Eli minulle tarjottiin mahdollisuutta parantua kotona vanhempien valvovan silmän alla. Ja sain todella kauan vääntää kalorilukemasta ja se ilmoitettiin tänään; 1300 kaloria. Olen Syönyt keskimäärin 300 kaloria ennen tätä, joten nelinkertainen määrä kuulostaa todella kauhistuttavalta. Miten kykenen tuohon määrään?
Haluaisin myös kuulla muiden parantuneiden kokemuksia, miten hyväksyitte suuren ruokamäärän? Mitä söitte? Ajattelin aloittaa aluksi salaateilla (kana, tonnikala, ruokaisempia), keitoilla ja leivällä ja yrittää haalia täyteen tuon kalorimäärän. Jos epäonnistun, paino putoaa vielä, niin joudun osastolle :( Osastolle en haluaisi mennä minkään ilveen takia nuiden pelottavien tarinoiden sekä koulunkäyntini takia. Täytän 18 vuotta kolmen kuukauden päästä, joten silloin voin omasta tahdostani lopettaa psykiatrilla käynnin, mutta joudun asumaan kotona vielä n. 9 kk jos kaikki menee koulun suhteen hyvin. Anoreksian takia menin lopettamaan lukion, jotta kerkeän käydä ammattikoulun loppuun tänä lukukautena ja pääsisin muuttamaan pois ahdistavasta ilmapiiristä. Menetettyäni ystäväni laihdutusvimman takia ja nyt tämän takia kiristyneet välit vanhempiin raastavat mieltäni todella paljon, joten pelkään lihoamista viimeisenä niittinä kaikkeen ja sen aiheuttamia vakavia seurauksia :/ Psykiatrini ei ole täällä takapajulassa laadukkainta (ei ymmärrä syvällisemmin syömishäiriöisen ajatusmaailmaa), joten joten... Pelottaa vaan niin vietävästi :/
Haluaisin myös kuulla muiden parantuneiden kokemuksia, miten hyväksyitte suuren ruokamäärän? Mitä söitte? Ajattelin aloittaa aluksi salaateilla (kana, tonnikala, ruokaisempia), keitoilla ja leivällä ja yrittää haalia täyteen tuon kalorimäärän. Jos epäonnistun, paino putoaa vielä, niin joudun osastolle :( Osastolle en haluaisi mennä minkään ilveen takia nuiden pelottavien tarinoiden sekä koulunkäyntini takia. Täytän 18 vuotta kolmen kuukauden päästä, joten silloin voin omasta tahdostani lopettaa psykiatrilla käynnin, mutta joudun asumaan kotona vielä n. 9 kk jos kaikki menee koulun suhteen hyvin. Anoreksian takia menin lopettamaan lukion, jotta kerkeän käydä ammattikoulun loppuun tänä lukukautena ja pääsisin muuttamaan pois ahdistavasta ilmapiiristä. Menetettyäni ystäväni laihdutusvimman takia ja nyt tämän takia kiristyneet välit vanhempiin raastavat mieltäni todella paljon, joten pelkään lihoamista viimeisenä niittinä kaikkeen ja sen aiheuttamia vakavia seurauksia :/ Psykiatrini ei ole täällä takapajulassa laadukkainta (ei ymmärrä syvällisemmin syömishäiriöisen ajatusmaailmaa), joten joten... Pelottaa vaan niin vietävästi :/
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mä ymmärän tilanteesi täysin, koska oon ollut samassa jamassa parisen vuotta sitten anoreksian ollessaan pahimmillaan. Jouduin joka viikko käymään punnituksissa ja vaikka kuinka valehtelin syöväni hyvin, painoni laski. Asuin omassa asunnossa, ja kun vanhemmat toivat ruokaa minulle, heitin ne roskiin. Elin pelkällä pepsi maxilla, satunnaisesti sorruin syömään ja sen perään heti oksensin.
Pitkään en tuolla dieetillä ehtinyt olla, tai no, puolisen vuotta. Sitten petti veriarvot, sydän... jouduin tiputukseen, sieltä pakkohoitolähetteellä psykiatriselle vaikka olin täysi-ikäinen. Olin lähellä kuolemaa, lääkärit ihmettelivät että olin edelleen hengissä.
Tosin osasyynä tuohon rajuun painonlaskuun oli eräs erittäin traaginen tapahtuma, jota en vältä muistella enää pahemmin. Se syöksi mut syvään ahdistuksen ja syömishäiriön kuiluun, johon olin hilkulla hukkua.
En väitä että olisin nytkään parantunut. Olen sairas, myönnän sen. Osa musta tietää, että mä olen vakavasti anorektinen ja tarvitsen kipeästi hoitoa, mutta suurin osa musta elää pro anan elämää, vetää laksoja, jumppaa, kieltäytyy ruoasta, piilottelee sitä, oksentelee sitä, sylkee sen salaa pois, kurittaa itseään, vihaa itseään, näkee pelkän läskikasan peilistä, vaikka kaikki muut ovat kauhuissaan mun luurankomaisesta olemuksesta ja joka kerta omaiset tavatessani saan kuulla kommentin: "Oletpa sä taas laihtunut!" "No enkä ole, lihonut vaan!"
En tiedä pääsenkö tästä syömishelvetistä koskaan eroon.
Kuulostaa niin pelottavasti omalta tulevaisuudeltani. Eli ei ne hoitolaitoksekkaan pelasta sitten jos ei ite onnistu psyykkaamaan parantumaan. Mietinkin tuota samaa, voiko tästä helvetistä koskaan sitten päästä eroon. Miten sulla elämä nytten, miten sosiaalinen elämä ja sitä rataa jos saa udella?
Pelkään vaan tällä hetkellä kaikkea sellaista mitä ei tarvitsisi pelätä, mutta ihmisen mieli voi olla välillä niin vahva :/ Ristiriitaista halu parantumiseen.
Sosiaalinen elämä.. mitä hittoa se on? Tunnen vain pro-syömishäiriöisiä, tai ilmaisin itseni väärin: tunnenhan minä paljonkin ihmisiä ja mulla on paljon kavereita, mutta oikeat YSTÄVÄT ovat syömishäiriön kourissa pahasti, eivätkä ainakaan edistä mun parantumista.
Niinhän se on, että jostain sen parantumisen on alettava. Mua ei edes kuoleman rajamailla lilluminen pelästyttänyt, vaikka sairaalassa valehtelin silmät kirkkaina, että näen itseni luurankona ja anorektikkona ja haluan parantua jne jne.
PLUS:
Kun syömishäiriö pikkuisen hellitti syömishäiriöosastolla, sekaannuin pahasti päihteisiin. Rauhoittavia, viinaa, lisää rauhoittavia. Diapamia, Temestaa, Xanoria... liian usein löysin itseni keskussairaalan teholta tai sydänvalvonnasta ja sitten pakkohoitolähete suljetulle.
Tuona aikana lihoin 4 kg lisää siitä, mitä syömishäiriöosastolla oli tullut kiloja (suurin osa turvotusta, koska söin niin hirvittävät määrät masennus-, psykoosi- ja rauhoittavia lääkkeitä). BMI oli n. 21-22. Laihdutin 10 kg kuukaudessa parissa, omaiset havahtuivat, mtt:n omahoitaja havahtui. BMI oli jotain 18-19, olin omasta mielestäni läski. Ruma, lihava, löysä.
Tuona aikana osastolla tutustuin erään narkkariin. Uteliaisuuttani kokeilin "oikeita" huumeita: tykitin suoneen amfetamiinia, rauhoittavia, subutexia. Mutta en onneksi jäänyt koukkuun.
Laihdutin n. 10 kg laksojen avulla (en suosittele), ja jatkoin. Enkä enää osaa lopettaa.
Edelleenkin olen riippuvainen rauhoittavista (mitä vahvempia, sen parempi ja mitä enemmän, sen parempi. Tällä hetkellä menee rauhoittavista Diapam 10 mg 1-3 tbl/vrk ja unilääkkeenä Tenox 20 mg 1-2 tbl/ilta).
An eating disorder never comes alone.
Kykenetkö sitten viettämään muiden ihmisten kanssa aikaa? Minulla on mennyt siihen, että koen niin suurta alemmuutta ihmisten edessä, etten kykene olemaan enää heidän seurassaan! Joka ihminen samassa huoneessa on 100% varmasti laihempia kuin minä ja he varmasti nauravat minun läskeilleni! Kotona sitten mietin nuita ajatuksia ja nauran pilkallisesti itselleni kuinka idioottia se on ja ei paikkaansa pitääviä. Noh, taas joku tapaaminen, kaupassakäynti etc. ja olen ihan maassa, hajalla ja sitä rataa. Vituttaa.
Tuli niin mieleen tuosta kuoleman rajamailla hillumisesta asenteeni "no sitten minä kuolen!" Olen selittänyt tuolla tapaa monet tempaukset ja menot, että seon syöpynyt mieleeni ja en jaksa välittää. Elän miten elän, kuolen sen johdosta. Kuinka itsekästä ja lapsellista... Juuri täydellistä!
Huh sulla on kyllä ollut rankkaa... Koetko syömishäiriön tavallaan riippuvaisuudeksi? Itellä ainakin tullu jotenki kaikki mistä olen innostunut niin riippuvaisuutena. Kaikkea on pitänyt tehä viimeiseen asti... sitten tuli ortoreksia, piti olla niin terveellistä, anoreksia, piti olla niin laiha, bulimareksia, piti ahmia ja oksentaa. Ja kaikki on pitänyt tehdä aina täydellisesti! Alkoholia on mennyt nuoreen ikään lähde tolkuttomia määriä juuri unohtamisen helppoudesta; silloin ainoastaan voi olla hetken onnellinen tai tyytyväinen tai jotain!
Kuolen varmasti ennen aikoja tätä menoa, mutten jaksa/halua välittää...
Vaikeaa on viettää muiden kanssa aikaa. Ei riitä pelkästään se, että minä itse arvostelen kroppaani, esim. kuinka paksut reidet mulla on, vaan mun on saatava reisieni näyttävän laihoilta luikuilta muidenkin silmissä. Välillä tunnen mieletöntä ylemmyyttä toisten ihmisten seurassa, varsinkin jos pystyn välttämään syömisen, tai sitten alemmuutta, jos ratkean.
Koko ajan vahtaan, kuka on laihempi kuin minä, ja jos bongaan sellaisen, kiroan itseni alimpaan helvettiin ja ruoskin itseäni entistä enemmän.
Ehkä mä koen syömishäiriön riippuvuudeksi. En tiedä. En vaan usko elämään ilman sitä.
Hitto, mä oon niin diapamien vaikutuksen alaisena, ettei ajatuskaan kulje kunnolla.
Viina vaan loppui.
hyvin paljon päihderiippuvaisia... tai paljon ja paljon mutta se on hyvin yllättävää. Sanon tämän vain siksi koska "yleensä" anorektikot ovat kilttejä...
Anoreksia - tai syömishäiriö yleensäkin - tuo mukanaan monia eri mielenterveyshäiriöitä. Itselläni masennus, vaikea ahdistuneisuushäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö, paniikkihäiriö sekä lievä päihderiippuvuus.
että siinä tulee pakosti mukana muita mielenterveyshäiriöitä mutta tämä päihderiippuvuuden yleisyys vaan vähän yllätti... tosin ei pidä yleistää liikaa!
Tahtoisin kysyä muutamaa juttua, sun ei oo pakko vastata... Niin miten päädyit tohon "kotihoitoo"? Tai siis kerroitko itse jollekin vai jäitkö jotenkin kiinni? Paljon painoit(painat edelleen?) kun sut siihen laitettiin?
Kun siis oma tilanteeni on se, että painoindeksi on 14.9 ja paino tippuu edelleen koko ajan. Pelottaa, että jotenkin jään tästä kiinni (toisaalta jopa toivoisin, että joku pelastais mut tästä helvetistä). Koulu on alkamassa ja huolestuttaa, että terkkari sit käräyttää mut. Viimeksi siellä käydessäni on BMI ollut 23-24. Mitä mulle sitten käy? Saanko mäkin olla kotihoidossa vai voinko joutua johonkin osastolle?