Rikkinäisiä

Tää on väärä palsta tälle, mutta en halua mennä kirjoittamaan tonne oikeille palstoille. On pakko saada purkaa vaan johonkin vähän. Mun avomiehen sisko kuoli onnettomuudessa vuosia sitten ja se on jättänyt jäljet häneen ja traumatisoinnut. Meillä on ollut pieniä parisuhdeongelmia, sellainen tietynlainen käyttäytyminen mistä hän ei pääse eroon ja mä en tunne niinä hetkinä itseäni kovin rakastetuksi. Olen vaativa ja jollekin toiselle se olisi ehkä pieni asia, mutta mulle on tosi tärkeää jotkut asiat. Ja kun hirveästi ihmisten käyttäytymiseen liittyy ne traumaattiset hetket ja niin tähänkin. Hän on nyt sanonut, että tahtoo purkaa ja käsitellä niitä asioita, jotta voi avata tunnelukkoja ja kohdella mua paremmin siinä yhdessä asiassa. Että minun vuokseni käsittelee ja avaa sen trauman johon liittyvät tunteet on sulkenut pois kestääkseen aikaisemmin. Hän sanoo, että mun kanssa voi puhua siitä asiasta ja yhdessä voidaan käsitellä. Mua pelottaa ihan kauheasti. Pelkään suunnattomasti sitä, että kun se avataan, sieltä tulee sellainen vyöry, että en pysty auttamaan. Jos se romahduttaa. Kun kerran avattiin niitä tunteita siten, että käytiin yhdessä haudalla, mitä hän ei ollut tehnyt, niin minusta se sai aikaan jonkinlaista romahdusta. Meillä oli silloin paljon ongelmia ja riideltiin koko ajan, että sekin varmaan vaikutti. Ja pelkään sitä, että en osaa mitenkään auttaa. Eikä edes voi auttaa mitenkään, mutta pelkään etten osaa tukea tarpeeksi. Kun hän kertoi minulle siitä päivästä kun se tapahtui, itkin vaan eikä se itku loppunut millään ja hän joutui lohduttamaan minua. Haluaisin niin pystyä auttamaan ja tuntuu pahalta, kun en pysty siihen eikä kukaan pysty. Ja pelkään etten osaa lohduttaa, että vaan itken. Ja en osaa kontrolloida tunteitani ja sanon kaiken mitä tunnen, pelkään sitäkin että kun toinen on avannut niitä tunteitaan, niin suutun jostain asiaan liittymättömästä ja olen inhottava. En heti, mutta ehkä vaikka seuraavana päivänä. Vaikka tästäkin asiasta ollaan puhuttu huutamallakin. Olen joskus suuttuneena ladellut, että eikö hän tajua ettei se tapahtunut ole hänen vikaansa ja millaset asiat tuollaisiin asioihin vaikuttaa aika kylmällä äänensävyllä. Ja sitten hän huusi takaisin, että nyt istu tässä pehmeämmässä tuolissa, ota lämmin viltti! Tiedän, että me pystytään juttelemaan asioista kyllä. Tuntuu vaan vähän riittämättömältä. Varmaan senkin takia on kauhea huoli toisesta kun se haluaa tehdä tuollaista vaikeaa ja satuttavaa meidän suhteen vuoksi. Vaikka minulle on tärkeää se, että jos se auttaa niiden asioiden sisällä olemista, ei se muuttaako se jotain hänen käyttäytymisessään.
Se vaan niin huolettaa, että en varmaan pysty olemaan jatkuvasti tukeva ja kiltti, kun en vaan näin läheisessä kanssakäymisessä pysty pitämään mitään tunteita sisällä. Jos ei pidä hyviä, ei voi pitää negatiivisiakaan. Ja tiedän, että töksäytän välillä asioita. Sanon sillä tavalla, että tuo ei riitä, olit liian huono mua kohtaan. Ja hän ottaa sellaisen aina ihan mielettömän raskaasti. Enkä aina ehkä ymmärrä tarpeeksi, että se tuntuu hänestä pahalta ja ihmiset tarvitsevat erilaisia lähestymistapoja koska ovat erilaisia. Kun itse ehkä koen sen taas vähemmän raskaana ja sellaisena töksäyttämisenä ettei ole mitään pelkoa hylkäämisestä tms. Kun olen vaikka huutanut että älä tee tuollaista mulle, en jaksa tuollaista käyttäytymistä ja jatkanut, että olisit voinut pyytää heti anteeksi, heti aloittaa keskustelun oma-aloitteisesti ja olla leikkimättä tietämätöntä. Seuraavan kerran tee niin. Mä en vaan osaa kunnolla kontrolloida tunteiden ilmaisua ja sitä kautta tuota asiaa. Ehkä mun pitäisi laittaa se selittämään että oikeasti ymmärrän miltä se tuntuu siitä kun sanon tuolla tavalla, kun ilmeisesti tuntuu pahalta. Luulen että silloin ymmärrän, jos pystyn tuntemaan jotain siitä oikeasti. Mua hävettää useasti se miten sitä kohtelen. Sen mielestä mussa ei ole vikaa vikaa. Tuntuu, että olen jotenkin manipuloinnut sen ajattelemaan niin, mutta kai se suurimman osan ajasta oikeasti ajattelee niin. Joskus pelkään todella paljon sitä, että olen vain niin pahaksi sille. Vaikka se sanoo itse muuta. Kun kaikki on vuoristoratamaista. Se itse kokee itsensä liian tasaiseksi, niin kai se jossain määrin pitää siitä, että tapahtuu. Minä taas haluaisin enemmän sitä tasaisuutta tunteissa ja sellaista. Sen kanssa sitä onkin, mutta ei tätä ehkä silti voi tasaiseksi kyydiksi kutsua. Pelkään, että se syö siltä energiaa. Joskus se sanoi ettei tapaile kavereitaan enää oikein, koska minä vien siltä kaiken energian. :D
Mutta en tiedä. Ei tämä ehkä ole niin hyväksi. Me ollaan välillä molemmat vuorotellen tappamassa itsejämme. Viime viikolla sain sellaisen hetken aikaan että molemmat oltiin siinä tilassa ja lopulta vaan itkin ja kaoin ja yritin lähteä. Se sanoi, että me lähdetään nyt ajelulle ja ajettiin toiselle puolelle kaupunkia ja mentiin kuutamouinnille. Silmistä valui koko matkan kyyneliä, monestakin syystä. Sitten ajeltiin etsimässä auki olevaa grillikiskaa ja haettiin