymmärrä, se
kun kohtasin jonkun joka rakastaa minua sellaisena hölmönä kuin olen, epäonnistuneena, hylättynä.
Tulin uskoon puoli vahingossa, eli menin hengelliseen tilaisuuteen ja siellä koin miten Isä otti minut syliin ja rakasti.
En epäile enää Jeesuksen olemassa oloa, koska hän kosketti minua ja otti ahdistukseni pois.
Anteeksi että ärsytän ateisteja Jeesus-jutulla, mutta minun kokemustani ei voi väittää valheeksi, sen verran pahoista kuormista esirukoustilanteessa eroon pääsin ... ihmispelosta , hylkäämisestä , paniikkihäiriöstä, pelkotiloista ( jotka johtuivat siitä että minut on yritetty nuorena tyttönä kerran tappaa ja vain ihme sai minut silloin jäämään henkiin ).
On mahtava tunne kun ei tarvitse pelätä enää mitään, minulla on rauha ja tunne että vaikka kaikki ihmiset maailmassa näkisivät minut vain surkeana idioottina, Isä rakastaa minua ehdoitta ,ikuisesti , enkä enää ole riippuvainen ihmisten arvostuksesta.
Olen mikä olen.
Tiedän että olen monissa asioissa lahjaton , rahaton, en mikään kaunotar, en ole mitään tämän maailman silmissä... mutta olen Isän rakas tyttö ja se riittää minulle .
Ja kaikkein parasta on tietää, että ei mun tarvitse tässä maailmassa ollakkaan " kotonani", jos täällä onkin vaikeaa, se jää kerran taa.
" Mun koti ei oo täällä" niinkuin laulu sanoo....
Mun koti on Isän luona, jonne kerran menen ( enkä todellakaan omilla ansioilla,sen kyllä tiedän, vaan ainoastaan armosta ) ja saan siellä heittää pois loputkin näistä tämän maailman taakoista.
"ylireagointi" - harmittomalla tavalla - voisi auttaa, eli tekisikin vaikka keskellä kirkonkylää jotain sellaista, jota itsetarkkailu ei sallisi tehdä. Voisi vaikka aloittaa silittelemällä vastaantulevia koiria ja vaihtamalla pari sanaa taluttajien kanssa, vaikka ihan hömelöitä juttuja. Sitten voisi nuuhkia kukkasia ja painaa selkänsä puun runkoa vasten tai katsella pitkään pilvien liikettä taivaalla. Voisi myös hymyillä vaikka kymmenelle seuraavalle vastaantulijalle. Mitä muuta keksisit? Jumala hyväksyy erilaiset ihmiset (syntiä ei toki) ja haluaakin meidän rikastuttavan erilaisilla lahjoillamme maailmaa.
Ootko miettinyt sitä että mikä siinä naapurissa tai ihmisissä yleensä on niin kauheaa jos ne tulee sinua vastaan? Mitä pelkäät ihmisten sinussa näkevän? Jotain mokaamisen pelkoako? Jokin perimmäinen syy siellä pitää olla.
Yleensä kun näitä selvittelee itselleen niin saattapi jopa hieman helpottaa.
Kärsin siis näistä itsekin mutta nykyisin osaan jopa nauraa itselleni kun huomaan esim kassa jonossa tutut jännityksen oireet ja pienen tärinän että - aha taas mennään. Mutta tämä on niiiiin yleistä ihmisillä. Harrastan myös musiikkia ja soittamista ja tietysti jännitys ja panikointi on pilannut ainakin omasta mielestä esityksiä mutta olen sen hyväksynyt koska se on osa minua ja juuri tämä asian hyväksyminen on auttanut todella paljon. Se että vetäytyy ja vetäytyy piiloon ei oo hyvä. Sanoohan sen jo järkikin.
Rohkeasti vaan liikkeelle.