synnytyskertomuksia

Heräsin vappuaattona klo 03.30 tunteeseen, että kuukautiset alkaa. Oli tosiaan sellainen kuukautismainen alavatsakipu. Unenpöpperössä sitten nousin ja olin menossa vessaan laittamaan sidettä, kun tajusin että ehkäpä kyse ei olekaan kuukautisista, olihan mulla menossa jo rv 42 0... ;)
Menin takaisin sänkyyn ja koetin nukahtaa, mutta särky jatkui vaan ja muuttui aika heti aaltomaiseksi: kipu alkoi pienenä jomottavana särkynä ja yltyi huippuunsa ja sitten laantui. Minulla oli ollut aiemmin viikolla (tämä siis torstai aamuyö) joitain kypsyttelykipuja ja ajattelin että ei ole kyse synnytyksen alkamisesta vaan että taas samat kypsyttelyt jatkuu ja menevät kohta ohi. Tässä vaiheessa kipu oli kuukautiskipujen luokkaa, eikä siis kovinkaan sattunut, en osannut ajatella että synnytys olisi käynnistynyt, ennenkuin mieheni heräsi siihen, kun kuulemma ähisin, puhisin ja kääntyilin sängyssä aika tasaisesti viiden minuutin välein. Mies kyseli jo, että nytkö se vauva tulee ja minä painokkaasti vastasin: Ei tämä vielä synny! Ei edes satu kipeesti, rupea takas nukkumaan vaan! Luulin, että niiden supistusten pitäis sattua enemmän ja kivun pitäis olla kokonaisvaltaisempaa, jos olisivat supistuksia. Toisaalta minulla on aina ollut tosi kivuliaat kuukautiset, liekö se sitten kasvattanut kipukynnystä sen verran, ettei kovin kipeästi sattunut.
Kuitenkin vähän ajan päästä nuo kipuaallon huiput alkoivat jo sattua melko paljon ja pyysin miestäni tuomaan pari viikkoa aiemmin ostetun jumppapallon (oli auttanut aiemmin, kun oli niitä kypsyttelykipuja). Siinä sitten olin lattialla polvillani, nojasin jumppapalloon ja heijasin itseäni puolelta toiselle. Tämä helpotti kipua ja supistusten välissä ennätin vielä torkahtaakin muutamaan otteeseen. Mies ei kuitenkaan saanut enää unenpäästä kiinni ja nousi ylös. Siinä vaiheessa alkoi kivut jo voimistua sen verran, että pyysin miestä soittamaan synnärille ja kysymään, pitäiskö meidän lähteä sinne. Arvelin kuitenkin, että käskevät vain takaisin kotiin mutta puhelimessa olikin sanottu, että pitäisi olla siellä jo, kun supistusten väli oli tässä vaiheessa 4min. Vieläkään kipu ei ollut kovin paha, tosin se aallon huippu oli jo sen verran kipeä, että odotin vaan koko ajan että se menisi pian ohi, enkä pystynyt enää oikein keskittymään muuhun kuin siihen supistukseen ja odottamaan seuraavan alkamista.
Mies tilasi taksin, auttoi mua pukeutumaan, nappasi kassin mukaan ja sitten mentiin!
Taksissa sitten kivut pahenivatkin nopeasti ja sairaalan pihalta minut piti sitten rullatuolilla kuskata saliin, kun sattui jo melkolailla. Sairaalassa oltiin puol seitsemän maissa. Kätilö tutki käsillä tunnustellen masua ja teki sitten alapäätutkimuksen ja totesi, että olin jo 7 cm auki ja jos halusin jotain kipua lievittävää niin se pitäis tehdä nyt heti, myöhemmin ei enää ennättäisi. Tässä vaiheessa sattui jo niin että pyysin epiduraalin. Mies kertoi myöhemmin, että supistuksen pahimmassa vaiheessa en enää muuta tehnyt kuin hoin vaan "aijaijaijai voivoivoivoi..!" Minut pistettiin sänkyyn odottelemaan lääkäriä, joka pistäisi epiduraalin ja sain odotellessa ottaa ilokaasua, muttei se oikein auttanut, haisi vaan pahalle. Ehkä en osannut edes hengittää kunnolla siitä maskista. Kätilö kyseli, oliko mulla mitään toiveita synnytyksen suhteen, ei mulla sen kummempia ollut. Kunhan nyt vain saataisiin vauva ulos. Nyt jälkeenpäin ajatellen haluaisin kyllä kokeilla synnytysjakkaraa, jos vielä meille toinen lapsi suodaan joskus. Niin ja tuon alapäätutkimuksen jälkeen kätilö totesi supistusten tulevan jo 2 min. välein. Eli nopeasti alkoi homma edetä. Sain epiduraalin ja kivut helpotti heti. Hankalaa sanoa nyt, miten kovaa sattui. Nyt 3,5kk jälkeen niitä kipuja ei enää muista, sen vaan muistan että kyllä se sattui kovasti. Ei kuitenkaan niin, että olisin ollut ihan valmis vetämään ranteet auki, niinkuin kaverini, joka synnytti vuotta aiemmin. Vielä epiduraalia laitettaessa mietin, että olisinko sittenkin kuitenkin kestänyt ilman lievitystä, mutta sitten tuli supistus ja tajusin, etten kestäisi...! Epiduraali rupesi vaikuttamaan ihan parissa minuutissa ja siihen loppui kivutkin, tuntui vain pientä paineen tunnetta, kun oli supistus menossa. Sitten ennätinkin lukea vähän päivän lehteä ja jutella miehen kanssa, joka oli aika hermona. Kun päästiin synnytyssaliin, hän meni kauimmaiseen nurkkaan kiikkutuoliin istumaan ja kurkki naama valkoisena vällillä lehden takaa... Voi toista! :)
Kätilö kävi aina välillä kokeilemassa, oliko edistystä alapäässä tapahtunut ja päätti sitten puhkaista kalvot, kun lapsivesi ei ollut vielä tullut. Sitä ennen katetroitiin pissa pois, kun rakko oli kuulemma käsin tunnusteltaessa aika täynnä. Kätilö ja mukana ollut harjoittelija olivat todella mukavia ja kivoja. Ennätin siinä sitten heidän kanssa vähän jutella niitä näitä kun sitten alkoi tuntua uudenlaista painetta takapuolessa. Ihan kuin kakka olisi tulossa. Merkki siitä että ponnistusvaihe oli lähestymässä.
(jatkuu)

Minä heräsin 19. päivä kesäkuuta aamuyöstä klo 2.15 outoon aaltomaiseen tunteeseen. Ajattelin että kylläpäs huippaa. Jostain kumman syystä sain päähäni että synnytys varmaan on käynnistymässä, että lähdempä pesulle. Kun pääsin kylppäriin, tuli lapsivesi. Kävin suihkussa pitämättä kiirettä. Aaltomainen "kuuma olo" tuli aika ajoin. Alussa noin 10 min välein, eikä sattunut. Tunti herättyäni tajusin, että synnytys tosiaan on käynnistymässä. Aaltomainen olo voimistui siten, että piti supistuksen aikana ottaa tukea.Tavallaan tuntui kuin jotain puristettaisiin sisälläni lyttyyn tai toisaalta revittäisiin kahtia. Tunnin kuluttua heräämisestä sanoin isännälle, että lähdetään käymään sairaalassa. Matkalla sairaalaan supistukset tulivat jo parin minuutin välein. Isäntä pukkasi pyörätuolilla sisään, itsellä ei jalat oikein enää kantaneet. Sairaalaan saavuimme noin klo 4 ja sitten hoitaja tutki minut. Sanoi, että olin auennut 4 cm.

Menin synnytyssaliin klo 4.30. Sain ilokaasua, joka ei tuntunut auttavan. Hoitaja sanoi, että kerro kun tarvit kivunlievitystä. Noin tunnin päästä kivut oli niin sietämättömiä, että pyysin saada puudutuksen. Kätilö tarkisti tilanteen ja sanoi, että on myöhästä laittaa enää mitään. Vauva oli jo niin tuloillaan. Sitten noin klo 6 lähtien käpristelin supistuksien kanssa. ne tulivat noin minuutin välein. Paras kivunlievitys oli kurkku suorana huutaminen. Ponnistusvaihe alkoi noin 7.30 ja se helpotti oloani. Ponnistusvaihe ei tuntunut enää miltään kivuliaiden supistuksien jälkeen.

Lapsi tuli ulos noin tunnin ponnistamisen jälkeen. Tunsin koko ajan lapsen liikkumisen synnytyskanavassa. Se oli oikeastaan aika huikeaa. Synnytyksen aikana oli ihan poikki ponnistamisesta ja lasta ei meinattu saada liikkeelle. Toisaalta, kun en saanut mitään puudutteita, olo oli varsin voimaisa. Kävelin omin jaloin pesulle jne. En saanut tikkejä enkä repeämiä =)

Minulla synnytys alkoi aamulla noin klo 3 aikaan viikolla 40 3. En ollut ihan varma oliko kyseessä supistukset vai kuvittelinko vain, mutta johonkin kuitenkin heräsin. Nousin ylös ja supistuksia tuli taas jonkun ajan päästä. Menin kuitenkin vielä nukkumaan, mutta neljän aikaan tuntui hulahtavan jotain. Ajattelin sen olevan lapsivettä ja nousin taas ylös. Menin olohuoneeseen ja päätin, etten herätä vielä miestä, jos tämä vaikka olikin vain jotain ennakoivaa ja loppuisi pian.

Aamuyöllä katselin ulos ja kävelin olohuoneessa, sitten kävin torkkumaan sohvalle, kun ajattelin sen ehkä voimistavan supistuksia. Yritin olla oikein rentona, koska halusin synnytyksen jo alkavan ja pelkäsin koko ajan supistusten lopahtavan. Torkahtelin supistusten välissä. Niitä tuli säännöllisen epäsäännöllisesti.

Kello 7 herätin miehen, joka ei meinannut uskoa synnytystä todeksi, kun olin niin rauhallinen. Olo ei ollut tuskainen, vaan supistukset tuntuivat vain vähän. Laskimme niiden väliä ja niitä oli noin 2-7 minuutin välein. Soitin sairaalaan ja sanoivat, että puoleen päivään mennessä olisi hyvä tulla sinne lapsiveden menon takia, jos pystyin muuten olemaan kotona.

Mieheni halusi jo lähteä, mutta kun kipu oli ihan siedettävää halusin olla mieluummin kotona. Klo 10 kuitenkin päätimme lähteä. Ihmettelin, kun supistukset tuntuivat siirtyvän selkäpuolelle matkalla sairaalaan. Pelkäsin, että lähettäisivät meidät vielä takaisin. Kätilö kyseli ensin tiedot ja tarkasti sitten tilanteen. Olin kätilöllekin yllätykseksi jo 9 senttiä auki, joten menimme sitten synnytyssaliin noin klo 10.30. Siellä odottelin vielä noin tunnin ihan rauhallisesti, oli tosi vaikea uskoa, että vauva oikeasti syntyisi, mutta sitten olo muuttui nopeasti tosi tukalaksi ja kivut rajuiksi.

Soitimme kätilön paikalle ja pyysin häntä tarkastamaan tilanteen. Sanoin kuulemma, että voisiko hän katsoa, että onko tilanne yhtään edennyt, että kannattaako tämä. Hän oli sitä mieltä, että oli edennyt ja voisin ponnistaa, jos siltä tuntuisi. Minulla ei kuitenkaan ollut mikään kova ponnistamisen tarve. Jonkin ajan kuluttua lapsivedet menivät loiskahtaen ja sattui ihan kamalasti. Kun supistus oli päällä, olin täysin sen vallassa. Pientä ponnistamisen tarvetta alkoi tuntua ja aloinkin sitten ponnistaa. Tässä vaiheessa ei tosiaan tullut mieleen mitkään synnytystuolit, vaan olin ihan tyytyväinen maatessani sängyllä. Ponnistamisen tarve ei ollut minulla vieläkään mikään kovin kova, mutta topakasti yritin, että saataisiin vauva syntymään. Puolen tunnin pakertamisen jälkeen oli sitten valmista. Ponnistamisvaihe ei ollut enää niin kipeä kuin tuo välivaihe, mutta mielestäni se tuntui epämiellyttävältä.

Synnytyksen jälkeen oli helpottunut olo, istukka syntyi ongelmitta. Inhottavaa mielestäni oli tikkien ompelu, minulta leikattiin väliliha ja se ei ollut kuitenkaan kauttaaltaan puutunut, vaan ompelu sattui paikoin. Muuta puudutetta en siis saanut, vaan kivunlievityksenä oli pelkkä kaurapussi. Täällä sairaalassa ilokaasukin on poistettu valikoimasta. Tuloksena ihana 4 kg:n poika :-). Lopputulemana se, että mielestäni avautumisvaiheen supistukset eivät olleet ollenkaan pahoja, vaan kuukautiskivut ovat minulla olleet monesti pahempia. Loppuvaihe sattui julmetusti, mutta kesti vain vähän aikaa. Kivuissa oli myös taukoja ihan loppuun asti, mikä auttoi. Sai levätä ja rentoutua aina ennen uutta koitosta.

Synnytys käynnistettiin ja eräänä tiistaiaamuna piti mennä sairaalaan yhdeksäksi. Ottivat osastolle ja vaihdoin sairaalan kamppeet. Sitten käynnistystä aloitettiin laittamalla muistaakseni kolme kertaa sen päivän aikana pilleri alapäähän, en muista mikä lääkkeen nimi oli.
Illalla otettiin viimeiset sydänkäyrät ja yöhoitaja antoi petidiini-ruiskeen, jonka piti auttaa nukkumaan ja lieventää supistuskipuja (joita minulla ei vielä edes ollut kun olin vain vajaa pari senttiä auki). Se ei auttanut nukkumaan, päinvastoin, olin kuin kännissä ja mietin kaikkia asioita itsekseni hymyillen. Sitten kun sain unen päästä kiinni, heräsin melkein samantien siihen että oksetti ja lapsivettä hulahti kun nousin sängystä vessaan. Olo oli kuin krapulassa, varmaan sen petidiinin takia.
Hälytin hoitajan paikalle ja soitin miehen sairaalaan. Oksentelu jatkui, mikään ei pysynyt sisällä. Minut vietiin tutkimushuoneeseen jossa otettiin taas vauvan sydänkäyrä ja mitattiin paljonko olen auki, olin jotain 3-4cm. Lapsivettä hulahteli pitkin tutkimuspöytää ja samalla annettiin peräruiske. Sitten menin vessaan jossa neuvottiin olemaan reilun aikaa että kaikki tulee ulos. Oksetti ja paskatti, en välillä tiennyt kumpi pää pönttöön pitäisi työntää...
Sitten kun tulin vessasta, odotimme käytävällä miehen kanssa jonkin aikaa että pääsemme synnytyssaliin, mukanamme muovipussi jossa oli kamera ja pientä evästä. Kun menimme synnytyssaliin, piti mennä ekana vessaan oksentamaan, jossain vaiheessa kunnon supistuksetkin alkoivat, en muista tarkkaan. Epiduraalia tarjottiin mutten huolinut kun pelkäsin sivuvaikutuksia mitä olin lukenut sillä olevan, pahoinvointia ym. Kun olin saanut jo siitä petidiinistä tuon oksentelun, ainakin luulen että se tuli siitä.
Makasin sitten siinä sängyllä ja koitin välillä juoda vähän pillimehua joka tuli samantein ulos, oksensin siihen sairaalan pahviseen oksennuskulhoon, jota mies joutui tyhjätä vähän väliä kun ei kehdattu ottaa joka yrjölle uutta astiaa. Supistuksia tuli mutten muista aikaväliä. Ne tuntui siltä kuin kuumalla hiilihangolla olisi kierretty keskikroppaa ympäri. Alkoi mahan oikealta puolelta ja kulki siitä selän kautta ympäri. Minulla ainakin kovin kipu oli tuolla ristiselän kohdalla. Paras kivunlievitys oli kuuma jyvätyyny ristiselässä. Sain jonkun piikin pakaraan mutta siitä ei kyllä ollut mitään apua, vei alkupään kivun pois mutta selässä tuntui ihan yhtä kipeältä.
Sitten alkoi työnnättää, se tuntui siltä kuin olisi pitänyt käydä kakalla. Kätilö sanoi että kun työnnättää anna sen työntyä ihan omalla painolla äläkä pidättele mutta älä myöskään ponnista kauheasti. Vaikeroin että kun pissittää ja jos nyt yhtään työnnän niin pissin housuuni eikä ole housuja... Kätilö vastasi että anna sen pissan vaan tulla sieltä että saadaan vauva ulos. No, pissinpä sitten alleni siinä kaikkien nähden, mikä ei niissä kivuissa nyt kuitenkaan niin nololta tuntunut.
Jonkun aikaa meni ja olisin halunnut paikallispuudutuksen, lääkäri tulikin sitä laittamaan mutta sanoi että ei sitä voi enää laittaa kun olet jo 9cm auki ja kohta alkaa ponnistusvaihe.
No, ponnistusvaihe sitten hetken päästä alkoi kun olin 10cm auki ja se oli sitä että supistus, ponnistus, oksennus... Sitä jatkui yli tunnin, minulle ei kerrottu kauanko ponnistusvaihe kesti enkä itse tajunnut kelloa katsoa. Mies juotti väliin pillimehua ja oli selän takana että sain nojata sitä vasten. Pidin sukanvarsista kiinni ja toinen jalkapohja oli kätilöä vasten ja toinen opiskelijaa vasten.
Yhtäkkiä kätilöt sanoivat että älä työnnä enää mutta en voinut lopettaakkaan, työntäminen tuli niin automaattisesti. Ratkesin sitten tosi pahasti...
Jossain vaiheessa sanottiin että seuraavalla syntyy ja että ne nostavat vauvan kainaloista pois. Sitten tuntui kuin märkä kala olisi plumpsahtanut jostain sisältäni ja tyttövauva makasi vienosti hymyillen jalkopäässä. Parkaisi yhden kerran ja pääsi rinnalleni jossa alkoi imeä tissiä. Mies leikkasi napanuoran, en muista leikattiinko se ennen vai jälkeen vauvan rinnalle tulon. Vauva oli otsatarjonnassa eli syntyi otsa edellä ja sen takia ponnistus kesti.
Vauva makasi rinnalla niin kauan että jälkeiset tulivat ja minut ommeltiin. Ennen ompelua kuitenkin tunsin kuinka jotain märkää hulahti sängylle, kysyin tokkuroissani että vieläkö lapsivettä tulee, vastasivat että se on verta. Olin ratkennut niin pahasti että verta vuoti yli litran. Hemoglobiini laski tosi alas ja minua ommeltiinkin kaksi tuntia pahojen repeämien vuoksi. Kun ompelut oli valmiit, kätilöopiskelija otti ja kylvetti vauvan vaikka olimme toivoneet että mies saa kylvettää... Sitten se puki sen ja sitä ennen tietysti mittasi.
Sitten henkilökunta lähti hakemaan meille kahvit ja jäimme tutustumaan vauvaan. Minulle tosin ei kahvi maistunut kun oksentelu loppui vasta siihen kun vauva syntyi. Kun oli aika lähteä salista, kysyttiin menenkö suihkuun mutta en päässyt edes sängystä ylös kun huimasi, minut kärrättiin rullatuolilla osastolle ja vauvan piti viettää eka yö hoitolassa

Hei. Kerronpa tässä toista vauvaa odotellessa omasta synnytyksestäni, joka käynnistettiin yliaikaisena 16 päivää lasketun ajan jälkeen.

Yliaikakontrollissa rv 42 0 ultrattiin. Istukka toimi kuin unelma, virtaukset olivat kuulemma täydelliset. Lääkäri sanoi, että mitään hätää ei ole, mutta voisimme jäädä samantien käynnistykseen halutessamme. En halunnut, sillä toivoin kovasti että synnytys käynnistyisi itsekseen. Niinpä sovittiin lääkärin kanssa että odotellaan vielä kaksi päivää josko jotain alkaisi tapahtua, ja sitten lopulta käynnistettäisiin jos vauva ei ole malttanut ulos tulla.

Kaksi päivää myöhemmin kaikki oli ennallaan. Ei merkin merkkiä synnytyksen alkamisesta. Aamulla kahdeksan aikaan lähdimme sovitusti sairaalaan. Siellä minusta kirjattiin kaikessa rauhassa tiedot ylös ja suunnilleen 8.40 minut laitettiin oksitoniinitippaan, jonka määrää lisättiin tietyin väliajoin, koska mitään ei tapahtunut. Sitä ennen tilanne kohdunsuulla kuitenkin tarkastettiin ja olin auki kahdelle sormelle. Onneksi kroppa oli jotakin jo tehnyt vauvan maailmaan saattamisen eteen.

Kello oli tasan 15.00 kun jutellessamme iloisesti kätilön kanssa tunsin yhtäkkiä elämäni ensimmäisen kipeän supistuksen! (Harjoitussupistuksia minulla oli kyllä ollut aina 17. viikolta lähtien). Olin aluksi aivan ällistyksissäni, niin yhtäkkiä se supistus tulla tupsahti. En heti edes tajunnut koko asiaa. Pian kipu meni ohi, ja jännäsin olisiko seuraavakin kipeä. Ja olihan se. Synnytys oli viimein käynnistynyt. Ekat supistukset olivat aivan siedettäviä mutta varsin nopeasti tilanne eteni TODELLA kivuliaaksi. Noustessani ylös ensimmäistä kertaa kipeiden supistusten alettua, lorahtivat sitten lapsivedetkin. Ja suolikin alkoi kaikenlisäksi pelata ja kakkaamaan piti päästä kolmisen kertaa. Se oli kauheaa, kun kakatti ja supistutti ja kaikkea yritti jotenkin sietää. Pian supistukset olivat vain yhtä suurta aaltoilevaa supistusta- ensin poltteli todella epämukavasti ja sietämättömästi, siitä supistus voimistui kivuliaaksi ja kauheaksi ja "lieveni" taas tuohon sietämättömään poltteluun ja siitä taas voimistui kivuksi. Poltteleva tunne oli minulle sitä kipua paljon kauheampaa, hengähdystaukoja minulla ei ollut ja se oli suurin syy siihen miksi lopulta kahden tunnin jälkeen pyysin lievitystä kipuihini. Sain ensin kohdunkaulan puudutuksen ja myöhemmin spinaalipuudutuksen. Puudutukset veivät kivut ja sain hengähtää. Kohdunsuu tarkastettiin jossain vaiheessa, mutta en muista mikä oli tilanne. Spinaalipuudutuksen saatuani odoteltiin että aukeaisin riittävästi. Lopulta sain luvan alkaa ponnistaa. Ja minä ponnistin ja ponnistin, mutta spinaali valitettavasti vei minulta ponnistamisen tarpeen tunteen ja se kyllä haittasi. Supistuskäyrältä seurasin milloin pitää ponnistaa. Loppuvaiheessa spinaali alkoi lakata vaikuttamasta ja aloin tuntea ponnistamisen tarvetta, ja se oli suuri apu vaikka kivutkin tuntuivat. Viimein liki 50min ponnistettuani lapsi tuli ulos. Se kyllä sattui, mutta kaiken unohti kun poikalapsi oli maailmassa. Vähän veltto oli vaava, oli niin kauan ollut synnytyskanavassa. Pian kuitenkin virkustui ja sain hänet syliini. Siinä vaiheessa totesin että ompa iso vauva, painoi nimittäin paljon vatsan päällä. Ja isohan se tulokas oli- 4,7kg.

Sain normaali toisen asteen repeämiä, mutta kätilö pelkäsi aluksi minun revenneen paljon pahemminkin. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Jälkeiset eivät halunneet millään tulla, niitä odoteltiin 40min. Istukka painoi yli 800g. Sitten ommeltiin ja mies sai tutustua lapseen. Se oli kaunista.

Olin ihan hyvävointinen, tärisin kyllä ylös noustessa mutta itse kävin suihkussa. Mies oli kuitenkin mukana vahtimassa etten pökrää sinne. Itse kävelin myös osastolle, olin kummissani kun kysyttiin haluanko mieluummin siirtyä makuu tai istuma-asennossa.

Synnytys on elämäni hienoin kokemus ja odotan jo seuraavaa koitosta. Ainut pelkoni on se, että lapsi olisi taas suuri ja repeäisin tällä kertaa oikeasti todella pahasti. Mutta sitä odotellessa.