Vastarannalla

Kaiku joka vastaa mutta miten löytää
kaipaajansa,joka huutaa aallon väreillä
vastarantaan.
Luonto kuin ihminen - omissa
erämaissaan - toistaan tavoitellen.

Ajatuksia ajan mukaan vietäväksi kuin miten
toisiaan kohtelevat - ihminen - keskellä
maailmaa niin yksin...jos luonto ois turvanaan.

Tämän tässä runostasi tällä erää löysin
kuin Sinulle sanomaan.

Pidin tuosta "vasta-asetelmasta", jäin ideaa miettimään.. Vastaranta, vastaava kaiku, myrskykin on tavallaan vastaan, merkillinen raivopää. Itse asiassa runo toi mieleeni sen teeman joka tänään on päässäni pyörinyt: miten kaikki voikin olla niin vastaan. Jokin luonnonlaki kai, että ei helpolla pääse. Ei ihan myrskyä sentään, mutta aikamoiset aallot tänään selältä tulivat.. yritin uida aaltoja vastaan, vastarannalle kai, josta kuului huhuilua.. mieleeni tuli yrityksen mielettömyys.

Myrskyä minäkin ikävöin.
Mutta kyllä kesä sittenkin on parasta :)

tunnetta, joka tavoittaa lukijan kirpeästi.

' olen antautunut ajan vietäväksi
huudan vastarannalle
rakkaudeen kipunaa '

Niin nuo, kuin kaikki muutkin osaset runossasi
paikallaan kiehtovasti.

Pidin ja paljon !