juu elikkäs.. oon "viihtyny" näillä sivuilla paljon ja lukenu kaikkien kokemuksii miten suhtautuu syömishäiriöön. ja oon kyl nyt siinä lopputuloksessa(kestipäkauantajuta) että se todellakin on sairaus jonka kanssa ei voi elää onnellisena. jotkut pro anat jotka lopulta saa anoreksian toivookin sen pois ja se on vaikeampaa kun se saaminen. ihminen muuttuu ja myös mielipiteet toivottavasti terveeseen suuntaan parissa vuodessa. olitpa ylipainoinen tai et kysy itseltäsi miksi haluat laihtua? terveydentakia?. voit kirjoittaa ylös että miksi olisit laihempana onnellisempi ja mikset normaalipainoisena. mieti sitten miten luonnollista tämä on.
no tuossa tuli jonkinlainen alkuteksti :D. no nyt itsestäni. oon 17v 168/56(laitoin nyt nuoki ku varmana kiinnostaa). minunkin painoni pomppii paljon ja tällä pituudella olen ollut 66kg ja 53kg väliltä. kun olin 66kg istuin vain koneella ja söin keksiä ja mietin että "äää pitää laihtuu" ja häpeen niitä kuvii joissa oon kun en ole edukseni.. noh tämä loppui kun jouduin osasto70lle masennuksen takii ja elämäntyylini.. 15v join paljon ja elämäntyylini oli hieman itsetuhoinen, jätkät käytti mua hyväksi sairailla tavoilla mutten välittänyt silloin.. vasta sitten kun nykyinen poikaystäväni huomasin ettei mulla ole kaikki kunnossa halusi auttaa minua.. hänen takia halusin parantua mutten vielä itseni. silloin minulla ei vissii ollu mitään shta kun en kiinnittänyt laihduttamiseen mitään vaikka paino ahdisti. no osastolla laihduin viikossa 3kiloa. tulin hirveän iloiseks ku huomasin että olin laihtunut!!! se tunne oli mahtava silloin. no osastolta jouduin perhekotiin ja ja laihduin siellä 60äkkii kun ruokahalumeni ja rupesin oksentamaan tahallisesti. otin jopa oman puntarin sinne. tälläelämän tyylillä laihduin 53kiloon ja tuli pkssa tappeluita mun syömisestä. se oli vähän kuin protesti niitä vastaan. en nähnyt itseäni missään vaiheessa lihavana vaan tykkäsin kropastani. halusin näyttää että en voi hyvin. 8kk jälkeen pääsin kotia ja paino nousi 60kg. se taas ei tuntunut kivalta.. vitutti. tällähetkellä olen 56kiloo ja tuntuu et haluun painon alemmaks.. 52kiloon. vaikka käyn terapiassa nii silti tuntuu että olen jäänyt yksin ja että kukaan ei osaa auttaa. puhuminen on vaikeaa. pelkään hirveesti et sairastun anoreksiaan :(.(ennen olin pro ana). tiedän että jos sairastun anoreksia on helvettiä ja menetän kaiken.. laihuus ei merkkaa mitään lopulta siinä ahdistuksessa. vain sillä tunteella on silloin väliä kun huomaa että laihtunut. siis että kiloja on vähentynyt ja aivan sama oletko silloin jo alipainoinen vai normipainoinen.
tulipa paljon asiaa ja toivottavasti kirjotin kaikki tärkeet asiat vaikka mielenpäällä ois lisää asiaa.
olen kahdenvaiheilla.. haluan laihtua ilman että minulle tulee anoreksia. eli hallita laihtumiseni eikä päinvastoin. sen takia en käytä puntaria tai peiliä usein vaan kiinnitän huomiota elämäntyyliini. koitan olla ajattelematta painoa mutta ikään kuin huomaamatta laihtusin ja MUUt huomaisi että en voi vieläkään hyvin. välillä tuntuu että pitäisi luovuttaa ja antaa elämä laihtumiselle mutta se ajatus ahdistaa muutenkin paljon.. haluan että ihmiset oisivat myös kiinnostuneita itsestään että onko mikään vialla vähän niin kuin ulkopuolisen silmin.
no tuossa tuli jonkinlainen alkuteksti :D. no nyt itsestäni. oon 17v 168/56(laitoin nyt nuoki ku varmana kiinnostaa). minunkin painoni pomppii paljon ja tällä pituudella olen ollut 66kg ja 53kg väliltä. kun olin 66kg istuin vain koneella ja söin keksiä ja mietin että "äää pitää laihtuu" ja häpeen niitä kuvii joissa oon kun en ole edukseni.. noh tämä loppui kun jouduin osasto70lle masennuksen takii ja elämäntyylini.. 15v join paljon ja elämäntyylini oli hieman itsetuhoinen, jätkät käytti mua hyväksi sairailla tavoilla mutten välittänyt silloin.. vasta sitten kun nykyinen poikaystäväni huomasin ettei mulla ole kaikki kunnossa halusi auttaa minua.. hänen takia halusin parantua mutten vielä itseni. silloin minulla ei vissii ollu mitään shta kun en kiinnittänyt laihduttamiseen mitään vaikka paino ahdisti. no osastolla laihduin viikossa 3kiloa. tulin hirveän iloiseks ku huomasin että olin laihtunut!!! se tunne oli mahtava silloin. no osastolta jouduin perhekotiin ja ja laihduin siellä 60äkkii kun ruokahalumeni ja rupesin oksentamaan tahallisesti. otin jopa oman puntarin sinne. tälläelämän tyylillä laihduin 53kiloon ja tuli pkssa tappeluita mun syömisestä. se oli vähän kuin protesti niitä vastaan. en nähnyt itseäni missään vaiheessa lihavana vaan tykkäsin kropastani. halusin näyttää että en voi hyvin. 8kk jälkeen pääsin kotia ja paino nousi 60kg. se taas ei tuntunut kivalta.. vitutti. tällähetkellä olen 56kiloo ja tuntuu et haluun painon alemmaks.. 52kiloon. vaikka käyn terapiassa nii silti tuntuu että olen jäänyt yksin ja että kukaan ei osaa auttaa. puhuminen on vaikeaa. pelkään hirveesti et sairastun anoreksiaan :(.(ennen olin pro ana). tiedän että jos sairastun anoreksia on helvettiä ja menetän kaiken.. laihuus ei merkkaa mitään lopulta siinä ahdistuksessa. vain sillä tunteella on silloin väliä kun huomaa että laihtunut. siis että kiloja on vähentynyt ja aivan sama oletko silloin jo alipainoinen vai normipainoinen.
tulipa paljon asiaa ja toivottavasti kirjotin kaikki tärkeet asiat vaikka mielenpäällä ois lisää asiaa.
olen kahdenvaiheilla.. haluan laihtua ilman että minulle tulee anoreksia. eli hallita laihtumiseni eikä päinvastoin. sen takia en käytä puntaria tai peiliä usein vaan kiinnitän huomiota elämäntyyliini. koitan olla ajattelematta painoa mutta ikään kuin huomaamatta laihtusin ja MUUt huomaisi että en voi vieläkään hyvin. välillä tuntuu että pitäisi luovuttaa ja antaa elämä laihtumiselle mutta se ajatus ahdistaa muutenkin paljon.. haluan että ihmiset oisivat myös kiinnostuneita itsestään että onko mikään vialla vähän niin kuin ulkopuolisen silmin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.