Hei
Minulle selvisi keväällä että minut oli kasvattanut narsisti, eli henkilö, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö.
Pääsin lähtemään, mutta jälkitraumana sain kohdata sen kaiken, miten elämäni oli mennyt.
Tämä taas aiheutti sen, että huomasin, etten saanut kasvaa sellaiseksi mikä minusta pitikin tulla. Narsisti oli muovannut minusta sellaisen, millainen minun piti olla.
Kun olin kohdannut nämä, olin kuulemma muuttunut vähässä ajassa araksi.
Olen katkera siitä, että saan paikata nyt, 20vuotiaana, itsetuntoani ja hankkia sen takaisin, mitä sen pitikin olla!!
Nyt pyytäisin apua itsetuntoni palauttamiseen!!
Mitkä tähän auttavat?
Minulle selvisi keväällä että minut oli kasvattanut narsisti, eli henkilö, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö.
Pääsin lähtemään, mutta jälkitraumana sain kohdata sen kaiken, miten elämäni oli mennyt.
Tämä taas aiheutti sen, että huomasin, etten saanut kasvaa sellaiseksi mikä minusta pitikin tulla. Narsisti oli muovannut minusta sellaisen, millainen minun piti olla.
Kun olin kohdannut nämä, olin kuulemma muuttunut vähässä ajassa araksi.
Olen katkera siitä, että saan paikata nyt, 20vuotiaana, itsetuntoani ja hankkia sen takaisin, mitä sen pitikin olla!!
Nyt pyytäisin apua itsetuntoni palauttamiseen!!
Mitkä tähän auttavat?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Persoonallisuutesi on omasi.
Voit olla se, joka haluat olla.
Itsetunto kasvaa ajan kanssa.
Ja onhan sinulla itsetuntoa jo nyt kun kirjoitit tämän viestin.
En aluksi ensin osannut edes tunnistaa hänellä olevan sellainen persoonallisuushäiriö, tajusin vasta parin kuukauden päästä lähdöstäni.
En ymmärtänyt tätä, miksi tunsin pitkään mitättömyyttä ja arvottomuutta, mutta kun huomasin äitini olleen sellainen, huomasin, että se heijastui sieltä.
Olin kuulema muuttunut araksi erään ystäväni mukaan, joka asuu hieman kauempana. Olin juuri lähtenyt kotoa kun viimeksi näimme. Sen jälkeen nyt kesällä ja hänen mielestään olin muuttunut araksi. Tähän oli mitä luultavimmin vaikuttanut kaiken sen läpikäyminen, mitä sain kohdata lopulta. Se kaikki, miten äitini oli minuun pienestä asti vaikuttanut. Sukulaisteni mukaan määrännyt jo pienenä, pukeutumiseni jne. jopa silloin kun en jostain vaatteesta edes pitänyt tai väristä, hän pakotti minut pitämään sitä.
Eihän pieni lapsi ymmärrä, joten en voi muistakaan tällaista.
Murrosikäni aikana aloin huomata jotain, mutta luulin sen olevan vain hänen suvaitsemattomuuttaan. Hän haukkui sukulaisiaan ja serkkuani tämän miesvalinnoista. Mitätöi toiset ja väitti hänen siskonsa puhuvan hänestä ja toisten sisarusten lapsista ja sisaruksistaan pahaa.
Kasvoin äidistäni huolimatta suvaitsevaiseksi ja toiset hyväksyväksi, on toisen menneisyys mitä tahansa. Äitiäni vastaan käymäni sodan jälkeen sain tosin kuulla olevani myös suvaitsematon, vain koska en voinut antaa anteeksi äidilleni. Kyseinen henkilö, joka tämän minulle sanoi, hänkin on joutunut kohtaamaan narsistin, mutta ei niin kauan kuin minä, kyse oli vain ystävästä. Minä sain elää 20vuotta narsistin kanssa.
Narsistille ei voi antaa anteeksi, hän on aina oikeassa, muut ovat väärässä, hän ei osaa katua, eikä omasta puolestaan pyytäisi anteeksi tekojaan. Jos narsistille antaa anteeksi, hän saa mahdollisuuden loukata taas.
Minulla on ongelmia sinänsä itseni kanssa, etten koe olevani hyvä. Itsetunnon puute näkyy, kun koen että en käyttäydy ikäni mukaisesti. Olen ollut pahastikin hukassa ja jopa kysynyt joskus ystäviltäni, käyttäydynkö ikäni edellyttämällä tavalla.
Olen itsekriittinen. Jos kuulisin vitsinä jotain, joka viittaisi siihen että olen lapsi, alan tarkkailla käytöstäni ja puhetapaani. Olenko kuin teini, vai olenko ja puhunko kuin aikuinen. Vaikka kyse olisi ollut vain vitsistä, teen tämän silti.
Olen onnellisessa parisuhteessa. Poikaystäväni rakastaa ja välittää minusta, hän on sanonut tahtovansa olla kanssani aina. Suhteen alussa, kun olin lähtenyt jo kotoa, olin monesti mustasukkainen. Milloin sain päähäni että hän katsoi kadulla ohikulkevaa naista, jopa että olisi hymyillyt hänelle. Tämä kuitenkin väheni lopulta enkä ole näin tyhmästi enää tehnyt. Myöhemmin olen harmistunut kyllä melko pienistä asioista, mutta kai se on normaalia.
Tosin, tasapainoisessa parisuhteessa tuskin olisi tällaista. Surullisten hetkien koittaessa olen kovasti sanonut vian olleen minussa. Olen lopulta todella katuva ja surullinen, sanon monta kertaa olevani pahoillani että toimin tyhmästi.
Olin keväällä pitkän aikaa surullinen, eikä ihme. Äitini koitti päästä niskan päälle, hän kuulema on seurannut minua vähän matkan päästä, tekemisiäni, menojani.
Jos lähestymiskielto on tuttu ja tässä vaiheessa jopa suosittelisitte sitä.. Ei ehkä onnistu. Äitini on myös patologinen valehtelija (=pakonomaista) ja sairautensa takia, eikös se nyt sairaus ole.. hän osaa puhua toiset sujuvasti puolelleen, valheidensa siivittäminä. Eli, lähestymiskieltoa haettaessa, hän puhuisi kaikki puolelleen ja pahimmassa tapauksessa minut leimattaisiin hulluksi.
Mutta tahdon nyt unohtaa ongelmat liittyen äitiini ja keskittyä paranemiseen.
Mutta en löydä keinoja, miten saada takaisin terve itsetunto, mitä en saanut lapsesta asti kehittää, kun minut "hakattiin" maahan (henkisesti!)
Alat tehdä valintoja, puet itsesi mitne haluat, käyttäydyt juuri niin kypsästi kuin haluat (omassa kaveriporukassani taas nautitaan lapsellisuudesta, joten olen sen puolella.).
Mennyt on mennyttä.
Joillakin ei ole ollut mitään mahdollisuutta kehittää itsetuntoaa.
Okei, onhan lapsuus tärkeätä mutta ei sen laatu kerro minkälainen on ihmisenä.
Saat kehittää tervettä itsetuntoa jokapäivä.
Se mitä ei lapsuudessa ehkä niin kehittynyt, vaikkakin tämä on vain tämänm hetkinen arviosi itsestäsi, kehittyy nyt, kokoajan.